10. AIKAKAUDEN LOPPU

Soames ja Annette menivät naimisiin Pariisissa tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1901, niin täydellisen hiljaisesti, ettei edes Emilylle puhuttu ennenkuin kaikki oli tapahtunut. Vihkiäisten jälkeisenä päivänä Soames vei vaimonsa tuollaiseen hiljaiseen lontoolaishotelliin, missä suuremmilla kustannuksilla saadaan pienemmät tulokset kuin missään muualla taivaan alla. Annetten parhaisiin pariisilaispukuihin verhottu kauneus tuotti Soamesille enemmän tyydytystä kuin jos hän olisi onnistunut hankkimaan virheettömän posliiniesineen, jalokiven tai taulun, ja hän odotti hetkeä, jolloin hän voisi esitellä vaimonsa Park Lanessa, Green Streetillä ja Timothyn talossa.

Jos joku olisi näinä päivinä kysynyt häneltä: »Näin meidän kesken — oletko rakastunut tuohon tyttöön?» olisi hän vastannut: »Rakastunut? Rakastunut? Mitä on rakkaus? Jos tahdot kysyä, onko tunteeni häntä kohtaan sama kuin Ireneä kohtaan noina vanhoina aikoina, jolloin olin tutustunut häneen eikä hän aikonut ottaa minua, kun huokailin ja ikävöin häntä enkä saanut lepoa hetkeksikään ennenkuin hän oli suostunut — ei! Jos tahdot kysyä, ihailenko hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, värähtävätkö aistini hiukan, kun näen hänen liikkuvan lähelläni — kyllä! Luulenko, että hän tulee sopimaan minulle, olemaan kunniallinen vaimo ja lasteni hyvä äiti — taaskin: kyllä! Mitä muuta tarvitsen, ja mitä muuta kolme neljännestä naimisissaolevista naisista saa miehiltään?» Ja jos kyselijä olisi jatkanut tutkimustaan: »Entä oliko sinusta oikein houkutella tämä tyttö omaksesi koko eliniäksi, jollet ole todella koskettanut hänen sydäntään?» niin hän olisi vastannut: »Ranskalaiset suhtautuvat noihin asioihin toisin kuin me. Heille avioliitto merkitsee vakiintunutta asemaa ja lapsia, enkä omien kokemusteni mukaan ollenkaan mene sanomaan, etteikö heidän kantansa olisi järkevin. Minä en tällä kertaa odota enempää kuin voin saada tai hän voi antaa. Vuosien jälkeen en hämmästy, vaikka saisinkin hänestä vaikeuksia, mutta sitten olen jo vanha ja minulla on lapsia. Minä ummistan silmäni. Minulla on ollut suuri intohimoni, hänen on kenties tulossa — en usko, että se tulee kohdistumaan minuun. Tarjoan hänelle aika paljon enkä pyydä korvaukseksi suuriakaan, paitsi lapsia tai ainakin yhden pojan. Mutta yhdestä asiasta olen varma — hän on hyvin järkevä!»

Ja jos kyselijä yhä tyydyttämättömänä olisi jatkanut: »Etkö siis odota tästä avioliitosta henkistä yhteyttä?» olisi Soames hymyillyt vinoa hymyään ja vastannut: »Sen asian laita olkoon miten tahansa. Jos minä saan tyydytystä aisteilleni, jälkeläisiä, jotka jatkavat omaa itseäni, hyvää aistia ja hyvää mielialaa talooni, en voi muuta pyytää tällä iällä. Ei ole luultavaa, että poikkean tieltäni tavoitellakseni jotakin kaukaista tunnehymistystä.» Ja siihen olisi tahdikkaan kyselijän pitänyt lopettaa tiedustelunsa.

