6. JOLYON NEUVOTTOMANA

Pieni yksityishotelli tunnetun ravintolan yläkerroksessa lähellä Gare St. Lazarea oli Jolyonin asuinpaikka Pariisissa. Hän vihasi kanssa-Forsytejaan ulkomailla — he liikkuivat tympeinä kuin kala kuivalla maalla tallattuja polkujaan oopperaan, Rue de Rivolille ja Moulin Rougeen. Häntä harmitti heidän esiintymisensä, jonka mukaan he näyttivät tulleen vain päästäkseen mahdollisimman pian taas muualle. Mutta kukaan muu Forsyte ei tullut lähellekään tätä paikkaa, missä hänellä oli puulämmitys makuuhuoneessaan ja missä kahvi oli mainiota. Pariisi viehätti häntä aina enemmän talvisin. Halkosavun ja kastanjapaahtimoitten kirpeä savu, talviauringon terävyys kirkkaina päivinä, katukahvilat, jotka uhmasivat talvi-ilman kylmyyttä, itsekylläiset, vilkkaat ihmisjoukot bulevardeilla — kaikki osoittivat hänelle, että talvisella Pariisilla oli sielu, joka muuttolinnun tavoin pakeni kesäksi.

Hän puhui ranskaa hyvin, omasi muutamia ystäviä, tunsi pieniä ravintoloita, joissa voi saada herkullisia ruokia ja huomioida erikoisia tyyppejä. Hän oli filosofoivalla tuulella Pariisissa, hänen ivansa kärki terottui, elämä sai hienon, tarkoituksettoman merkityksen, oli kuin kukkavihko täynnä erilaisia tuoksuja, pimeys, johon erivärisiä valonsäteitä tunkeutui.

Kun hän joulukuun ensimmäisellä viikolla oli päättänyt lähteä Pariisiin, ei hän lähimainkaan myöntänyt, että Irenen oleskelu siellä vaikutti häneen. Hän ei ollut ehtinyt olla Pariisissa kahta päivää, kun hän jo myönsi, että halu nähdä Ireneä oli ollut ainakin puolet lähdön syystä. Englannissa ihminen ei myönnä sitä, mikä on luonnollista. Hän oli ajatellut, että saattaisi olla hyvä puhella Irenelle huoneiston vuokraamisesta ja muista asioista, mutta Pariisissa hän heti ymmärsi asian paremmin. Koko kaupungin yllä oli jonkinlainen hohde. Kolmantena päivänä hän kirjoitti Irenelle ja sai vastauksen, joka mieluisasti värisytti hänen hermojaan:

»Paras Jolyon!

Tulee olemaan ihanaa tavata teitä.

Irene.»

Hän suuntasi kulkunsa Irenen hotelliin eräänä kirkkaana päivänä mielessä samanlainen tunne, jota hän usein oli kokenut mennessään katsomaan jotakin ihailemaansa taulua. Ei kukaan nainen, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, ollut koskaan herättänyt hänessä tuota erikoista, sekä aistillista että samalla kuitenkin persoonatonta tunnetta. Hän oli menossa istumaan ja antamaan silmäinsä nauttia, ja hän tulisi takaisin tuntematta Ireneä sen paremmin, mutta olisi valmis taas huomenna menemään ja antamaan silmäinsä nauttia. Sellainen oli hänen tunteensa, kun Irene tuli hänen luokseen erään jokivarren hotellin haalistuneessa ja koristellussa pikku salongissa, edellään asiapoika, joka lausui sanan »Madame» ja katosi. Irenen kasvot, hymy, ruumiin paino olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut, ja ilme hänen kasvoillaan sanoi selvästi: »Ystävä!»

»No niin, mitä uutisia, maanpakolaisraukka?» kysyi Jolyon.

»Ei mitään.»

»Eikö Soamesista kuulu mitään?»

»Ei mitään.»

»Olen vuokrannut huoneistonne, ja hyvänä isännöitsijänä tuon teille vähän rahaa. Mitä pidätte Pariisista?»

