2. SOAMES TUNNUSTELEE MAATA
Tyyni Tuulio translation
Kaikista niistä loistavista liikkeistä, joitten ikkunat levittävät välkettä Lontoon West Endiin, oli Soamesin mielestä Gaves ja Cortegal »vetävin» — sana oli juuri tulossa muotiin. Soamesilla ei ollut koskaan ollut setänsä Swithinin harrastusta jalokiviin, ja kun Irene, jättäessään hänen talonsa v. 1887, oli hyljännyt kaikki ne välkkyvät esineet, jotka Soames oli hänelle lahjoittanut, oli hän saanut vastenmielisyyden tuota omaisuuden lajia kohtaan. Mutta hän tunsi vieläkin timantin, kun näki sellaisen, ja Irenen syntymäpäivän edellisellä viikolla hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja matkallaan Poultryyn tai paluumatkalla viivytellyt hetkisen suurten jalokivikauppojen edustalla, noitten, joista sai, joskaan ei rahansa arvoista tavaraa, niin ainakin sellaista, missä oli eräänlainen hienostuksen leima.
Alituinen mietiskely tuon Jolyonin vaunuissa sattuneen ajelun jälkeen oli yhä enemmän saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että tämä kohta hänen elämässään oli äärimmäisen tärkeä ja että oli äärimmäisen välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin eikä suinkaan vääriin toimenpiteisiin. Ja rinnan tuon kuivan ja järkeilevän vaiston kanssa, että nyt tai ei koskaan hänen oli taattava oman itsensä säilyminen, nyt tai ei koskaan hänen oli perustettava perhe, kävi hänen aistiensa salainen vaatimus, tuon naisen näkemisen herättämä, joka kerran oli ollut hänen intohimoisesti rakastamansa vaimo, ja vakaumus, että oli synti tervettä järkeä ja Forsytein vaiteliasta säädyllisyyttä kohtaan hukata vaimo, joka hänellä oli.
Eräässä lausunnossaan Winifredin tapauksesta Dreamer, Q.C. — Soames olisi paljon mieluummin turvautunut Waterbuckiin, mutta hänestä oli tehty tuomari (niin myöhäisenä ajankohtana, että oli herännyt tavanmukainen epäily valtiollisesta vehkeilystä) — oli kehoittanut heitä ensi työkseen vaatimaan Dartiea palaamaan kotiin, seikka, mikä Soamesin mielestä oli aina ollut ilmeinen. Laadittuaan tätä tarkoittavan asiakirjan heidän piti odottaa nähdäkseen, toteltiinko sitä. Jollei, katsottaisiin, että Dartie oli virallisesti hylännyt vaimonsa, ja he saisivat todistuksen huonosta käytöksestä ja voisivat ryhtyä hakemaan avioeroa. Kaiken tämän Soames tiesi täysin hyvin. Maksuksi oli merkitty kymmenen guineaa, kirjurille yksi. Tämä sisaren tapauksen yksinkertaisuus oli vain saanut hänet sitä toivottomammaksi oman tapauksensa vaikeuksiin nähden. Itse asiassa kaikki kehoitti häntä siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että Irene palaisi hänen luokseen. Jos se edelleen oli vasten Irenen mieltä, eikö hänen, Soamesin sitten pitänyt voittaa tunteitaan, antaa anteeksi vääryyksiä, unohtaa tuskaansa? Hän ei ainakaan ollut koskaan tehnyt vääryyttä vaimolleen, ja tämä maailma on kompromissien maailma! Hän voisi tarjota Irenelle niin paljon enemmän kuin mitä tällä nyt oli. Hän voisi tehdä Irenelle testamentissaan runsaskätisen lahjoituksen, jota ei voitaisi kumota. Hän tutki näihin aikoihin usein kasvojaan. Hän ei ollut koskaan ollut tuollainen riikinkukko kuin tuo Dartie eikä hän suinkaan kuvitellut olevansa mikään naisten sankari, mutta hänellä oli eräänlaista uskoa omaan ulkomuotoonsa — eikä suotta, sillä hän oli sopusuhtainen ja nuorekas, siisti, terve, kalpea, vailla juomisen tai minkään hurjistelun jälkiä. Forsytelainen leuka ja kasvojen keskittyneisyys olivat hänen silmissään etuja. Mikäli hän ymmärsi, ei hänessä pitänyt olla ainoatakaan piirrettä, jonka olisi tarvinnut herättää vastenmielisyyttä.
