1. KOHTAAMINEN

Soames Forsyte lähti kaupunkiasunnostaan Knightsbridge Hotellista toukokuun 12:nnen päivän iltapuolella 1920 käydäkseen katsomassa erästä taulukokoelmaa taidesalongissa Cork Streetin takana ja saadakseen käsityksen uudesta taiteesta. Hän käveli. Maailmansodan syttymisestä saakka hän ei koskaan ollut ottanut ajuria, jos voi olla ottamatta. Ajurit olivat hänen mielestään roskajoukkoa, vaikka nyt, kun sota oli ohi ja tarjonta taas alkoi olla kysyntää suurempi, he vähitellen ihmisluonnon tapojen mukaan sivistyivät. Hän ei ollut kuitenkaan antanut heille anteeksi, sillä syvällä mielessään hän liitti heidät synkkiin muistoihin ja nyt epämääräisesti, niinkuin kaikki heidän luokkansa jäsenet, vallankumoukseen. Se huomattava levottomuus, jota hän oli kokenut sodan aikana, ja vielä huomattavampi levottomuus, jonka rauha oli sittemmin tuonut mukanaan, oli sielullisesti vaikuttanut hänen sitkeään luontoonsa. Hän oli hengessään niin usein elänyt vararikon, että hän oli lakannut uskomasta sen aineelliseen mahdollisuuteen. Kun maksoi neljätuhatta vuodessa tulo- ja omaisuusveroa, ei juuri voinut pahempaa odottaa! Neljännesmiljoonan omaisuus, jota jakamassa oli vain vaimo ja tytär ja joka oli sijoitettu hyvin eri tahoille, oli riittävänä takeena tuotakin mielettömyyttä — suuren omaisuuden verotusta — vastaan. Ja mitä tulee sotavoittojen takavarikointiin, kannatti hän sitä kokonaan, sillä hänellä ei sotavoittoja ollut, ja se olisi »noille lurjuksille omiaan!» Taulujen hinnat olivat sitäpaitsi nousseet, jos mitkään, ja hän oli sodan jälkeen hyötynyt kokoelmastaan enemmän kuin koskaan. Ilmahyökkäykset olivat niinikään vaikuttaneet suotuisasti henkeen, joka oli jo syntymästään varovainen, ja karaisseet ennestäänkin juroa luonnetta. Täydellisen hajaantumisen uhka teki ihmisen välinpitämättömäksi sille osittaiselle hajaantumiselle, mitä verot ja taksoitus merkitsivät, mutta saksalaisten julkeuden tuomitseminen oli aivan luontevasti vaihtunut työväen puolueen julkeuden tuomitsemiseksi, jollei avoimesti, niin ainakin sielun pyhäkössä.

Hän käveli. Oli sitäpaitsi aikaa yllinkyllin, sillä Fleur tulisi tapaamaan häntä taidesalonkiin kello neljältä, ja kello oli vasta puoli kolme. Teki hyvää kävellä — maksa oli vähän epäkunnossa ja hermot kovin jännittyneet. Hänen vaimonsa oli kaupunkiin tullessaan aina menossa, ja tytär, hän se nyt lenteli missä milloinkin, niinkuin useimmat nuoret naiset sodan jälkeen. Hän sai kuitenkin olla kiitollinen siitä, että Fleur oli ollut liian nuori toimittaakseen mitään itse sodassa. Eipä siltä, etteikö hän, Soames, olisi tukenut sotaa alusta alkaen, koko sielullaan, mutta tästä siihen, että olisi tukenut sitä vaimonsa ja tyttärensä ruumiilla, oli kuilu, jonka aiheutti jokin vanhanaikainen hänessä, jokin, mikä kammosi tunteen liioittelua. Hän esimerkiksi oli lujasti pannut vastaan, kun Annette, joka oli niin viehättävä ja 1914 vasta kolmenkymmenen neljän, tahtoi lähteä syntymämaahansa Ranskaan, tuohon »chère patrie'hin», niinkuin hän oli alkanut sanoa sitä sodan innoittamana, hoitamaan sotilaitaan, »braves poilus», mukamas! Lähteä sinne tärvelemään terveytensä ja ulkomuotonsa! Ikäänkuin hänestä olisi hoitajaksi! Soames oli tehnyt tenän. Ommelkoon Annette heille kotona tai kutokoon! Annette oli siis jäänyt kotiin, mutta ei ollut senjälkeen koskaan ollut oikein entisensä kaltainen. Hänen paha tapansa pilkata Soamesia, ei avoimesti, mutta hienostaan, alituiseen, oli yltynyt. Mitä Fleuriin tulee, oli sota ratkaissut tuon harmillisen ongelman, oliko hänen lähdettävä kouluun vai eikö. Hänen oli parempi olla poissa äitinsä luota, kun tämä oli sotatuulellaan, poissa ilmahyökkäysten vaaroista, poissa ryhtymästä mihinkään hullutuksiin, ja niin oli isä vienyt hänet erääseen tyttöopistoon, joka oli niin kaukana lännestä kuin suinkin saattoi, pysyäkseen silti oivallisen maineessa, ja oli kaivannut häntä kauheasti. Fleur! Hän ei ollut koskaan katunut sitä jonkin verran ulkomaalaista nimeä, jonka hän tytön syntyessä oli niin äkkiä valinnut — vaikka se olikin ilmeinen myönnytys ranskalaisuudelle. Fleur! Kaunis nimi — kaunis lapsi! Mutta levoton — liian levoton, ja itsepäinen myös! Tiesi vaikutusvaltansa isään! Soames ajatteli usein, että oli erehdys kiintyä liiaksi tyttäreensä. Vanha hupsu hän oli! Kuusikymmentä viisi! Hän alkoi tulla vanhaksi, mutta hän ei välittänyt siitä, sillä — ehkä vain onneksi, kun ottaa huomioon Annetten nuoruuden ja kauneuden — hänen toinen avioliittonsa oli osoittautunut aika viileäksi. Hän oli kokenut vain yhden todellisen intohimon elämässään — tuohon ensimmäiseen vaimoonsa, Ireneen. Niin, ja tuo mies, hänen serkkunsa Jolyon, joka oli karannut Irenen kanssa, kuului näyttävän kovin raihnaalta. Eihän se ollut ihmekään, seitsemänkymmenen kahden vuoden iässä, kaksikymmentä vuotta kestäneen kolmannen avioliiton jälkeen!