Kuningatar oli kuollut, ja maapallon suurimman kaupungin ilma oli harmaa vuodattamattomista kyynelistä. Turkkitakissa, silinteri päässä, turkiksiin puettu Annette vierellään, Soames kulki Park Lanen poikki hautajaisten aamuna, kohti Hyde Parkin aitausta. Vaikka yleiset asiat eivät muuten liikuttaneet häntä paljoakaan, tehosi hänen mielikuvitukseensa tämä suurenmoisen symbolinen tapaus, tämä pitkän, rikkaan aikakauden yhteenveto. Vuonna 1837, jolloin kuningatar nousi valtaistuimelle, rakensi »Dosset Forsyte» vielä taloja Lontoon rumentamiseksi, ja James, kaksikymmentäkuusivuotias nuorukainen, oli juuri laskemassa lakimiesuransa perustuksia. Postivaunut hoitivat vielä liikennettä, miehet käyttivät korkeita kaularöyhelöitä, ajoivat viiksensä, söivät ostereita pytyistä, liveripukuiset palvelijat seisoivat vaunujen takaistuimella, naiset sanoivat: »Kas tässä», eikä heillä ollut omaisuutta, hyvät tavat vallitsivat maassa, ja köyhät asuivat sikoläteissä, onnettomia piruparkoja hirtettiin pienistä rikoksista, ja Dickens oli vasta juuri alkanut kirjoittaa. Melkein kaksi sukupolvea oli kulkenut ohi sitten sen ajan — tuli höyrylaivoja, raitiovaunuja, sähkölennätin, polkupyöriä, sähkövalo, puhelin ja nyt näitä automobiileja — rikkaus oli kasvanut niin suureksi, että kahdeksan prosenttia oli vaihtunut kolmeksi, ja Forsyteja oli tuhansittain! Siveyskäsitteet olivat muuttuneet, tavat olivat muuttuneet, ihmisistä oli tullut apinain jälkeläisiä, Jumalasta oli tullut Mammona — niin kunnianarvoisa Mammona, että se kykeni pettämään itsensäkin. Kuusikymmentäneljä vuotta oli suosinut omaisuutta ja luonut ylemmän keskiluokan, tukenut, höylännyt, ja kiillottanut sitä kunnes sitä tavoiltaan, moraaliltaan, puheiltaan, ulkoasultaan, vaateparreltaan, sielultaan tuskin saattoi erottaa aatelistosta. Aikakausi, joka oli kullannut yksilöllisen vapauden siinä määrin, että jos miehellä oli rahaa, hän oli vapaa sekä lain edessä että tosiasiallisesti, ja jos hänellä ei ollut rahaa, hän oli vapaa lain edessä, mutta ei tosiasiallisesti. Aikakausi, joka oli kanonisoinut tekopyhyyden, niin että kunnialliselta näyttäminen oli samaa kuin kunniallisuus. Suuri aikakausi, jonka muuttava vaikutus ei ollut säästänyt mitään paitsi ihmisluontoa ja maailmankaikkeutta.

Ja Lontoo, tämän aikakauden lempilapsi, purki asukkaitaan joka aukosta Hyde Parkiin, tähän viktorialaisuuden sydämeen, Forsytein onnelliseen metsästyspuistoon, näkemään aikakauden lähtöä. Harmaan taivaan alla, jonka tihkusade oli juuri lakannut, tungeksi tumma ihmispaljous katsomassa näytöstä. »Hyvä vanha kuningatar», rikas vuosista ja hyveistä, oli viimeisen kerran luopunut eristyksestään ja tarjonnut Lontoolle vapaapäivän. Hounsditch, Acton, Ealing, Hampstead, Islington ja Bethnal Green, edelleen Hackney, Hornsey, Leytonstone, Battersea ja Fulham sekä nuo vihreät laitumet, joilla Forsytet kukoistavat — Mayfair ja Kensington, St. James ja Belgravia, Bayswater ja Chelsea ja Regents Park — kaikki Lontoon osat olivat lähettäneet asukkaansa kaduille, joita pitkin kuolema kohta tulisi kulkemaan tumman loiston ja prameuden ympäröimänä. Koskaan enää ei kukaan kuningatar hallitsisi niin kauan, eivätkä ihmiset rahansa edestä saisi nähdä niin paljon historiaa haudattavan samalla kertaa. Sääli, että sota vain jatkui, niin että Voiton seppelettä ei voitu laskea Viktorian arkulle! Kaikki muu mahdollinen oli saattamassa häntä ja kunnioittamassa hänen muistoaan — sotilaat, merimiehet, ulkomaalaiset ruhtinaat, liput puolitangossaan, kirkonkellojen soitto, ja ennen kaikkea tuo aaltoileva, suuri tummapukuinen ihmispaljous, jossa siellä täällä säädetyn surupuvun alla kenties oli vilpitöntä surua sydämen pohjalla. Itse asiassa enemmän kuin kuningatar oli menossa lepoonsa, nainen, joka oli uljaasti kantanut surunsa, elänyt hyvin ja viisaasti oman ymmärryksensä mukaan.