Ajatukset ja kaipuu, joitten parissa ihminen elää päivittäin, muuttuvat luonnollisiksi, vaikka ne syntymisensä hetkellä tuntuvat kaukaisilta. Jospa hän vain voisi antaa kyllin havainnollisen todistuksen siitä, että hän aikoi unohtaa menneet, ja tehdä kaiken voitavansa miellyttääkseen häntä, miksi ei Irene silloin tulisi takaisin hänen luokseen?
Niinpä hän marraskuun yhdeksännen päivän aamuna astui Gaves ja Cortegalin myymälään ostaakseen erään timanttirintasoljen. »Neljä sataa ja kaksikymmentäviisi, se on pilkkahinta, herra. Se on ylimysnaisen rintasolki.» Hän oli nyt sillä tuulella, että suostui empimättä. Ja hän meni Poultryyn, povitaskussaan tuo matala, vihreä nahkarasia. Useat kerrat päivässä hän avasi sen ja katseli seitsemää pehmeästi kimaltelevaa kiveä soikealla samettialustalla.
»Jollei rouva pidä siitä, herra, olemme valmiit koska tahansa vaihtamaan sen johonkin toiseen. Mutta siitä ei ole pelkoa.» Jospa vain ei olisikaan! Hän tarkasti suuren määrän asiapapereita — se oli ainoa hermojen rauhoittaja, minkä hän tiesi. Hänen vielä viipyessään toimistossa tuli yksityiskohtainen sähkösanoma hänen asiamieheltään Buenos Airesista ja erään siivoojattaren nimi ja osoite, joka olisi valmis vannomaan sitä mikä oli välttämätöntä. Tämä oli oikeaan aikaan saapunut yllyke Soamesin voimakkaalle ja syvään juurtuneelle vastenmielisyydelle pyykkinsä julkista pesua kohtaan. Ja maanalaisessa junassa, matkalla Victoria-asemalle hän sai uuden kehoituksen ryhtyä jatkamaan avioelämäänsä, lukiessaan iltalehdestään eräästä suuren maailman avioerojutusta. Se vaisto, joka vetää kaikkia todellisia Forsyteja kotiin levottomuuden ja huolten hetkinä, se järjestymisen vietti, joka pitää heidät vahvoina ja lujina, sai hänet valitsemaan päivällispaikakseen Park Lanen. Hän ei voinut eikä tahtonut henkäistä sanaakaan tästä uudesta aikeesta omaisilleen, mutta ajatus, että he ainakin olisivat iloisia, jos tietäisivät, ja toivottaisivat hänelle onnea, oli rohkaiseva.
James oli synkällä tuulella, sillä viime kuukauden kehno menestys ja Timesin kehoitukset suurimpiin ponnistuksiin olivat olleet kylmänä suihkuna sille innostukselle, minkä Krügerin häpeämätön uhkavaatimus oli hänessä sytyttänyt. Hän ei tietänyt, mihin tämä päättyisi. Soames koetti virkistää häntä mainitsemalla alituiseen Bullerin nimen. Mutta James ei osannut sanoa! Olihan siellä Colley — ja hän haavoittui tuolla kukkulalla, ja tuo Ladysmith ei päässyt pois onkalostaan, ja koko juttu näytti hänestä »aika sekasotkulta»; hänen mielestään sinne olisi pitänyt lähettää meriväkeä — he olivat reimoja poikia, ne saivat paljon hyvää aikaan Krimillä. Soames vaihtoi lohdutuksensa lähtökohtaa. Winifred oli kuullut Valilta, että heillä oli ollut iloiset juhlat ja kokkovalkea Oxfordissa Guy Fawkesin päivänä ja että Val oli pelastunut joutumasta kiinni nokeamalla kasvonsa.
»Ah», mutisi James, »hän on sukkela pikku mies.» Mutta hän pudisti taas pian päätään ja sanoi, että hän ei tiedä mitä Valista tulisi, ja katsellen surullisena poikaansa hän huomautti, ettei Soamesilla ollut koskaan ollut poikaa. Hän olisi tahtonut lapsenlapsen, jolla oli hänen oma nimensä. Ja nyt — niin, siinä sitä oltiin!
