9. GOYA

Lounas oli ohi, ja Soames nousi taulusaliinsa talossaan Mapledurhamin lähellä. Hänellä oli, niinkuin Annette sanoi, »huolia». Fleur ei ollut vieläkään kotona. Häntä oli odotettu keskiviikkona, hän oli sähköttänytkin tulevansa vasta perjantaina ja perjantaina taas ilmoittanut tulevansa sunnuntai-iltapäivällä, ja täällä olivat hänen tätinsä, serkkunsa Cardiganit ja tuo mies Profond, ja kaikesta oli tullut pannukakku, kun Fleur oli poissa. Hän seisoi Gauguininsä edessä — se oli hänen kokoelmansa kipein kohta. Hän oli ostanut tuon suuren ruman taulun samalla kertaa kuin kaksi varhaista Matissea juuri ennen sotaa, koska siihen aikaan hälistiin niin paljon noista uusimpressionisteista. Hän tuumaili, eikö Profond ostaisi niitä häneltä — tuo mies ei näyttänyt tietävän mitä tekisi rahoillaan — kun hän kuuli sisarensa äänen sanovan: »Minusta tuo on hirveä, Soames», ja näki Winifredin tulleen hänen perässään.

»Tosiaanko?» sanoi Soames kuivasti. »Minä maksoin siitä viisisataa.»

»Ajatella! Naiset eivät ole tuollaisia, vaikka olisivat mustiakin.»

Soames nauroi jurosti. »Sinä et tullut tänne sanomaan vain tuota.»

»En. Tiedätkö että Jolyonin poika on Valin ja hänen vaimonsa luona?»

Soames käännähti ympäri.

»Mitä?»

»Niin», sanoi Winifred venytellen, »hän asuu heillä siellä ja on maanviljelysharjoittelijana.»

Soames oli kääntynyt, mutta Winifredin ääni seurasi häntä hänen kävellessään edestakaisin. »Minä varoitin Valia, etteivät he kumpikaan puhuisi noista vanhoista asioista.»

»Miksi et sanonut minulle aikaisemmin?»

Winifred kohautti tukevia olkapäitään.

»Fleur tekee mitä hän tahtoo. Sinä olet aina hemmoitellut häntä. Sitäpaitsi, rakas poika, mitä se sitten tekee?»

»Tekee!» mutisi Soames. »Mitä, Fleur —» hän vaikeni. Juno, nenäliina, Fleurin silmät, hänen kysymyksensä, ja nyt tämä viipyminen — oireet tuntuivat Soamesista niin synkiltä, että luonnolleen uskollisena hän ei voinut päästä niistä eroon.

»Minusta sinä huolehdit liikaa», sanoi Winifred. »Jos minä olisin sinun sijassasi, kertoisin hänelle koko tuon vanhan asian. Ei kannata ajatella, että tytöt tähän aikaan olisivat samanlaisia kuin ennen. Minä en osaa sanoa, mistä he onkivat tietonsa, mutta he näyttävät tietävän kaiken.»

Soamesin tiukasti hillityillä kasvoilla näkyi suonenvedon tapainen nytkähdys, ja Winifred lisäsi nopeasti:

»Jollet sinä tahdo puhua siitä, voisin minä tehdä sen sinun puolestasi.»

Soames ravisti päätään. Hänen ylpeyttään loukkasi liiaksi ajatus, että jumaloitu tytär saisi kuulla tuosta vanhasta skandaalista — ennenkuin olisi ehdoton pakko.

»Ei», sanoi hän, »ei vielä. Ei koskaan, jos voin estää.»

»Hullutuksia, hyvä poika. Ajattele, minkälaisia ihmiset ovat!»

»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», mutisi Soames. »Kukahan perheen ulkopuolella voisi muistaa?»

Winifred oli saatu vaikenemaan. Hän kallistui yhä enemmän siihen rauhaan ja tasapainoon, jonka Montague Dartie nuoruudessa oli riistänyt häneltä. Ja koska taulut aina painostivat häntä, palasi hän pian alas.