Puiston kaidetta vastassa, keskellä väkijoukkoa, seisoi Soames, käsi Annetten käsipuolessa. Niin, kokonainen aikakausi teki lähtöään! Nuo ammattiyhdistykset, työläisedustajat Alahuoneessa, mannermaalta tuotu kirjallisuus, ja jokin sanoin selittämätön yleisessä suhtautumisessa kaikkeen — ne olivat suuresti muuttaneet oloja. Soames muisti väkijoukon Mafekingin iltana ja Georgen sanat: »He ovat kaikki sosialisteja, he tahtovat omaisuuttamme.» Kuten James, ei Soameskaan tietänyt — ei osannut sanoa — kun tuo Edward nyt oli valtaistuimella! Niin turvallista ei tulisi enää koskaan kuin hyvän vanhan Viccyn aikana. Hän painoi suonenvedontapaisesti nuoren vaimonsa käsivartta. Siinä ainakin oli jotakin kouriintuntuvasti omaa, kotoisesti taattua vihdoin taaskin, jotakin joka teki omaisuuden omistamisen arvoiseksi — jotakin todellista taas kerran. Lujasti painautuneena häneen ja koettaen torjua toisia Soames oli tyytyväinen. Väkijoukko tunkeili heidän ympärillään, söi voileipiä ja pudotteli murusia, vaahteroihin kiivenneet pojat elämöivät kuin apinat, heittelivät oksia ja appelsiininkuoria. Oli jo ohi määräajan, heidän olisi pitänyt tulla pian! Ja äkkiä, vähän heidän takanaan vasemmalla, hän näki pitkähkön miehen, jolla oli pehmeä hattu ja lyhyt, harmahtava parta, ja pitkähkön naisen, jolla oli pyöreä nahkalakki ja harso. Jolyon ja Irene, puhuen ja hymyillen toisilleen, lähellä toisiaan niinkuin Annette ja hän itse! He eivät olleet nähneet häntä, ja Soames katseli noita kahta salaa, hyvin omituinen tunne rinnassaan. He näyttivät onnellisilta! Mitä varten he olivat tulleet tänne — nuo pääsemättömän lainvastaiset oliot, nuo viktorialaisten ihanteitten uhmaajat? Mitä syytä heillä oli tulla tähän väkijoukkoon? Molemmat kahdesti yhteiskunnan karkoittamia siveysrikkomuksen vuoksi — kerskuen luultavasti rakkaudestaan ja kevytmielisyydestään! Hän katseli heitä kuin lumottuna, vieläpä myönsi vastahakoisesti, käsi Annetten käsipuolessa, että — että hän — Irene —. Ei, hän ei tahtonut myöntää sitä, ja hän käänsi katseensa pois. Hän ei tahtonut nähdä heitä ja antaa vanhan katkeruuden, vanhan kaipuun herätä rinnassaan! Ja sitten Annette kääntyi häneen ja sanoi: »Nuo kaksi tuolla varmaan tuntevat sinut, Soames. Keitä he ovat?»