Soames hätkähti. Hän ei ollut odottanut tällaista kehoitusta ilmaisemaan sydämensä salaisuutta. Ja Emily, joka näki hänen hätkähtävän, sanoi:
»Mitä tyhjää, James, älä puhu sellaista!»
Mutta James mutisi edelleen katsomatta ketään kasvoihin. Siinä olivat Roger ja Nicholas ja Jolyon, heillä kaikilla oli pojanpoikia. Ja Swithin ja Timothy eivät koskaan olleet olleet naimisissa. Hän oli tehnyt parhaansa, mutta nyt hän pian olisi poissa. Ja ikäänkuin olisi lausunut syviä lohdutuksen sanoja hän vaikeni, söi aivomuhennosta haarukalla ja leivänpalasella ja nieleskeli leipäänsä.
Soames pyysi anteeksi ja lähti heti päivällisen jälkeen. Ei oikeastaan ollut kylmä, mutta hän oli pannut turkin ylleen suojaksi hermostuneita vilunpuistatuksia vastaan, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken päivää. Alitajunnassaan hän tiesi, että turkki puki paremmin kuin tavallinen musta päällystakki. Sitten hän lähti matkaan, tuntien nahkarasian litteänä painavan sydäntään. Hän käveli hitaasti Row'ta pitkin Knightsbridgeen laskien ehtivänsä Chelseahin neljännestä yli yhdeksän. Mitä Irene mahtoi ilta illalta toimittaa tuossa pienessä kolossa? Kuinka käsittämättömiä naiset ovat! Heidän vierellään eläenkään ei tietänyt heistä mitään. Mitä hän oli voinut nähdä tuossa Bosinneyssa, mikä hullaannutti hänet kokonaan? Sillä hulluuttahan hänen tekonsa loppujen lopulta oli ollut — hupsua kuutamohouretta, missä kaikki arvot olivat menettäneet arvonsa, ja sekä hänen omansa että Soamesin elämä oli mennyt tärviölle! Ja hän joutui hetkiseksi eräänlaiseen haltioitumistilaan, ikäänkuin hän olisi tuollainen kristillisen hengen läpitunkema mies, jonkalaisista kirjoissa luetaan ja joka oli valmis palauttamaan Irenelle kaikki elämän arvot, anteeksiannon ja unohduksen ja olemaan hänen tulevaisuutensa hyvä haltia. Erään puun alla vastapäätä Knightsbndge Barracksia, missä kuunvalo oli kirkas ja valkea, hän otti vielä kerran taskustaan tuon nahkarasian ja antoi kuunsäteitten panna kivet kimaltelemaan väreissä. Niin, ne olivat vesikirkkaita! Mutta rasian napsahtaessa kiinni kylmä väristys puistat taas hänen hermojaan, ja hän käveli nopeammin, hansikoidut kädet turkin taskussa, ja toivoi melkein, että Irene ei olisi kotona. Ajatus kuinka salaperäinen Irene oli, valtasi hänet taas. Syödä ään päivällistä ilta illalta — vieläpä iltapuvussa, ikäänkuin kuvittelisi olevansa seurassa! Soittaa itselleen! Ei edes koiraa eikä kissaa, mikäli hän oli nähnyt! Ja siitä hän äkkiä muisti tamman, joka hänellä oli Mapledurhamissa asemamatkoja varten. Aina kun hän kävi tallissa, oli se siellä yksinään, puolinukuksissa, ja kuitenkin se juoksi halukkaammin kotimatkalla kuin asemalle ajettaessa ikäänkuin se kaipaisi takaisin tallinsa yksinäisyyteen. »Minä kyllä kohtelisin häntä hyvin», ajatteli hän ilman yhteyttä. »Olisin oikein varova.» Ja kaikki taipumukset kotielämään, jonka ivallinen Kohtalo näytti lopullisesti häneltä riistäneen, tulvehtivat äkkiä Soamesissa, niin että hän näki unia vastapäätä South Kensingtonin asemaa. King's Roadilla eräs mies hoiperteli ulos kapakasta hanuria soittaen. Soames katseli hetkisen, kun mies hupsuna tanssi katukäytävällä oman vetelän, epätasaisen soittonsa mukaan, sitten hän kulki kadun yli välttääkseen joutumasta kosketuksiin tuon juopuneen hullun