Soames pysähtyi hetkiseksi ja nojasi Row’n kaidepuuhun. Sovelias paikka muistoille, puolimatkassa Park Lanen talosta, joka oli nähnyt hänen syntymänsä ja hänen vanhempainsa kuoleman, tuohon pieneen Montpellier Squaren taloon, jossa hän kolmekymmentä viisi vuotta sitten oli nauttinut avioliittonsa ensimmäisestä painoksesta. Nyt, kun toistakin painosta oli kestänyt jo kaksikymmentä vuotta, tuntui tuo vanha murhenäytelmä kuuluvan kuin johonkin aikaisempaan elämään — joka oli päättynyt silloin kun Fleur syntyi eikä hänen toivomansa poika. Jo monta vuotta sitten hän oli lakannut edes epämääräisesti kaipaamasta poikaa, joka ei ollut syntynyt. Fleur tyydytti hänen sydäntään täydellisesti. Olihan Fleurillä sentään hänen nimensä, eikä hän vähääkään ajatellut aikaa, jolloin Fleur muuttaisi nimeä. Itse asiassa, jos hän joskus ajatteli sellaista onnettomuutta, sen vaimensi epämääräinen tunne, että hän saattoi, jos niiksi tuli, tehdä Fleurin kyllin rikkaaksi ostamaan ja sammuttamaan sen miehen nimen, joka menisi hänen kanssaan naimisiin — miksi se ei olisi mahdollista, koska kerran naiset nykyaikana ovat miesten vertaisia? Ja sisimmässään tietäen, etteivät he sentään ole, Soames pyyhkäisi koukistetuin käsin voimakkaasti kasvojaan, kunnes ne näyttivät yhtä levollisilta kuin leukakin. Kiitos kohtuullisten elintapojen hän ei ollut lihonut eikä veltostunut, nenä oli kalpea ja ohut, harmaat viikset lyhyiksi leikatut, näkö heikentymätön. Hieman kumarainen asento tasoitti ja oikaisi sen kasvojen suurentumisen, minkä tukan peräytyminen otsalta oli aiheuttanut. Vähän oli aika muuttanut »äveriäintä» nuorten Forsytein joukosta, niinkuin olisi sanonut vanhojen Forsytein viimeinen, Timothy, joka nyt oli sadannella ensimmäisellä vuodellaan.

Vaahterain varjo lankesi hänen siistille huopahatulleen. Hän oli lakannut käyttämästä silinteriä — ei kannattanut herättää huomiota varallisuudellaan tällaisina aikoina. Vaahterat! Hänen ajatuksensa kiitivät selvinä Madridiin — pääsiäisenä ennen sotaa, kun hänen oli tehtävä päätöksensä tuon Goya-oston suhteen, hän oli lähtenyt löytöretkelle tutkiakseen maalaria tämän kotipaikalla. Mies oli tehonnut häneen — korkea taide-arvo, todellista nerokkuutta! Jos hän nyt oli maineessa, olisi hän vielä suuremmassa, ennenkuin hänestä oltaisiin selviä. Toinen Goya-villitys tulisi olemaan vielä suurempi kuin ensimmäinen, ihan varmasti! Ja hän oli ostanut. Tuolla matkallaan hän oli — sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen — tilannut jäljennöksen freskosta »La Vendimia», jossa esiintyy tyttö toinen käsi puuskassa, tyttö, joka muistutti hänen tytärtään. Se oli hänellä nyt Mapledurhamin taulusalissa, ja huono se oli — eihän Goyaa voi jäljentää. Hän katseli sitä kuitenkin, jos tytär ei ollut kotona, sillä tuon olennon keveä, suora tasapainoisuus, kaarevien kulmien etäisyys toisistaan, tummain silmäin kiihkeä haaveellisuus pani vastustamattomasti ajattelemaan Fleuriä. Kumma, että Fleurillä piti olla tummat silmät, vaikka hänen omansa olivat harmaat — ei kukaan Forsyte ollut ruskeasilmäinen — ja äidin silmät siniset! Mutta tietysti isoäiti Lamotten silmät olivat tummat kuin ruskea siirappi!

Hän alkoi taas kulkea Hyde Park Corneria kohti. Suurempaa muutosta kuin Row’lla ei ollut tapahtunut koko Englannissa! Syntyneenä melkein tämän kadun ulottuvilla hän saattoi muistaa sen 1860-luvulta saakka. Tänne hänet oli pikkulapsena tuotu pönkkähameitten välissä tuijottamaan tiukkahousuisia keikareita, joilla oli poskiparta ja jotka istuivat lujasti satulassa, katselemaan käyrälierisiä hattuja ja valkeita silintereitä, yleistä kiireettömyyttä ja pientä vääräsääristä ukkoa, jolla oli pitkä punainen liivi ja joka tuli hienon väen joukkoon taluttaen useista ketjuista koiria. Kerran hän oli koettanut kaupitella äidillekin koiraa — Kaarle kuninkaan lintukoiraa, italialaista vinttikoiraa, joka innostui äidin pönkkähameeseen — sellaisia koiria ei nähnytkään enää. Nyt ei enää nähnyt minkäänlaisia arvohenkilöitä, työläisiä vain, jotka istuivat ikävystyneinä riveissään vailla muuta katseltavaa kuin joitakin nuoria naisia, jotka pomppivat hajareisin hevostensa selässä, kupuhattu päässä, tai satunnaisia siirtomaasotilaita, jotka laahasivat edestakaisin ikävännäköisillä vuokrahevosillaan. Siellä täällä oli joku pikku tyttö ponihevosen selässä tai vanha herra, joka paransi maksaansa ruumiinliikunnolla, tai upseeri, joka koetteli suurta, kömpelöä ratsuhevosta, mutta ei mitään rotueläimiä, ei tallipoikia, ei tervehdyksiä, ei kumarruksia, ei keskustelua — ei mitään, puut vain olivat samat — puut, jotka eivät välitä sukupolvista eikä ihmissuvun rappeutumisesta. Kansanvaltainen Englanti — rikkinäinen, kiireinen, hälisevä, ja näköjään vailla huippua. Ja tuo jokin nirso Soamesin sielussa kapinoi. Ainiaaksi mennyt, tuo arvon ja hienostuksen kiinteä monopoli! Rikkautta kyllä oli — niin, rikkautta! — olihan hän itse rikkaampi mies kuin hänen isänsä konsanaan, mutta tavat, maku, arvo, kaikki oli mennyt, kaikki uponnut yhteen ainoaan epämääräiseen, rumaan, olkapäitäkohauttavaan, paloöljyntuoksuiseen »heihei»-huutoon. Sieltä täältä kurkisti jokin pieni, nujerrettu jäte hienostusta ja säätyarvoa, rikkinäisenä ja hauraana, chetif, olisi Annette sanonut, mutta ei enää koskaan mitään lujaa ja eheää, mihin voisi katsoa. Ja tähän huonojen tapojen ja löyhtyneen moraalin sekasortoon oli hänen viskattava tyttärensä — elämänsä kukkanen! Ja jos nuo työläismiehet pääsevät valtaan — pahin oli vielä tulematta!