Soames siirtyi nurkkaan, missä vierekkäin riippuivat hänen alkuperäinen Goyansa ja jäljennös freskosta »La Vendimia.» Tapa, jolla hän oli saanut omakseen tuon alkuperäisen Goyan, valaisee melko kauniisti sitä etujen ja intohimojen sijoitusten hämähäkinverkkoa, johon ihmiselämän välkkyväsiipinen lento takertuu. Alkuperäisen Goyan jalosyntyisen omistajan esiisä oli saanut taulun haltuunsa jonkin espanjalaisen sodan aikana — sanalla sanoen, se oli ryöstettyä omaisuutta. Jalosyntyinen omistaja ei ollut tuntenut sen arvoa ennenkuin yhdeksänkymmenluvulla eräs toimellinen kriitikko keksi, että muuan Goya-niminen espanjalainen maalari on nero. Se oli vain keskinkertainen Goya, mutta miltei ainutlaatuinen Englannissa, ja jalosyntyisestä omistajasta tuli huomattava mies. Koska hänellä oli paljon omaisuutta ja tuo ylimielinen sivistys, joka pelkästä aistien nautinnosta riippumattomana perustuu sille terveemmälle mielipiteelle, että ihmisen pitää tietää kaikki ja olla peloittavan kiinnostunut elämästä, hän oli tosissaan aikonut pitää itsellään tuon taulun, joka tuotti hänelle mainetta hänen eläessään, ja lahjoittaa sen valtiolle kuoltuaan. Soamesin onneksi ylähuonetta ahdistettiin ankarasti v. 1909, ja jalosyntyinen omistaja hälyttyi ja suuttui. »Jos he luulevat», sanoi hän itsekseen, »että he voivat saada sen joka tapauksessa, eretyvät he suuresti. Niin kauan kuin minä saan rauhassa nauttia omastani, voi valtio saada muutamia taulujani kun kuolen. Mutta jos valtio aikoo hyökätä kimppuuni ja ryöstää minua tuolla tavoin, niin paha minut periköön, jos en myy koko — roskaa. He eivät voi saada yksityisomaisuuttani ja kansalaismieltäni — molempia.» Tähän tapaan hän hautoi asioita useita kuukausia, kunnes eräänä aamuna, luettuaan muutaman valtiomiehen puheen, hän sähkötti asianajajalleen ja käski tätä tuomaan Bodkinin. Tarkastettuaan kokoelmaa Bodkin, jonka mielipide markkina-arvoista oli tavoitellumpi kuin kenenkään muun, lausui käsityksenään, että vapain käsin myymällä Amerikkaan, Saksaan ja muihin taidetta harrastaviin maihin saataisiin paljon enemmän rahaa kuin myymällä vain Englantiin. Jalosyntyisen omistajan kansalaismieli oli tunnettu — sanoi hän — mutta taulut olivat ainutlaatuisia. Jalosyntyinen omistaja pani tämän mielipiteen piippuunsa ja poltti sitä vuoden ajan. Vuoden lopulla hän luki saman valtiomiehen pitämän toisen puheen ja sähkötti asianajajalleen: »Antakaa Bodkinille vapaat kädet.» Tässä asian vaiheessa Bodkin sai ajatuksen, joka pelasti Goyan ja kaksi muuta ainutlaatuista taulua jalosyntyisen omistajan isien maalle. Toisella kädellään Bodkin tarjosi taulut ulkomaisille markkinoille, toisella hän teki luettelon englantilaisia yksityiskokoilijoita varten. Saatuaan valtameren takaa käsityksensä mukaan korkeimmat mahdolliset tarjoukset hän alisti taulut ja tarjoukset englantilaisten yksityiskokoilijain nähtäväksi kehoittaen heitä kansalaismielen nimessä tarjoamaan enemmän. Kolmessa tapauksessa (Goya mukaanluettuna) kahdestakymmenestä yhdestä hän onnistui. Ja miksi? Eräs näistä yksityiskokoilijoista oli nappitehtailija — hän oli tehnyt jo niin monta nappia, että halusi rouvalleen Lady »Napin» arvonimen. Tätä tarkoitusta varten hän osti korkeaan hintaan ainutlaatuisen taulun ja lahjoitti sen valtiolle. Se oli, sanoivat hänen ystävänsä, osa hänen pelistään. Toinen yksityiskokoilija oli amerikkalaisvihaaja ja osti ainutlaatuisen taulun noiden »kirottujen jenkkien kiusalla.» Kolmas yksityiskokoilija oli Soames, joka — toisia järkevämpänä — osti käytyään Madridissa ja tultuaan siihen vakaumukseen, että Goya vielä oli nousussa. Goya ei tällä hetkellä ollut huudossa, mutta tulisi olemaan taas, ja katsellessaan tuota muotokuvaa, joka oli suorasukainen kuin jokin Hogarth tai Manet, mutta omalla erikoisen terävällä tavallaan kauniisti maalattu, hän oli täysin tyytyväinen eikä uskonut erehtyneensä, vaikka hinta oli ollut raskas — raskaampi kuin mitä hän koskaan oli maksanut. Ja sen vieressä riippui jäljennös freskosta »La Vendimia». Siinä hän oli — tuo pieni velho — katsellen Soamesiin uneksien, siinä mielialassa, josta tämä piti eniten, koska hänestä pikku velhon oli turvallisinta olla juuri tuon näköinen.

Soames katseli vielä, kun sikarin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa ja ääni sanoi:

»No, herra Forsyte, mitä aiotte tehdä tällä pikku kokoelmalla?»

Tuo belgialainen, jonka äiti oli ollut armenialainen — ikäänkuin ei flaamilainen veri jo riittäisi! Hilliten luontaisen ärtymyksensä Soames sanoi:

»Oletteko asiantuntija taulujen alalla?»

»No niin, omistan itse muutaman.»

»Onko teillä uusimpressionisteja?»

»O-on, minä melkein pidän heistä.»

»Mitä arvelette tästä?» sanoi Soames osoittaen Gauguinia.

Monsieur Profond työnsi alahuulensa ja lyhyen pujopartansa eteenpäin.

»Aika kaunis, luulisin», sanoi hän. »Tahtoisitteko myydä sen?»