kanssa. Yö putkassa! Mitä aaseja ihmiset ovat! Mutta mies oli huomannut hänen pakoliikkeensä, ja sarja hilpeitä kirouksia seurasi häntä kadun toiselle puolelle. »Toivottavasti he panevat hänet kiinni», ajatteli Soames pahanilkisesti. »Tuollaisia roikaleita kaduilla, ja naisiakin vielä yksinään liikkeellä.» Eräs naisen hahmo hänen edessään oli aiheuttanut tuon ajatuksen. Tuon naisen kävely näytti kumman tutulta, ja kun hän kääntyi kadunkulmauksen taa, alkoi Soamesin sydän takoa. Hän kiirehti kulkuaan päästäkseen varmuuteen. Oli! Se oli Irene, hänen käynnistään ei voinut erehtyä tuolla pienellä, tyhjällä kadulla. Irene kääntyi vielä kahdesta kadunkulmauksesta, ja viimeisen jälkeen Soames näki hänen menevän pikku huoneistoonsa. Ollakseen varma hänestä Soames juoksi jäljelläolevat askeleet, riensi portaita ylös ja sai Irenen kiinni ovella. Hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja ehti Irenen viereen juuri kun tämä hämmästyneenä kääntyi oviaukossa.
»Älä säikähdä», sanoi hän henkeä pidättäen, »satuin näkemään sinut. Anna minun tulla sisään minuutiksi.»
Irene oli pannut käden rinnalleen, hänen kasvonsa olivat värittömät, hänen silmänsä kauhusta laajentuneet. Sitten hän näytti hillitsevän itsensä, nyökäytti päätään ja sanoi: »Hyvä on.»
Soames sulki oven. Hänkin tarvitsi aikaa tointuakseen, ja Irenen mentyä salonkiin hän odotti runsaan minuutin syvään hengittäen ja yrittäen rauhoittaa takovaa sydäntään. Tänä hetkenä, josta koko tulevaisuus riippui, tuntui nahkarasian esilleottaminen kömpelöltä. Mutta jos hän ei tekisi sitä, ei hänellä Irenen silmissä olisi mitään alkupuolustelua tulolleen. Ja tässä pulmassa häntä alkoivat hermostuttaa kaikki nuo anteeksipyyntöjen ja puolustusten sokkelot. Tämä oli kohtaus — se ei voinut olla mitään muuta, ja hänen täytyi uskaltaa! Hän kuuli Irenen äänen levottomana, pateettisen pehmeänä:
»Miksi tulit taas? Etkö ymmärtänyt, että minä mieluummin olisin tahtonut sinun pysyvän poissa?»
Soames pani merkille Irenen puvun se oli tummanruskeata kuviosamettia, kaulus oli näädännahkaa, pieni pyöreä hattu samoin. Ne sopivat hänelle ihastuttavasti. Hän saattoi ilmeisesti käyttää rahaa vaatteisiinsa! Soames sanoi jyrkästi:
»Nyt on syntymäpäiväsi. Toin sinulle tämän», ja hän ojensi vihreän nahkarasian kenelle.
»Oi! Ei, ei!»
Soames painoi lukkoa, nuo seitsemän kiveä kimmelsivät vaaleanharmaalla sametilla.
»Miksikä ei?» kysyi hän. »Vain merkiksi siitä, että et kanna minulle enää kaunaa.»
»Minä en voi.»
Soames otti korun esiin.
»Annapas kun koetan, miltä se näyttää.»
Irene vetäytyi taaksepäin.
Soames kulki perässä ja ojensi kätensä, missä solki oli, hänen pukunsa rinnusta kohti. Irene vetäytyi kauemmaksi.
»Irene», sanoi hän, »antakaamme menneitten olla menneitä. Jos minä voin, voit varmasti sinäkin. Me aloitamme alusta, ikäänkuin koskaan ei olisi ollut mitään. Etkö tahdo?» Hänen äänensä oli surullinen, ja hänen katseensa, joka oli luotu Irenen kasvoihin, sisälsi eräänlaisen rukouksen.
Irene, joka seisoi kirjaimellisesti seinään nojaten, nielaisi hermostuneena, ja siinä koko hänen vastauksensa. Soames jatkoi:
»Voitko todellakin tahtoa elää koko elämäsi puolikuolleena tässä pienessä kolossa? Tule takaisin luokseni, niin minä annan sinulle kaikki, mitä tahdot. Saat elää omaa elämääsi, minä vannon sen.»