Hän tuli kadulle kaariportista, jota — taivaan kiitos — ei enää ollut rumentamassa valonheittäjän tykinharmaa väri. »Parempi olisi, että he näyttäisivät valonheittäjällä omaa tietään», ajatteli hän, »ja valaisisivat kallisarvoista kansanvaltaansa!» Ja hän kulki Piccadillyn klubihuoneistojen ohi. George Forsyte istuisi tietenkin Iseeumin kaari-ikkunassa. Mies oli nyt niin lihava, että pysyi siellä melkein koko päivän, kuin jokin liikkumaton, sardoninen, lystikäs silmä, joka huomioi ihmisten ja asiain rappeutumista. Ja Soames kiirehti, sillä serkun katse teki hänen olonsa aina epämukavaksi. George oli kuuleman mukaan ollut se »Isänmaanystävä», joka keskellä sotaa oli kirjoittanut lehtiin moittien hallitusta hysteeriseksi, se kun oli vähentänyt rotuhevosten kaura-annoksia. Oli, siellä hän oli, kookkaana, mahtavana, siistinä, sileäksiajeltuna, kiiltävänä, tuskin ollenkaan ohentunut tukka epäilemättä tuoksuen parhaalta hiusvedeltä, punainen paperi kädessä. Ei, se mies ei muuttunut! Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään Soames tunsi liivinsä alla eräänlaisen myötätuntoisen sykkeen tuota sardonista sukulaista kohtaan. George — hänen painavuutensa, virheetön jakauksensa, härkämäinen katseensa — oli takeena siitä, että vanha järjestys vielä keksisi joitakin keinoja. Hän näki Georgen liikuttavan punaista paperia ikäänkuin kutsuisi hänet sisään — mies tahtoi varmaan kysyä jotakin omaisuuteensa kuuluvaa seikkaa. Se oli vielä Soamesin hoidossa, sillä siirtyessään lakiasiatoimistossaan vain nimelliseen osuuteen tuona tuskallisena aikana kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin oli eronnut Irenestä, Soames oli melkein huomaamattaan pidättänyt itsellään kaikkien puhtaasti forsytelaisten asiain hoidon.

Soames epäröi pienen hetken, nyökäytti sitten päätään ja meni sisään. Sitten kun hänen lankonsa Montague Dartie oli kuollut Pariisissa tavalla, josta kukaan ei oikein saanut selkoa, luultavasti se varmaankaan ei ollut itsemurha — Iseeum-klubi oli Soamesin mielestä ikäänkuin tuntunut kunniallisemmalta. Hän tiesi myös, että George oli luopunut hurjistelustaan, ja lopullisesti antautunut pöydän iloihin syöden vain parasta, jotta paino pysyisi alhaalla ja omistaen, niinkuin hän sanoi, »pari vanhaa hevoskonia, jotka antavat mielenkiintoa elämääni.» Soames meni siis tapaamaan serkkuaan ikkunapöytään ilman sitä sopimattomuuden tunnetta, johon hän oli täällä tottunut. George ojensi hyvinhoidetun käden.

»En ole nähnyt sinua sodan jälkeen», sanoi hän. »Kuinka vaimosi voi?»

»Kiitos», sanoi Soames kylmästi, »hyvin kyllä.»

Jokin kätketty leikinlasku värähdytti hetkeksi Georgen lihakkaita kasvoja ja tuikki hänen silmistään.

»Tuo belgialainen, Profond», sanoi hän, »on jäsenenä täällä nyt. Hän on kummallinen otus.»

»On totisesti», mutisi Soames. »Mikä oli asiasi minulle?»

»Vanha Timothy, hän voi pakata matkalaukkunsa minä hetkenä tahansa. Kai hän jo on tehnyt testamenttinsa?»

»On.»

»No niin, sinun tai jonkun muun pitäisi käydä katsomassa häntä — hän on vanhan joukon viimeinen, satavuotias, tiedäthän. Sanotaan, että hän on kuin muumio. Mihin aiot panna hänet? Hänen pitäisi oikeuden mukaan saada pyramidi.»

Soames pudisti päätään. »Highgateen, perhehautaan.»

»No niin, vanhat tytöt kai kaipaisivat häntä, jos hän joutuisi muualle. Sanotaan, että hän vielä on huvitettu ruuasta. Hän kestää, saatpa nähdä. Emmekö me saa mitään noista vanhoista Forsyteista? Kymmenen kappaletta, keski-ikä kahdeksankymmentä kahdeksan — olen laskenut. Pitäisihän sen jo vetää vertoja kolmosille.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Soames. »Minun pitää jatkaa matkaani.»

»Sinä epäkohtelias piru», näytti George vastaavan. »On, siinä on kaikki: käy tervehtimässä häntä hänen mausoleumissaan — ukkeli ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Virnistys katosi hänen kasvojensa monilta uurteilta, ja hän lisäsi: »Ettekö te asianajajat ole keksineet mitään keinoa päästä vapaaksi tuosta kirotusta tuloverosta? Se on hitonmoinen isku kiinteille, perityille tuloille. Minulla oli ennen kaksituhatta viisisataa vuodessa, nyt minulla on vaivaiset tuhat viisisataa, ja elinkustannukset ovat nousseet kaksinkertaisiksi.»