Soames kääntyi nirpistäen nenäänsä.

»Ketkä kaksi?»

»Nuo tuolla, sinä näet heidät, he lähtevät juuri pois. He tuntevat sinut.»

»Ei», vastasi Soames, »erehdys, rakkaani!»

»Kauniit kasvot! Ja kuinka hän kävelee! Elle est très distinguée!»

Soames kääntyi nyt katsomaan. Hänen elämäänsä, hänen elämästään oli Irene astunut juuri noin — keinuvana ja suorana, etäisenä, saavuttamattomana, aina välttäen kaikkea kosketusta sielunsa kanssa! Soames kääntyi äkkiä pois tuosta etenevästä menneisyyden näystä.

»Pidä varasi nyt», sanoi hän, »he tulevat!»

Mutta seisoessaan siinä Annetten käsipuolessa, näennäisesti innostuneena ruumissaaton alkupään katselemisesta, häntä värisytti tunne, että hän aina kaipasi jotakin, ja hän valitti vaistomaisesti, ettei voinut saada heitä molempia.

Hitaasti läheni soitto ja askelten kaiku, kunnes pitkä, hiljainen kulkue oli ehtinyt puiston porttien sisäpuolelle. Hän kuuli Annetten kuiskaavan: »Kuinka surullista ja kuinka kaunista!» tunsi hänen kätensä puserruksen, kun hän kurkottautui varpailleen, ja joukon liikutus tarttui häneen. Siinä se oli — kuningattaren ruumisvaunu, koko aikakauden kirstu hitaasti kulkemassa ohi! Ja sen edetessä kuului katselijain pitkästä rivistä hiljaista voihketta, ääntä sellaista, jota Soames ei koskaan ollut kuullut, niin itsetiedotonta, alkuperäistä, syvää ja villiä, ettei hän eivätkä muutkaan tietäneet, olivatko he yhtyneet siihen. Kummallista ääntä tosiaankin. Aikakauden kunnianosoitus omalle kuolemalleen… Ah! Ah!… Ote elämään oli hellinnyt. Se mikä oli näyttänyt ikuiselta, oli poissa! Kuningatar — Jumala siunatkoon häntä!

Voihke eteni ruumisvaunujen mukana, niinkuin kulovalkea etenee ruoholla kapeaa viivaa pitkin, se seurasi vaunuja maili maililta kautta taajan väkijoukon. Se oli inhimillistä ääntä eikä kuitenkaan inhimillistä, sillä se lähti animaalisesta alitajunnasta, syvästä kaikkeuden kuoleman ja muuttumisen tunnosta. Kukaan meistä — kukaan meistä ei voi kestää ikuisesti!

Sitä seurasi lyhyt — hyvin lyhyt — hiljaisuus, kunnes kielet joutuivat käyntiin, innokkaina päästäkseen taas näytelmän juoneen kiinni. Soames viipyi juuri sen verran, että Annette olisi tyytyväinen, ja vei hänet sitten puistosta pois, lounaalle isänsä luo Park Laneen…