Hän näki Irenen kasvojen värähtävän ivallisesti.
»Niin», sanoi hän, »mutta minä tarkoitan sitä tällä kertaa. Minä pyydän vain yhtä asiaa. Minä vain tahtoisin — tahtoisin pojan. Älä ole tuon näköinen! Minä tarvitsen pojan. Se on kovaa.» Hänen äänensä oli muuttunut niin kiihkeäksi, että hän tuskin tunsi sitä omakseen, ja kahdesti hän nykäisi päätään taaksepäin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää. Irenen silmien näkeminen, joitten katse oli kiinnitetty häneen jähmettyneestä pelosta tummana, sai hänet kokoamaan itsensä ja muutti epämääräisen tuskan suuttumukseksi.
»Onko se niin kovin luonnotonta?» sanoi hän hampaittensa välistä. »Onko luonnotonta tahtoa lasta omasta vaimostaan? Sinä turmelit elämämme ja pilasit kaiken. Me elämme vain puoliksi, ilman mitään tulevaisuutta. Eikö sinusta ole vähääkään imartelevaa, että vielä, kaikesta huolimatta — tahdon sinut vaimokseni? Puhu, Jumalan tähden, puhu!»
Irene näytti yrittävän, mutta ei onnistunut.
»Minä en tahdo peloittaa sinua», sanoi Soames ystävällisemmin. »Taivas tietää sen. Minä tahdon vain sinun ymmärtävän, etten voi jatkaa tällä tavoin. Minä tahdon sinut takaisin. Minä tarvitsen sinua.»
Irene nosti kätensä ja peitti kasvojensa alaosan, mutta ei siirtänyt silmiään hänestä ikäänkuin olisi uskonut niitten voimalla hallitsevansa häntä. Ja kaikki nuo vuodet, kuivat ja katkerat, siitä asti kun — niin, mistä asti? — melkein siitä asti kun hän oli oppinut tuntemaan Irenen, nousivat yhtenä ainoana suurena muiston aaltona Soamesin mieleen, ja hänen kasvonsa vääristyivät tavalla, jota hän ei kuolemakseen olisi voinut estää.
»Ei ole liian myöhäistä», sanoi hän, »ei ole, kunhan vain voit sen uskoa.»
Irene paljasti huulensa ja väänteli käsiään rintansa edessä. Soames tarttui niihin.
»Et saa!» läähätti Irene. Mutta Soames seisoi pitäen niitä omissaan ja koetti tuijottaa hänen rävähtämättömiin silmiinsä. Sitten Irene sanoi hiljaa:
»Minä olen täällä yksin. Et kai aio käyttäytyä niinkuin kerran ennen.»
Soames pudotti hänen kätensä ikäänkuin ne olisivat olleet kuumaa rautaa ja kääntyi pois. Voiko noin leppymätön pitkävihaisuus olla mahdollista? Voiko tuo ainoa väkivaltaisen omistuksen teko vielä elää hänen mielessään? Ja hän sanoi jurosti, katsomatta Ireneen:
»Minä en lähde ennenkuin olet vastannut minulle. Minä tarjoan mitä harvat miehet voisivat suostua tarjoamaan, ja vaadin — järkevän vastauksen.»
Ja melkein yllättyneenä hän kuuli Irenen vastaavan.
»Sinä et voi saada järkevää vastausta. Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Voin sanoa sinulle vain julman totuuden: mieluummin kuolisin.»
Soames tuijotti häneen.
»Oh», sanoi hän. Ja hänessä tapahtui eräänlainen puheen ja liikkeitten lamaantuminen, häntä puistatti niinkuin miestä, jota on kuolettavasti loukattu ja joka ei vielä tiedä, kuinka aikoo suhtautua loukkaukseen tai pikemminkin, mitä se tulee hänessä vaikuttamaan.
»Oh!» sanoi hän taas, »niinkö pahasti? Tosiaanko? Sinä mieluummin kuolisit. Sepä kaunista!»
»Suo anteeksi. Tahdoit vastauksen. En voi auttaa totuutta, vai voinko?»