»Ahaa», mutisi Soames, »kilparata on vaarassa.»

Georgen kasvoilla välähti ivallinen itsepuolustus.

»No niin», sanoi hän, »minut kasvatettiin olemaan tekemättä mitään, ja tässä minä istun ja tulen vanhemmaksi ja köyhemmäksi päivä päivältä. Nuo sosialistit aikovat saada suuria aikaan ennenkuin pääsevät rauhaan. Millä sinä aiot ansaita elatuksesi, kun niin pitkälle joudutaan? Minä aion tehdä kuuden tunnin työpäiviä ja opettaa poliitikkoja ymmärtämään vitsejä. Ota varteen neuvoni, Soames, mene parlamenttiin, varaa itsellesi neljäsataa — ja käytä minua hyväksesi.»

Ja Soamesin lähdettyä hän palasi paikalleen kaari-ikkunan ääreen.

Soames kulki Piccadillya syvissä mietteissä, serkkunsa sanojen kiihdyttämättä. Hän itse oli aina ollut työntekijä ja säästäjä, George taas aina tyhjäntoimittaja ja tuhlari, ja kuitenkin, jos takavarikointi joskus alkaisi, ryöstettäisiin juuri hänet — työntekijä ja säästäjä! Tämä oli kaiken hyveen kieltämistä, kaikkien forsytelaisten periaatteitten mullistamista. Voiko sivistystä rakentaa millekään muille periaatteille? Hän ei uskonut. No niin, hänen taulujaan he eivät ainakaan takavarikoisi, sillä he eivät tietäisi niiden arvoa. Mutta mitä arvoa niillä sitten olisi, jos nuo hullut kerran alkaisivat lypsää pääomaa? Turhaa tavaraa markkinoilla. »Minä en välitä itsestäni», ajatteli hän, »minä voisin elää viidellä sadalla vuodessa enkä edes huomaisi eroa, minun iässäni.» Mutta Fleur! Tämä niin viisaasti sijoitettu omaisuus, nämä niin huolellisesti valitut ja kootut aarteet olivat kaikki tyttöä varten. Ja jos niin kävisi, että hän ei voisi antaa tai jättää niitä tytölle — no niin, silloin ei elämällä olisi mitään tarkoitusta, ja mitä kannatti hänen nytkään mennä katsomaan tuota mieletöntä futuristista roskaa muka nähdäkseen, olisiko sillä mitään tulevaisuutta?

Saavuttuaan Cork Streetin taidesalonkiin hän kuitenkin maksoi shillinkinsä, otti luettelon ja astui sisään. Kymmenkunta ihmistä kierteli salissa. Soames astui eteenpäin ja meni katsomaan jotakin, mikä hänen mielestään näytti lyhtypylväältä, jonka raitiovaunu on törmännyt kallelleen. Se oli asetettu noin kolmen askelen päähän seinästä ja oli luettelossa mainittu nimellä »Juppiter». Hän tutki sitä uteliaana, sillä hän oli hiljattain kohdistanut osan huomiotaan kuvanveistoon. »Jos tuo on Juppiter», ajatteli hän, »minä tahtoisin tietää, minkälainen on Juno.» Ja äkkiä hän näki Junon vastapäätä Juppiteriä. Juno oli hänen silmissään lähinnä kuin kaksivartinen pumppu, joka on keveästi lumen peitossa. Hän katseli Junoa vielä, kun kaksi kiertelijää pysähtyi hänen vasemmalle puolelleen. »Epatant», kuuli hän toisen sanovan.

»Vielä mitä», murisi Soames itsekseen.

Toinen, poikamainen ääni vastasi: »Sinä erehdyt, vanha veikko, hän vetää sinua nenästä. Kun Juppiteriksi ja Junoksi loi hän heidät, sanoi hän: »Minäpä katson kuinka paljon nuo hullut nielevät.» Ja he ovat latkineet kaiken.»

»Sinä nuori veijari», sanoi toinen. »Vospovitch on uudistaja. Etkö näe, että hän on tuonut satiirin kuvanveistoon? Tulevaisuuden veistotaide, musiikki, maalaus, vieläpä arkkitehtuuri, on kääntynyt satiiriin. Sen oli pakko. Ihmiset ovat väsyneet — tunteelta on kumottu pohja.»

»Minä olen kyllä aivan ennallani siinä, että harrastan vielä vähän kauneuttakin. Olen läpäissyt sodan. Teiltä putosi nenäliina, sir.»

Soames näki nenäliinaa pidettävän edessään. Hän otti sen käteensä luonnostaan epäilevänä ja nosti nenälleen. Siinä oli oikea tuoksu — heikon kölninveden — ja hänen alkukirjaimensa. Hieman rauhoittuneena hän katsoi nuorta miestä kasvoihin. Niihin kuului vähän vasikkamaiset korvat, naurava suu, lyhyiksileikatut viikset ja pienet, vilkkaat silmät. Ulkoasu oli tavallista huolitellumpi.

»Kiitos», sanoi hän ja lisäsi hieman ärtyneenä: »Hauska kuulla, että annatte arvoa kauneudelle, se on harvinaista meidän päivinämme.»

»Minä jumaloin kauneutta», sanoi nuori mies, »mutta te ja minä olemme vanhan kaartin viimeiset, Sir.»

Soames hymyili.

»Jos todella välitätte tauluista», sanoi hän, »tässä on korttini. Voin näyttää teille muutamia oikein kauniita jonakin sunnuntaina, jos satutte olemaan joella ja haluatte tulla katsomaan.»

»Hirveän ystävällistä, sir. Minä tulen kuin lintu. Nimeni on Mont, Michael Mont.» Ja hän otti hatun päästään.

Soames, joka jo katui äkillistä tekoaan, kohotti hattuaan keveästi vastaukseksi katsoen halveksuen nuoren miehen seuralaiseen, jolla oli punainen kravatti, kauheat kierretyt viikset ja ylimielinen ilme — ikäänkuin hän olisi runoilija!