James oli viettänyt aamun katselemalla ulos makuuhuoneensa ikkunasta. Viimeinen näytelmä, jonka hän näkisi — viimeinen niin monista! Kuningatar oli siis poissa! Niinpä niin, hän olikin jo vanha nainen. Swithin ja hän olivat olleet katsomassa kruunausta — silloin kuningatar oli tuollainen hento tytönhuippana, ei Imogeninkaan ikäinen! Hän oli viime aikoina kovasti lihonnut. Jolyon ja hän olivat nähneet, kun hänet vihittiin tuon saksalaisen miehen kanssa — josta sitten ennen kuolemaansa olikin tullut oikein kelvollinen mies ja joka oli jättänyt jälkeensä tuon pojan. Ja hän muisti, kuinka hänen veljiensä ja vanhojen ystäviensä seuroissa monena iltana tuon pojan nuoruusvuosina oli ravistettu päätä viinilasien ja pähkinäin ääressä. Ja nyt hän oli noussut valtaistuimelle. Sanottiin, että hän oli vakiintunut nyt — James ei tietänyt — ei osannut sanoa! Kyllä se mies vieläkin antaisi rahan virrata — hän ei ihmettelisi. Kylläpä tuolla ulkona oli väkeä! Ei siitä tuntunut olevan niin kovinkaan pitkä aika, kun Swithin ja hän olivat seisoneet väkijoukossa Westminster Abbeyn edustalla kruunausta katsomassa, ja Swithin oli perästäpäin vienyt hänet Cremorneen — sellainen hurjistelija aina, tuo Swithin! Ei, siitä ei tuntunut olevan paljon sen pitempi aika kuin Riemuvuodestakaan, jolloin Roger ja hän yksissä tuumin olivat vuokranneet parvekkeen Piccadillyn varrelta. Jolyon, Swithin, Roger, kaikki poissa, ja hän itse täyttäisi yhdeksänkymmentä elokuussa! Ja Soames uusissa naimisissa ranskalaisen tytön kanssa. Ranskalaiset ovat kummallista väkeä, mutta hän oli kuullut sanottavan, että heistä tulee hyviä äitejä. Asiat muuttuvat! Sanottiin, että tuo Saksan keisari oli mukana hautajaisissa. Hänen sähkösanomansa vanhalle Krügerille oli ollut aika loukkaava. Hän, James, ei ihmettelisi, vaikka tuosta miehestä vielä joskus tulisi vaikeuksia. Muutoksia! Hm! Niinpä niin, he saisivat pitää huolen itsestään sitten kun hän olisi poissa: hän ei tietänyt neuvoa! Ja nyt oli Emily kutsunut Dartien päivälliselle Winifredin ja Imogenin kanssa, tutustumaan Soamesin vaimoon — hän sitten aina puuhasi jotakin. Ja Irene kuului elävän yhdessä tuon Jolyonin kanssa. He kai menisivät nyt naimisiin, hän otaksui.

»Mitähän veljeni Jolyon olisi sanonut tästä kaikesta?» ajatteli hän. Ja täydellinen mahdottomuus saada tietää, mitä kerran niin ihailtu vanhempi veli olisi sanonut, pahoitti Jamesin mieltä siinä määrin, että hän nousi tuoliltaan ikkunan äärestä ja alkoi hitaasti, heikosti astella edestakaisin huoneessa.

»Hän oli kaunis nainen kaiken lisäksi», ajatteli James. »Minä pidin hänestä. Ehkä Soames ei sopinut hänelle — minä en tiedä — en osaa sanoa. Meillä ei koskaan ollut vaikeuksia vaimoistamme.» Naiset olivat muuttuneet — kaikki oli muuttunut! Ja nyt kuningatar oli kuollut — kas niin, siinä se oli! Väkijoukon liikehtiminen sai hänet pysähtymään ikkunan ääreen ja painamaan nenänsä ruutuun, niin että se tuli valkeaksi kylmästä. He olivat tuoneet kuningattaren jo Hyde Park Corneriin asti — nyt he kulkivat ohi! Miksi ei Emily tullut tänne, mistä hän saattaisi nähdä, sensijaan että touhusi tuon lounaan vuoksi? Hän kaipasi vaimoaan tänä hetkenä — kaipasi häntä! Vaahterain paljaitten oksien läpi hän juuri saattoi nähdä ruumissaaton, saattoi nähdä, kuinka ihmiset paljastivat päänsä — hän ei ihmettelisi, vaikka moni heistä vilustuisi! Ääni hänen takanaan sanoi:

»Sinulla on tästä mainio näköala, James!»

»Siinä sinä olet!» mutisi James, »miksi et tullut aikaisemmin? Olisit voinut menettää kaiken!»