Näitten kysymysten aikana hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hienoja ja herkkiä huulia — alahuuli kaartui ihan vähän ylöspäin, ylähuuli kosketti toisessa suupielessä melkein huomaamatonta hymykuoppaa. Oli kuin hän olisi huomannut naisen siinä, mikä tähän asti oli ollut eräänlainen pehmeä ja hengittävä kuvapatsas, jota hän oli melkein persoonattomasti ihaillut. Irene myönsi, että oli vähän vaikeata olla yksin Pariisissa, ja kuitenkin Pariisi oli niin täynnä elämää, että hän usein tunsi sen vaarattomaksi kuin erämaan. Sitäpaitsi eivät englantilaiset olleet suosiossa juuri nyt.

»Se tuskin pitää paikkaansa teihin nähden», sanoi Jolyon, »te olette ranskalaisten makuun.»

»Sillä on haittansa.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Nyt teidän pitää antaa minun saatella teitä niin kauan kuin olen täällä. Aloitamme huomenna. Tulkaa syömään päivällistä minun mieliravintolaani, ja sitten lähdemme Opéra-Comiqueen.»

Se oli jokapäiväisten kohtaamisten alku.

Jolyon totesi pian, että niille, jotka tahtovat pysyttää tunteensa tasapainossa, Pariisi on sekä ensimmäinen että viimeinen paikka, missä voi olla ystävyyssuhteissa kauniin naisen kanssa. Selviytynyt tunne lähti kuin lintu lentoon hänen sydämestään, laulaen: »Elle est ton rêve! Elle est ton rêve! Väliin se tuntui luonnolliselta, väliin hullunkuriselta — huono tapaus ikämiehen rakastumista! Oltuaan kerran karkoitettuna yhteiskunnasta hän ei koskaan ollut tosissaan välittänyt sovinnaisesta moraalista, mutta ajatus rakkaudesta, johon Irene ei voisi koskaan vastata — kuinka hän voisi, kun otti huomioon Jolyonin iän — tuskin nousi alitajunnan yläpuolelle. Irenen hukkaan kuluva ja yksinäinen elämä suretti häntä niinikään suuresti. Huomatessaan olevansa jokin lohdutus Irenelle ja nähdessään, kuinka tämä nautti heidän monista pikku retkistään, hän ystävällisesti varoi sanomasta tai tekemästä mitään, mikä olisi voinut tärvellä tuon ilon. Oli kuin olisi saanut nähdä kuihtuvan kasvin juovan vettä, kun näki Irenen hänen seurassaan. Mikäli he tiesivät, ei Irenen osoitetta tuntenut kukaan muu kuin Jolyon, hän oli outo Pariisissa ja Jolyon vain vähän tunnettu, niin että kaikkinainen varovaisuus näytti turhalta heidän kävelyillään, keskusteluissaan, konsertti, teatteri ja museomatkoillaan, pikku päivällisillään, retkillään, joitten päämääränä oli Versailles, St. Cloud, vieläpä Fontainebleau. Ja aika kului — tuollainen täyteläinen kuukausi ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mikä hänen nuoruudessaan olisi ollut mieletön intohimo, oli nyt kenties yhtä syvä tunne, mutta paljon lempeämpi, ihailun, toivottomuuden ja eräänlaisen ritarillisuuden lauhduttama suojelevaksi toveruudeksi — tunne, joka pysyi aisoissa ainakin niin kauan kun Irene oli hänen seurassaan, hymyilevänä ja onnellisena heidän ystävyydestään ja Jolyonin silmissä yhä kauniimpana ja henkisesti antavampana. Sillä Irenen elämänfilosofia näytti käyvän ihailtavan hyvin yhteen hänen omansa kanssa, sitä johti tunne enemmän kuin järki, se oli ironisen epäilevä, herkkä kauneudelle, melkein intohimoisen inhimillinen ja suvaitsevainen, kuitenkin valmis vaistomaiseen kovuuteen, mihin hän miehenä vähemmässä määrin kykeni. Ja koko tämän toverillisen kuukauden aikana hän ei koskaan ollut kokonaan kadottanut tuota tunnetta, joka oli ollut hänen mielessään, kun hän ensimmäisen kerran oli mennyt tapaamaan Ireneä kuin ihailtua taideteosta, tuota melkein persoonatonta nautintoa. Tulevaisuus — nykyisyyden leppymätön vastine — sitä hän ei vielä tahtonut kohdata peläten käytöksensä rauhallisuuden siitä katkeavan, mutta hän suunnitteli tämän ajan uudistamista vielä ihastuttavammissa paikoissa missä aurinko on kuuma ja missä on paljon ihmeellistä nähtävänä ja maalattavana. Loppu tuli äkkiä tammikuun kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin saapui sähkösanoma:

»Liittynyt vapaaehtoisiin. — Jolly.»