Tämä oli ensimmäinen varomattomuus, jonka hän oli tehnyt niin pitkään aikaan, että hänen piti istuutua seinässä olevaan syvennykseen. Mikä oli saanut hänet antamaan korttinsa satunnaiselle nuorelle miehelle, joka kulki tuollaisen otuksen seurassa? Ja Fleur, joka aina oli hänen ajatustensa taka-alalla, astui esiin kuin jokin satuolento kellosta, kun se lyö tuntinsa. Irtoseinällä, joka oli syvennyksen edessä, riippui suuri taulu, jossa oli hyvin monta nelikulmaista tomaatinväristä maalimöykkyä eikä mitään muuta, mikäli Soames paikaltaan saattoi nähdä. Hän katsoi luetteloon: »N:o 32 — »Tulevaisuuden kaupunki» — Paul Post.» »Tuo kai on myös satiirinen», ajatteli hän. »Kylläpä!» Mutta hänen toinen ajatuksensa oli varovaisempi. Ei sopinut tuomita liian nopeasti. Olihan Monet'llakin ollut noita sekavia, raitaisia luomuksia, jotka olivat osoittautuneet sellaisiksi mestariteoksiksi, ja entä sitten täplämaalaus ja Gauguin. No niin, olihan myöhäis-impressionisminkin jälkeen ollut yksi tai kaksi maalaria, joille ei sopinut nyrpistää nenäänsä. Kolmekymmentä kahdeksan vuotta kestäneen tuntijakautensa aikana hän oli itse asiassa todennut niin monta »liikettä», nähnyt maun ja tekniikan vuorovesien nousevan ja laskevan niin monta kertaa, että itse asiassa ei tuosta kaikesta ollut mitään sanottavaa, paitsi että rahaa voi tehdä jokaisesta muodin vaihtelusta. Voihan tässäkin aivan hyvin olla tapaus, jolloin ensimmäinen vaisto oli tukahdutettava, markkinain menettämisen uhalla. Hän nousi ja meni taulun eteen koettaen hartaasti katsella sitä toisten ihmisten silmin. Tomaattimöykkyjen yläpuolella oli jotakin, jota hän luuli auringonlaskuksi, kunnes jokin ohikulkija sanoi: »Hän on maalannut lentokoneet suurenmoisesti, eikö totta?» Tomaattien alapuolella oli valkoinen nauha, jossa oli mustia poikkijuovia. Näille hän ei saanut mitään merkitystä, kunnes joku toinen tuli viereen ja sanoi: »Kuinka paljon ilmettä hän saakaan etualaan!» Ilmettä? Mitä ilmettä? Soames palasi istuimelleen. Taulu oli »mainio», niinkuin hänen isänsä olisi sanonut, eikä hän olisi maksanut siitä rahtuistakaan. Ilmettä! Ah, niin, ekspressionistejahan kaikki nyt olivat mannermaalla, oli hän kuullut. Se oli siis tulossa tännekin, vai kuinka? Hän muisti ensimmäisen influenssa-aallon 1887 tai 8 — sanottiin, että se oli saanut alkunsa Kiinasta. Mistähän tämä — tämä ekspressionismi — oli saanut alkunsa. Sairautta se ainakin oli!

Hän oli huomannut erään naisen ja nuorukaisen, jotka seisoivat hänen ja »Tulevaisuuden kaupungin» välissä. He seisoivat selkä päin häneen, mutta hyvin äkkiä Soames pani luettelon kasvojensa eteen, veti hatun alemmaksi ja kurkisti raosta. Tuosta selästä ei voinut erehtyä, se oli yhtä hieno kuin konsanaan, vaikka tukka sen yläpuolella oli harmaantunut. Irene! Hänen eronnut vaimonsa — Irene! Ja tuo oli epäilemättä hänen poikansa — tuon miehen Jolyon Forsyten poika — heidän poikansa, kuusi kuukautta vanhempi kuin hänen oma tyttärensä! Ja hautoen mielessään avioeroajan katkeruutta hän nousi lähteäkseen näkyvistä, mutta istahti nopeasti takaisin. Irene oli kääntänyt päänsä puhuakseen pojalleen, hänen profiilinsa oli vielä niin nuorekas, että harmaa tukka sen yläpuolella näytti kuin puuteroidulta, ikäänkuin hän olisi pukeutunut naamiaisiin, ja hänen huulensa hymyilivät niinkuin Soames, niiden ensimmäinen omistaja, ei ollut koskaan nähnyt niiden hymyilevän. Hän myönsi vastahakoisesti, että Irene oli vielä kaunis, ja vartaloltaan melkein yhtä nuori kuin konsanaan. Ja kuinka tuo poika vastasi hänen hymyilyynsä! Liikutus pusersi Soamesin sydäntä. Näky loukkasi hänen oikeudentuntoaan. Hän kadehti Ireneltä tuon pojan hymyilyä — se oli enemmän kuin mitä hän sai Fleuriltä, se oli ansaitsematonta. Heidän poikansa olisi voinut olla hänen poikansa, Fleur olisi voinut olla Irenen tytär, jos Irene olisi pysynyt oikealla tiellä! Hän pani luettelon alemmaksi. Jos Irene näkisi hänet, olisi se sitä parempi vain! Tällainen muistutus hänen käyttäytymisestään tuon pojan aikana, joka luultavasti ei tietänyt mitään, olisi vain kohtalon sormen terveellinen hipaisu, tuon sormen, joka varmaan ennemmin tai myöhemmin tavoittaisi hänet! Sitten, aavistaen, että tuollainen ajatus oli eriskummallinen hänen ikäiselleen Forsytelle Soames otti esiin kellonsa. Yli neljän jo! Fleur myöhästyi. Hän oli mennyt serkkunsa Imogen Cardiganin luo, ja siellä hänen piti viipyä polttamassa savukkeita ja juttelemassa ja sen semmoista. Hän kuuli pojan nauravan ja sanovan innokkaasti: »Ei, mutta kuules, äiti, eikö tämän tekijä ole June tädin siipirikkoja?»

»Paul Post — minä luulen, kultaseni.»

Sana hieman järkytti Soamesia, hän ei ollut koskaan ennen kuullut Irenen käyttävän sitä. Ja sitten Irene näki hänet. Soamesin silmien ilme mahtoi olla sukua George Forsyten sardonisuudelle, sillä Irenen hansikoitu käsi kokosi hameenhelmat, hänen kulmakarvansa nousivat, kasvot näyttivät kivettyvän. Hän lähti pois.