Tämä omituinen henkinen vetoomus sai Soamesin etsimään huojennusta tosiseikoista. Hän pisti rintasoljen takaisin rasiaan ja pani sen taskuunsa.
»Totuus!» sanoi hän. »Naisilla ei ole mitään sellaista. Kaikki on vain hermoja — hermoja.»
Hän kuuli Irenen kuiskaavan:
»Niin, hermot eivät valehtele. Etkö ole huomannut sitä?» Soames oli hiljaa, hautoen ajatusta: »Minä tahdon vihata tätä naista. Minä tahdon vihata häntä.» Siinäpä huoli! Jospa hän vain osaisi! Hän iski katseensa Ireneen, joka seisoi seinää vastassa liikkumattomana pää pystyssä ja kädet ristissä rinnalla aivan kuin hänet aiottaisiin ampua. Ja hän sanoi nopeasti:
»Minä en usko sanaakaan tuosta. Sinulla on rakastaja. Jollei olisi, et voisi olla tuollainen — pieni hupsu.» Hän näki Irenen ilmeestä, että hän oli sanonut jotakin tilaisuuteen sopimatonta ja liian äkkiä palannut avioliittonsa päivien vapaaseen kielenkäyttöön. Hän kääntyi takaisin ovelle. Mutta hän ei voinut lähteä. Jokin hänessä itsessään — syvin ja salaisin Forsyte-ominaisuus, kykenemättömyys antaa asiain mennä menojaan, kykenemättömyys nähdä oman itsepäisyytensä hullu ja toivoton luonne — oli esteenä. Hän kääntyi takaisin, ja siinä hän seisoi, nojaten oveen niinkuin Irene nojasi vastakkaiseen seinään, tajuamatta mitään naurettavaa siinä, että koko huoneen leveys erotti heidät toisistaan.
»Ajatteletko koskaan ketään muuta kuin itseäsi?» sanoi hän.
Irenen huulet vapisivat, ja hän vastasi hitaasti:
»Ajatteletko sinä koskaan, että minä huomasin erehdykseni — toivottoman, kauhean erehdykseni — avioliittomme ensimmäisellä viikolla ja että koetin kuitenkin jatkaa kolmen vuoden ajan — tiedäthän, että koetin. Oliko se itseni vuoksi?»
Soames kirskutti hampaitaan. »Jumala tietää, miksi se oli. En ole koskaan ymmärtänyt sinua, enkä tule ymmärtämään. Sinulla oli kaikki mitä tarvitsit, ja sinä voit saada sen vielä, ja enemmänkin. Mikä minua vaivaa? Minä kysyn sinulta selvin sanoin: mikä minussa on?» Ymmärtämättä kysymyksensä pateettisuutta hän jatkoi intohimoisesti: »Minä en ole rampa, minä en ole vastenmielinen, en moukkamainen enkä hullu. Mikä minussa on? Mikä on minun salaisuuteni?»
Irenen vastaus oli pitkä huokaus.
Soames pusersi kätensä yhteen eleellä, mikä hänelle oli oudon ilmeikäs. »Kun tulin tänne tänä iltana, olin — toivoin — aioin tehdä kaiken voitavani haihduttaakseni menneisyyden ja aloittaakseni kauniisti alusta. Ja sinä vastaat vain »hermoilla» ja hiljaisuudella ja huokauksilla. Siinä ei ole mitään käsin kosketeltavaa. Se on kuin — se on kuin hämähäkinverkko.»
»Niin.»
Tuo huoneen toisesta päästä tuleva kuiskaus sai Soamesin taas suunniltaan.
»Mutta minä en tahdo olla hämähäkinverkossa. Minä revin sen rikki.» Hän marssi suoraan Irenen eteen. »Nyt!» Hän ei itse asiassa tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään Irenelle. Mutta ehdittyään lähelle, tunsi hän äkisti Irenen vaatteitten tutun tuoksun. Hän pani kätensä Irenen olkapäille ja kumartui suutelemaan häntä. Hän ei suudellut huulia, vaan pientä, kovaa viivaa, joka oli huulten tilalla; sitten Irenen kädet työnsivät pois hänen kasvonsa, ja hän kuuli sanat: »Oi, ei!» Häpeä, katumus, voimattomuuden tunne täyttivät koko hänen olemuksensa, hän kääntyi ympäri ja meni suoraan ulos.