Ja hän oli vaiti, katsellen kaikin voimin.

»Mitä tuo ääni on?» kysyi hän äkkiä.

»En minä kuule mitään ääntä», vastasi Emily. »Mitä sinä ajattelet — eiväthän he toki voi hurrata!»

»Minä kuulen.»

»Mitä tyhjää, James.»

Mikään ääni ei päässyt noiden kaksinkertaisten ruutujen läpi, mutta James oli kuullut oman sydämensä voihkeen, kun hänen aikakautensa oli matkalla hautaan.

»Älä koskaan sano minulle, mihin minut haudataan», sanoi hän äkkiä. »Minä en tahdo tietää.» Ja hän kääntyi pois ikkunasta. Siellä hän meni, vanha kuningatar, hänellä oli ollut paljon huolia — hän oli varmaan iloinen päästessään rauhaan, ajatteli James.

Emily otti hiusharjat.

»Minulla on juuri aikaa harjata tukkaasi», sanoi hän, »ennenkuin he tulevat. Sinun pitää esiintyä eduksesi, James.»

»Ah», mutisi James, »sanotaan, että hän on kaunis.»

Kohtaus uuden miniän kanssa tapahtui ruokasalissa. James istui takan ääressä, kun hänet tuotiin sisään. Hän pani kätensä tuolin käsinojille ja nousi hitaasti. Kumaraisena ja virheettömänä frakissaan, laihana kuin Euklideen viiva hän otti Annetten käden omaansa, ja uurteisten, nyt kokonaan värittömien kasvojen huolestuneet silmät mittelivät nuorta miniää. Vähän lämpöä tuli sitten silmiin ja poskiin, heijastusta tämän kukoistuksesta.

»Mitä kuuluu?» kysyi hän. »Olet kai ollut katsomassa kuningatarta? Oliko laivamatka hyvä?» Tällä tavoin hän tervehti naista, jolta toivoi pojanpoikaa nimensä jatkajaksi.

Nähdessään tuon noin vanhan, laihan, valkean ja virheettömän miehen Annette mumisi ranskaksi jotakin, jota James ei ymmärtänyt.

»Niin, niin», sanoi hän, »te kai odotatte lounastanne. Soames, soita kelloa, me emme odota tuota Dartiea.» Mutta juuri samassa he saapuivat. Dartie ei ollut tahtonut vaivautua katsomaan »vanhaa tyttöä». Varhainen cocktail takanaan hän oli »silmäillyt» Iseeum-klubin ikkunasta, niin että Winifredin ja Imogenin oli ollut pakko palata puistosta hakemaan häntä sieltä. Hänen ruskeat silmänsä viipyivät Annettessa melkein yllättyneen tyytyväisinä. Toinen kaunotar, jonka tuo Soames oli poiminut! Mitähän oikein naiset näkivät siinä miehessä? No niin, tämä kyllä tekisi hänelle saman kepposen kuin tuo toinenkin, mutta siihen mennessä Soames oli onnellinen piru! Ja hän harjasi pystyyn viiksensä, sillä yhdeksän kuukauden kotielämä Green Streetillä oli melkein palauttanut ennalleen hänen kukoistuksensa ja varmuutensa. Huolimatta Emilyn herttaisista ponnistuksista, Winifredin mielentyyneydestä, Imogenin kyseliäästä ystävällisyydestä ja Jamesin yrityksistä huolehtia Annetten ravitsemuksesta Soames tunsi, että lounas ei ollut hänen nuoren morsiamensa kannalta suotuisa. Hän vei Annetten pois hyvin pian.

»Tuo Monsieur Dartie», sanoi Annette autossa, »je n'aime pas ce type-là!»

»Ei, varjelkoon», vastasi Soames.

»Sisaresi on hyvin ystävällinen ja tyttö on kaunis. Isäsi on kovin vanha. Äidilläsi on varmaan vaivaa hänestä, en tahtoisi olla hänen sijassaan.»