»Varoittava esimerkki», sanoi poika ja tarttui hänen käsivarteensa taas.

Soames tuijotti heidän jälkeensä. Poika oli kaunis, Forsytein leuka, silmät syvän harmaat ja syvällä päässä, mutta hänessä oli jotakin aurinkoista, ikäänkuin lasillinen vanhaa sherryä olisi kaadettu hänen ylleen — se johtui ehkä hymystä, tai tukasta. Parempi kuin mitä he olisivat ansainneet, nuo kaksi! He siirtyivät hänen näkyvistään toiseen huoneeseen, ja Soames jäi katselemaan Tulevaisuuden kaupunkia, mutta ei nähnyt sitä. Pieni hymy kaarsi hänen huuliaan. Hän halveksui omien tunteittensa kiihkeyttä näin monen vuoden jälkeen. Haamuja! Ja kuitenkin, kun ihminen tuli vanhaksi — jäikö jäljelle muuta kuin haamuja? Jäi, olihan Fleur! Hän kiinnitti katseensa sisäänkäytävään. Fleur oli tulossa, mutta antaisi tietysti hänen odottaa! Ja äkkiä hän huomasi ihmisolennon, joka oli kuin tuulen henkäys — lyhyen, hennon olennon, joka oli puettu merenvihreään päällysmekkoon, metallinen vyö uumalla, verkko kokoamassa vallatonta, kullanpunaista tukkaa, jossa kaikkialla näkyi harmaita suortuvia. Hän puhutteli ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan salonkia, ja jokin tuttu pysäytti Soamesin katseen — tuon olennon silmissä, leuassa, tukassa, mielenlaadussa — jokin, joka muistutti laihaa mäyräkoiraa juuri ennenkuin se käy aterialleen. Varmasti June Forsyte! Hänen serkkunsa June — ja tulossa suoraa päätä hänen piilopaikkaansa kohti! Hän istahti Soamesin viereen syvissä mietteissä, otti muistikirjan ja merkitsi siihen jotakin lyijykynällä. Soames istui liikkumattomana. Viheliäinen juttu tuo sukulaisuus! »Harmillista», hän kuuli Junen mutisevan, sitten ikäänkuin aavistaen kuuntelevan vieraan läsnäolon hän katsoi Soamesiin. Pahin oli tapahtunut.

»Soames!»

Soames käänsi päätään hyvin vähän.

»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi Soames. »En ole nähnyt sinua kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Et. Mikä toi sinut tänne?»

»Syntini», vastasi Soames. »Tällaista roskaa!»

»Roskaa? Oi niin — tietysti, sen vuoro ei ole vielä tullut.» »Eikä tulekaan», sanoi Soames, »se on ja pysyy pelkkänä ajanhukkana.»

»Niinpä tietysti.»

»Mistä tiedät?»

»Tämä on minun salonkini.»

Soames nyrpisti nenäänsä pelkästä hämmästyksestä.

»Sinun? Mikä maailmassa saa sinut panemaan toimeen tällaisen näyttelyn?»

»Minä en käsittele taidetta pelkkänä kauppatavarana.»

Soames osoitti Tulevaisuuden kaupunkia. »Katso tuotakin! Kuka voi asua tuollaisessa kaupungissa ja kuka voi pitää sitä seinällään?»

June katsoi taulua hetkisen. »Se on näky», sanoi hän.

»Hittoa kanssa!»

Tuli hiljaisuus, sitten June nousi. »Hullunkurisen näköinen otus», ajatteli Soames.

»No niin», sanoi hän, »tulet tapaamaan täällä nuoren velipuolesi ja erään naisen, jonka minä aikoinani tunsin. Jos seuraat neuvoani, suljet tämän näyttelyn.»

June katsoi häneen. »Oi, sinä Forsyte!» sanoi hän ja lähti liikkeelle. Hänen keveässä, hetkellisessä olemuksessaan, joka niin äkkiä lehahti näkyvistä, oli jotakin vaarallisen päättäväistä. Forsyte! Tietysti Soames oli Forsyte! Ja niin oli Junekin! Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin June pelkkänä tyttösenä oli tuonut Philip Bosinneyn tuhoamaan hänen elämänsä, ei hän ollut voinut oikein sulattaa Junea — eikä sulattaisi koskaan! Ja siinä June nyt oli, naimattomana vielä tänä päivänä, taidesalongin omistajana!… Ja äkkiä Soamesin mieleen tuli, kuinka vähän hän tätä nykyä tiesi omasta perheestään. Vanhat tädit Timothyn talossa olivat kuolleet jo monta vuotta sitten, ei ollut enää mitään paikkaa, mistä uutisia välitettiin. Mitä he kaikki olivat tehneet sota-aikana? Nuoren Rogerin poika oli haavoittunut, St. John Haymanin toinen poika kaatunut, nuoren Nicholasin vanhin poika saanut O.B.E.-merkin, vai mikä se nyt oli. Kaikki olivat kai jollakin tavoin olleet mukana. Tuo Jolyonin ja Irenen poika oli arvatenkin ollut liian nuori, hänen oma sukupolvensa tietenkin liian vanhaa, vaikka Giles Hayman olikin kuljettanut Punaisen Ristin autoa ja Jesse Hayman ollut erikoispoliisina nuo »Dromiot» olivat aina kuuluneet urheilevaan tyyppiin! Mitä häneen itseensä tulee, hän oli varustanut ambulanssiauton, lukenut lehtiä kunnes oli melkein kipeä, kestänyt paljon jännitystä, ollut ostamatta vaatteita, vähentynyt seitsemän kiloa painossa — mitä enempää hän olisi iällään voinut tehdä? Oikeastaan, kun hän ajatteli asiaa, tuntui hänestä, että hän ja hänen perheensä olivat ottaneet tämän sodan aivan toisin kuin aikoinaan tuon buurilaisjutun, jonka kuitenkin oli luultu verottavan kaikkia valtakunnan varoja. Tuossa vanhassa sodassa tosin hänen sisarensapoika Val Dartie oli haavoittunut, tuon miehen Jolyon Forsyten ensimmäinen poika oli kuollut lavantautiin, »dromiot» olivat olleet ratsuväessä ja June hoitajattarena, mutta kaikki tuo oli vain jonkinlaista esimakua, kun taas tässä sodassa jokainen oli »kantanut kortensa», mikäli hän voi käsittää, itsestään selvänä asiana. Se näytti osoittavan, että jokin oli kasvanut — tai ehkä jokin muu rappeutunut. Olivatko Forsytet tulleet vähemmän yksilöllisiksi, tai enemmän valtakunnallisiksi, tai vähemmän paikkakunnallisiksi? Vai oliko syynä vain se, että saksalaisia vihattiin? Miksi ei Fleur tullut, niin että hän voisi lähteä pois? Hän näki noiden kolmen yhdessä palaavan toisesta huoneesta ja poistuvan irtoseinän toista puolta. Poika seisoi nyt Junon edessä. Ja äkkiä, Junon toisella puolella, Soames näki — tyttärensä, jonka kulmakarvat olivat korkealla niinkuin sopikin. Hän saattoi nähdä tytön vilkuilevan poikaan ja pojan katsovan taaksensa häneen. Sitten Irene pisti kätensä pojan käsivarren alle ja veti hänet pois. Soames näki pojan vilkaisevan taakseen ja Fleurin katsovan heidän jälkeensä, kun he kaikki kolme lähtivät pois.