Jolyon sai sen juuri ollessaan lähdössä Louvreen tapaamaan Ireneä. Se oli hänelle aikamoinen isku. Täällä hän vietti aikaansa lootusta syöden, ja sillävälin hänen poikansa, jonka filosofi ja johtaja hänen olisi pitänyt olla, oli ottanut tuon tärkeän askeleen kohti vaaraa ja vaikeuksia, kenties kuolemaakin. Hän oli sieluaan myöten levoton huomatessaan äkkiä, kuinka Irene oli kietoutunut hänen olemuksensa juuriin saakka. Nyt, eron edessä, ei side heidän välillään — sillä siitä oli tullut side — enää ollut persoonaton luonteeltaan. Jolyon huomasi, että tyven yhteinen nauttiminen asioista oli ainiaaksi päättynyt. Hän näki tunteensa sellaisena kuin se oli, ja se häikäisi häntä. Se oli kenties naurettava, mutta niin todellinen, että sen ennemmin tai myöhemmin täytyi ilmaista itsensä. Ja nyt hänestä tuntui, että hän ei voinut, ei saanut tehdä mitään tällaista ilmoitusta. Jollyn uutinen oli armottomana välissä. Hän oli ylpeä poikansa teosta, ylpeä siitä, että Jolly aikoi mennä taistelemaan maansa puolesta, sillä Jolyoninkin buurilaismielisyyteen oli Musta Viikko jättänyt jälkensä. Ja niin asia päättyi ennenkuin se oli alkanutkaan! No niin, onneksi hän ei ollut vielä pienimmälläkään eleellä ilmaissut itseään!

Tullessaan Louvreen hän näki Irenen seisovan »Madonna luolassa»taulun edessä viehättävänä, ajatuksiinsa vaipuneena, hymyilevänä ja itsetiedottomana. »Enkö enää saa nähdä tätä», ajatteli hän. »Se on luonnotonta, niin kauan kun hän tahtoo, että saisin nähdä hänet.» Hän seisoi huomaamattomana katsellen Ireneä, kooten muistiinsa hänen kuvansa ja kadehtien taulua, jota Irene niin kauan tutki. Kahdesti Irene käänsi päänsä ovea kohti, ja hän ajatteli: »Se tarkoitti minua.» Vihdoin hän astui näkyviin.

»Katsokaa!» sanoi hän.

Irene luki sähkösanoman, ja Jolyon kuuli hänen huokaavan.

Tuo huokaus myös tarkoitti häntä! Hänen asemansa oli todellakin julma! Ollakseen kunniallinen poikaansa kohtaan hänen piti vain pudistaa Irenen kättä ja lähteä. Ollakseen kunniallinen sydämensä tunnetta kohtaan hänen piti ainakin ilmaista Irenelle tuo tunne. Voisiko Irene ymmärtää, ymmärtäisikö hän Jolyonin hiljaisuutta hänen katsellessaan taulua?

»Minä pelkään, että minun täytyy lähteä heti kotiin», sanoi hän viimein. »Tulen kaipaamaan tätä kaikkea kauheasti.»

»Niin tulen minäkin, mutta tietysti teidän pitää lähteä.»

»No niin!» sanoi Jolyon ja ojensi kätensä.

Kun hän kohtasi Irenen katseen, valtasi melkein ylivoimainen tunneaalto hänet.

»Sellaista on elämä!» sanoi hän. »Pitäkää huolta itsestänne, rakas!»

Hän tunsi herpautumista jaloissaan, ikäänkuin aivot olisivat kieltäytyneet antamasta lähtökäskyä. Ovessa hän näki Irenen kohottavan kättään ja koskettavan sormenpäitään huulillaan. Hän nosti hattua juhlallisesti eikä enää katsonut taakseen.