Soames nyökäytti päätään nuoren vaimonsa tarkkanäköisyydelle, kirkkaalle, kovalle arvostelukyvylle, mutta se teki hänet vähän levottomaksi. Hänen mieleensä oli kenties myös singahtanut ajatus: »Kun minä olen kahdeksankymmenvuotias, on hän vain viisikymmentäviisi ja hänellä on vaivaa minusta!»

»On vielä eräs toinen sukulaistalo, jonne minun pitää viedä sinut», sanoi hän. »Sinä tulet pitämään sitä hullunkurisena, mutta meidän täytyy saada asia suoritetuksi, sitten syömme päivällistä ja menemme teatteriin.»

Tällä tavoin hän valmisti Annettea käyntiin Timothyn talossa. Mutta siellä otettiin asia toisin. He olivat niin iloisia nähdessään rakkaan Soamesin näin pitkän ajan päästä, ja tämä siis oli Annette!

»Sinä olet niin kaunis, rakkaani, melkein liian nuori ja kaunis rakkaalle Soamesille, eikö niin? Mutta hän on hyvin huomaavainen ja kohtelias — niin hyvä aviom-». Täti Juley hillitsi kielensä ja asetti huulensa juuri Annetten molempien silmien alle — hän kuvaili niitä myöhemmin Francielle, joka tuli pistäytymään, tällä tavoin: »Ruiskukan siniset, niin kauniit, minun ihan teki mieli suudella niitä. Minun täytyy sanoa, että rakas Soames on täydellinen tuntija. Minä luulen, että Annette ranskalaisella tavallaan — eikä niin kovin ranskalaisellakaan — on yhtä kaunis kuin Irene, joskaan ei yhtä hieno, yhtä viehättävä. Sillä Irene oli viehättävä, eikö ollutkin? Tuo valkoinen hipiä ja nuo tummat silmät ja tuo tukka, couleur de — mitä se nyt taas olikaan? Minä aina unohdan.»

»Feuille morte», kiirehti Francie sanomaan.

»Niin tietysti, rakkaani, kuihtuneitten lehtien väri — kuinka kummallista. Minä muistan siltä ajalta, kun olin pikku tyttö, emmekä vielä asuneet Lontoossa, että meillä oli kasvatettavana mäyräkoiran pentu, jolla oli punaruskea päälaki ja valkea rinta ja kauniit ruskeat silmät, ja se oli nainen.»

»Niin, täti», sanoi Francie, »mutta minä en näe ajatusyhteyttä.»

»Oi», huudahti Juley täti hieman hämillään, »se oli niin viehättävä, ja sen silmät ja tukka, tiedätkö —». Hän vaikeni ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostakin tahdittomuudesta. »Feuille morte», lisäsi hän äkkiä. »Hester, pane mieleesi se!»…

Sisarusten kesken tapahtui huomattava neuvottelu siitä, oliko Timothy noudettava katsomaan Annettea vai eikö.

»Oi, älkää vaivautuko», sanoi Soames.

»Mutta ei siitä ole mitään vaivaa, sitä vain, että tietysti Annetten ranskalaisuus häntä vähän järkyttää. Hän oli niin kauhuissaan Fashodan vuoksi. Ehkä meidän sentään on parempi olla antautumatta vaaraan, Hester. On niin hauska saada pitää hänet kokonaan itsellämme, eikö totta? Ja kuinka voit nyt, Soames? Oletko kokonaan päässyt tuosta —»

Hester kiirehti väliin.

»Mitä Annette pitää Lontoosta?»

Soames odotti vastausta levottomana. Se tuli järkevänä ja rauhallisena: »Oi, minä tunnen Lontoon, minä olen ollut täällä ennen.»