Muuan hilpeä ääni sanoi: »Vähän raskaasti sulavaa, eikö totta?»

Nuori mies, joka oli ojentanut hänelle pudonneen nenäliinan, kulki taas ohi. Soames nyökäytti päätään.

»Minä en tiedä, mihin olemme menossa.»

»Oi! Aivan niin, sir, eivät he itsekään tiedä.»

Fleurin ääni sanoi: »Halloo, isä! Sielläkö sinä olet!» aivan kuin hänen olisi pitänyt odottaa isää.

Nuori mies sieppasi hatun päästään ja jatkoi kulkuaan.

»No niin», sanoi Soames katsellen Fleuriä kiireestä kantapäähän, »sinä olet täsmällinen nuori nainen!»

Tämä hänen elämänsä kallein aarre oli keskikokoinen ja keskivärinen, hänellä oli lyhyt, tummanruskea tukka, ruskeat silmät olivat kaukana toisistaan ja silmänvalkuaiset niin kirkkaat, että ne välähtelivät silmien liikehtiessä, ja levossaan silmät kuitenkin näyttivät melkein uneksivilta hyvin vaikeitten mustaripsisten luomien alla, jotka verhosivat niitä ikäänkuin odottavina. Tytöllä oli viehättävä profiili, eikä mikään hänen kasvoissaan muistuttanut isää, paitsi päättäväinen leuka. Tietäen ilmeensä pehmenevän, kun katsoi tytärtään, Soames rypisti kulmiaan säilyttääkseen Forsyteille ominaisen tunteettomuutensa. Hän tiesi, että tyttö oli liiankin valmis käyttämään hyväkseen hänen heikkouttaan.

Fleur pisti kätensä hänen käsivartensa alle ja sanoi:

»Kuka tuo oli?»

»Hän nosti lattialta nenäliinani. Me puhelimme tauluista.»

»Et kai aio ostaa tuota, isä?»

»En», sanoi Soames vihaisena, »enkä tuota Junoa, jota sinä katselit.»

Fleur veti häntä käsivarresta. »Oi, lähdetään pois! Tämä on kaamea näyttely.»

Ovessa he kohtasivat tuon Mont-nimisen nuoren miehen ja hänen seuralaisensa. Mutta Soames oli taas ripustanut kyltikseen »Pääsy kielletty sakon uhalla» ja tuskin vastasi nuoren miehen tervehdykseen.

»No niin», sanoi hän kadulla, »keitä tapasit Imogenin luona?»

»Winifred tädin ja tuon Monsieur Profondin.»

»Ohoh!» mutisi Soames. »Tuon miehen! Mitä tätisi näkee hänessä?»

»Minä en tiedä. Hän näyttää aika »syvältä» — äiti sanoo pitävänsä hänestä.»

Soames ähkyi.

»Val serkku ja hänen vaimonsa olivat siellä myös.»

»Mitä!» sanoi Soames. »Minä luulin, että he olivat lähteneet takaisin etelä-Afrikkaan.»

»Ei toki! He ovat myyneet farminsa. Val serkku aikoo ruveta kasvattamaan rotuhevosia Sussexissa. He ovat ostaneet kauniin vanhan herraskartanon ja kutsuivat minuakin luokseen.»

Soames yskäisi, uutiset olivat hänelle epämieluisia. »Minkälainen hänen vaimonsa nyt on?»

»Hyvin hiljainen, mutta minusta oikein miellyttävä.»

Soames yskäisi taas. »Hän on aika lurjus, tuo serkkusi Val.» »Ei toki, isä, he ovat kauhean herttaisia. Minä lupasin tulla — lauantaista keskiviikkoon olen siellä.»

»Kasvattaa rotuhevosia!» sanoi Soames. Se oli tarpeeksi pahaa, mutta ei riittänyt syyksi hänen vastenmielisyydelleen. Miksi hitossa hänen sisarenpoikansa ei ollut voinut pysyä etelä-Afrikassa? Hänen oma avioeronsa oli ollut kyllin paha juttu ilmankin, että hänen sisarenpoikansa meni naimisiin kanssavastaajan tyttären kanssa, joka oli sisarpuoli Junelle ja tuolle pojalle, jota Fleur oli juuri vilkuillut pumpunvarren alitse. Jollei hän, Soames, pitänyt varaansa, tulisi Fleur tietämään koko tuon vanhan onnettomuuden! Epämiellyttävä juttu! He ahdistivat häntä tänä iltapäivänä kuin mehiläisparvi!

»Minä en pidä siitä!» sanoi hän.

»Minä tahdon nähdä rotuhevosia», sanoi Fleur, »ja he ovat luvanneet, että minä saan ratsastaa. Val serkku ei voi kävellä pitkiä matkoja, tiedäthän, mutta hän ratsastaa täydellisen hyvin. Hän antaa minulle ravinäytöksen.»

»Ravikilpailuja!» sanoi Soames. »Vahinko, ettei sota ottanut sitä heidän päästään. Hän tulee isäänsä, pelkään.»