Soames ei ollut koskaan uskaltanut puhua hänelle tuosta ravintola-asiasta. Ranskalaisilla on erilaiset hienouskäsitteet, ja Annettesta saattaisi tuntua naurettavalta, jos häntä varoitettaisiin puhumasta suhteestaan tuohon ravintolaan. Soames oli tahtonut mennä naimisiin ennenkuin ottaisi asian puheeksi, ja nyt hän toivoi, että olisi menetellyt toisin.

»Mikä osa sitten on sinulle tutuin?» kysyi Juley täti.

»Soho», vastasi Annette yksinkertaisesti.

»Soho?» toisti Juley täti. »Soho?»

»Tuo tulee kiertämään koko perheen», ajatteli Soames.

»Se on hyvin ranskalainen ja hyvin kiintoisa kaupunginosa», sanoi hän.

»Niin», muisteli Juley täti, »sedälläsi Rogerilla oli siellä kerran muutamia taloja, mutta minä muistan, että hänen piti aina häätää vuokralaisensa.»

Soames käänsi puheen Mapledurhamiin.

»Tietenkin asetutte pian asumaan sinne», sanoi Juley täti. »Me kaikki niin odotamme sitä aikaa, jolloin Annettella on kultainen pieni —»

»Juley!» huusi Hester täti epätoivoissaan, »soita teetä!»

Soames ei uskaltanut odottaa teetä, vaan vei Annetten pois.

»Minä en sinun sijassasi mainitsisi Sohoa», sanoi hän autossa. »Se on melko hämäräperäinen Lontoon osa, ja sinähän olet nyt kokonaan tuon ravintolahomman yläpuolella. Minä tarkoitan», lisäsi hän, »että tahdon sinun tutustuvan hienoihin ihmisiin, ja englantilaiset ovat hirveän turhanaikaisia.»

Annetten kirkkaat silmät aukenivat, pieni hymy tuli hänen huulilleen.

»Niinkö?» sanoi hän.

»Hm», ajatteli Soames, »tuo oli tarkoitettu minulle!» Ja hän katsoi vaimoonsa kiinteästi. »Hänellä on hyvät liikeihmisen vaistot», ajatteli hän. »Minun täytyy saada hänet tajuamaan asia kerta kaikkiaan.»

»Katsos nyt, Annette, se on hyvin yksinkertaista, kunhan vain ymmärrät. Virkamiehemme ja joutilaisuudessa elävä yläluokkamme luulevat vielä olevansa yhtä askelmaa ylempänä kuin liikeihmiset, paitsi tietysti hyvin rikkaat. Se saattaa tuntua typerältä, mutta niin se vain on, näetkös. Englannissa ei ole viisasta antaa ihmisten tietää, että on hoitanut ravintolaa tai omistanut kaupan tai toiminut missään liikkeessä. Se on saattanut olla äärimmäisen kunniallista, mutta se panee ihmiseen eräänlaisen leiman. Silloin ei pääse yhtä hyville päiville eikä joudu yhtä hienoihin seuroihin — siinä kaikki.»

»Minä ymmärrän», sanoi Annette, »samoin on Ranskassa.»

»Ahaa», mutisi Soames sekä huojentuneena että nolattuna. »Luokka tietysti on kaikki kaikessa.»

»Niin», sanoi Annette. »Comme vous êtes sage.»

»Hyvä on», ajatteli Soames katsellen hänen huuliaan, »mutta aika kyynillinen hän on.» Hänen ranskantaitonsa oli vielä siksi vähäinen, että hän ei ymmärtänyt olla pahoillaan siitä, että Annette ei ollut sanonut »tu». Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja mumisi vaivoin:

»Et vous êtes ma belle femme.»

Annette purskahti nauruun.

»Oh, non», sanoi hän. »Oh, non, ne parlez pas Français, Soames. Mitä tuo vanha rouva, tätisi, odottaa?»

Soames puri huuliaan. »Jumala tietää!» sanoi hän, »se täti puhelee aina jotakin», mutta hän itse tiesi paremmin kuin Jumala.