»Minä en tiedä mitään hänen isästään.»

»Et», sanoi Soames vihaisena. »Hän harrasti hevosia ja taittoi niskansa Pariisissa, kulkiessaan portaita alas. Hyvä, että tätisi pääsi hänestä.» Hän rypisti kulmiaan muistellen noilla portailla suoritettua kuulustelua, jossa hän oli ollut läsnä, koska Montague Dartie ei itse voinut olla — aivan tavalliset portaat talossa, jossa he olivat pelanneet baccaratia. Eivät voitot olleet menneet lankomiehen päähän eikä liioin tapa, jolla hän oli juhlinut niitä. Ranskalainen oikeudenkäynti oli ollut hyvin hataraa, hänellä oli ollut siitä paljon ikävyyksiä.

Fleurin ääni keskeytti hänen ajatuksensa. »Kas! Tuossa ovat nuo ihmiset, jotka olivat taidesalongissa kanssamme.»

»Mitkä ihmiset?» mutisi Soames, joka tiesi täysin hyvin.

»Tuo nainen on kaunis.»

»Tule tähän konditoriaan», sanoi Soames äkisti, tiukensi otteensa hänen käsivarrestaan ja kääntyi pieneen kahvilaan. Se oli — hänen teokseen — aivan tavatonta, ja Soames kysyi melkein levottomana: »Mitä haluat?»

»Oi, en mitään. Minä sain cocktailin ja kauhean vahvan lounaan.»

»Meidän täytyy ottaa jotakin nyt kun kerran olemme täällä», mutisi Soames pitäen yhä kiinni hänen käsivarrestaan.

»Kaksi teetä», sanoi hän, »ja kaksi tuollaista pähkinäleivosta.»

Mutta tuskin oli hänen ruumiinsa istahtanut, kun hänen sielunsa hypähti pystyyn. Nuo kolme — nuo kolme tulivat sisään! Hän kuuli Irenen sanovan jotakin pojalleen ja tämän vastaavan:

»Ei toki, äiti, paikkahan on vallan hyvä. Nämähän ovat minun kutsuni.» Ja nuo kolme istuutuivat.

Tuona elämänsä tukalimpana hetkenä, joka oli tulvillaan haamuja ja varjoja hänen menneisyydestään, noiden kahden ainoan naisen läheisyydessä, joita hän elämässään oli rakastanut — eronneen vaimonsa ja tyttärensä, joka oli Irenen seuraajan tytär — Soames ei niin paljon pelännyt heitä kuin serkkuaan Junea. June saattaisi panna toimeen kohtauksen — esittää nuo kaksi lasta toisilleen — hän kykenisi mihin vain. Soames puraisi pähkinäleivostaan liian nopeasti, ja se mureni hänen lautaselleen. Tarttuessaan siihen sormin hän vilkaisi Fleuriin. Tämä söi leivostaan uneksien, mutta hänen katseensa oli suunnattu poikaan. Forsyte Soamesissa sanoi: »Ajattele, tunne, ja olet mennyttä!» Ja hän hieroi sormeaan toivottomana. Sormus! Oliko Jolyonilla sormus? Käyttikö tuo nainen sormusta? Oli ollut aika, jolloin Soames oli nähnyt hänen sormensa tyhjinä! Tämä oli sentään jotakin, jota häneltä ei koskaan voitu riistää. Ja Irene tiesi sen, vaikka istuikin siinä niin tyvenenä ja hillittynä kuin ei koskaan olisi ollut Soamesin vaimo. Kirpeä huumori sai hänen Forsyte-verensä liikehtimään, erikoislaatuinen tuska, joka vain hiuskarvan verran erosi mielihyvästä. Jospa vain Junen ääni ei äkkiä alkaisi surista hänen korvissaan. Poika puhui nyt.

»Tietysti on kauhean hyvä, että rohkaiset heitä, June täti» — sanoiko hän siis sisarpuoltaan tädiksi? — no niin, June oli totta tosiaankin jo yli viidenkymmenen! — »mutta roskaa se sentään on kaikki tyyni!» Soames vilkaisi heihin. Irenen säikähtynyt katse viipyi valppaana pojassa. Hän — hän osasi kyllä kiintyä — oli kiintynyt Bosinneyhin ja tämän pojan isään ja tähän poikaan! Soames kosketti Fleurin käsivartta ja sanoi:

»Joko olet saanut tarpeeksesi?»

»Saanko vielä yhden leivoksen, isä kiltti.»

Fleur tulisi kipeäksi! Soames meni myymäpöydän eteen maksamaan. Palatessaan hän näki Fleurin seisovan ovella, kädessään nenäliina, jonka tuo poika oli ilmeisesti juuri ojentanut hänelle.

»F.F.», hän kuuli Fleurin sanovan. »Fleur Forsyte — kyllä se on minun. Paljon kiitoksia.»

Hyvä Jumala! Tyttöhän oli oppinut kepposen siitä, mitä isä oli kertonut hänelle taidesalongissa — senkin apina!

»Forsyte? Mitä — sehän on minunkin nimeni. Ehkä olemme serkut.»

»Tosiaanko! Varmasti olemme serkut. Eihän ole muita sennimisiä. Minä asun Mapledurhamissa, missä te asutte?»

»Robin Hilissä.»

Kysymykset ja vastaukset olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, että kaikki oli ohi ennenkuin hän oli ehtinyt edes sormeaan nostaa. Hän näki Irenen ällistyneen ilmeen, pudisti päätään tuskin huomattavasti ja tarttui Fleurin käsivarteen.

»Tule jo», sanoi hän.

Fleur ei liikahtanut.

»Kuulitko, isä? Eikö se ole omituista — meillä on sama nimi. Olemmeko serkut?»

»Kuinka niin?» sanoi Soames. »Forsyte? Ehkä kaukaista sukua.»

»Nimeni on Jolyon, sir. Lyhyemmin Jon.»

»Oh! Ah!» sanoi Soames. »Niin kyllä. Kaukaista sukua. Kuinka voitte? Hyvin ystävällistä. Hyvästi.»

Soames lähti.

»Suuret kiitokset», sanoi Fleur. »Au revoir!»

»Au revoir!» kuuli hän pojan vastaavan.