Soames tukahdutti vaistomaisen »En erikoisesti» — hän ei tahtonut tinkiä tältä vierasmaalaiselta.

»Kyllä», vastasi hän.

»Mitä tahdotte siitä?»

»Saman minkä maksoin.»

»Hyvä on», sanoi Monsieur Profond. »Minä otan tuon pikku taulun ilomielin. Uusimpressionistit — he ovat kauhean kuolleita, mutta huvittavia. Minä en välitä tauluista paljoakaan, mutta minulla on muutamia, pikku kokoelma vain.»

»Mistä te sitten välitätte?»

Monsieur Profond kohautti olkapäitään.

»Elämä kovasti muistuttaa apinoita, jotka tavoittelevat tyhjiä pähkinöitä.»

»Te olette nuori», sanoi Soames. Jos mies tahtoi tehdä yleistyksiä, ei hänen tarvinnut tulla väittämään, että omaisuuden muodoilta puuttuu kiinteyttä!

»Minä en välitä», vastasi Monsieur Profond hymyillen. »Me olemme syntyneet ja me kuolemme. Puolet maailmaa näkee nälkää. Minä elätän pikku joukon vauvoja äitini maassa, mutta mitä se kannattaa? Voisin yhtä hyvin heittää rahani veteen!»

Soames katsoi häneen ja kääntyi takaisin Goyaan. Hän ei tietänyt, mitä tuo mies tahtoi.

»Mille summalle kirjoitan pankkiosoituksen?» kysyi Monsieur Profond.

»Viidelle sadalle», sanoi Soames lyhyesti, »mutta minä en tahdo, että ostatte sen, jos ette välitä siitä tuon enempää.»

»Kaikki hyvin», sanoi Monsieur Profond, »minä olen onnellinen, jos saan tuon taulun.»

Hän kirjoitti pankkiosoituksen täytekynällä, joka oli runsaasti koristettu kullalla. Soames katseli toimitusta haluttomana. Kuinka maailmassa mies tiesi, että hän tahtoi myydä tuon taulun? Monsieur Profond ojensi pankkiosoituksen.

»Englantilaiset ovat kauhean hullunkurisia tauluasioissa», sanoi hän. »Niin ovat ranskalaisetkin, niin on minunkin kanssani. He ovat kaikki kovin hullunkurisia.»

»En ymmärrä teitä», sanoi Soames jäykästi.

»Aivan kuin hatut», sanoi Monsieur Profond arvoituksellisesti. »Pienet tai suuret, lieri ylöspäin tai alaspäin kuinka muoti määrää. Kauhean hullunkurista.»

Soames oli ottanut pankkiosoituksen, mielessä tunne, kuin jos omistamisen sisäinen arvo olisi pantu kysymyksenalaiseksi. »Mies on kosmopoliitti», ajatteli hän katsellessaan Profondia, joka tuli näkyviin parvekkeen alta Annetten seurassa ja asteli tietä pitkin joelle päin. Mitä hänen vaimonsa näki tuossa miehessä, sitä hän ei ymmärtänyt, jollei ehkä vain sitä, että Profond puhui hänen omaa kieltänsä. Ja Soamesissa välähti — niinkuin Monsieur Profond olisi sanonut — »pikku epäilys» siitä, eikö ehkä Annette ollut liian kaunis käymään kävelyllä noin »kosmopoliittisen» miehen kanssa. Näinkin kaukaa hän saattoi nähdä Profondin sikarin sinisen savun kiemurtelevan tyvenessä päivänpaisteessa, ja hänen harmaat pukinnahkakenkänsä, ja hänen harmaan hattunsa — mies oli keikari! Ja hän saattoi nähdä vaimonsa pään nopeat käänteet — tuon pään, joka oli niin suorana hänen kauniilla kaulallaan ja harteillaan. Tuo hänen kaulansa kääntyminen oli Soamesista aina tuntunut vähän liian teennäiseltä ja kuningatarmaiselta — ei oikein hienostunutta. Hän katseli heidän kävelyään polulla puutarhan perällä. Nuori mies flanellipuvussa yhtyi heihin siellä — jokin sunnuntaivieras varmaan, joka tuli joelta. Hän palasi takaisin Goyansa luo. Hän katseli vielä tuota Fleurin vastiketta ja harmitteli Winifredin uutista, kun hänen vaimonsa ääni sanoi:

»Herra Michael Mont, Soames. Olet kutsunut hänet katsomaan taulujasi.»

Siinä oli siis tuo iloinen nuori mies Cork Streetin taidesalongista!

»Minä tulin, sir, niinkuin näkyy. Asun vain neljän mailin päässä Pangbournesta. Kaunis ilma, eikö totta?»

Jouduttuaan tällä tavoin puheliaisuutensa tuloksen kanssa vastakkain Soames tutki vierastaan. Nuoren miehen suu oli erikoisen suuri ja mutkikas — hän näytti aina virnistelevän. Miksi hän ei kasvattanut kokonaisiksi noita typeriä pikku viiksiään, jotka tekivät hänet soittohallin narrin näköiseksi? Mitä ihmettä nuo nuoret miehet ajattelivat, kun tietoisesti alensivat luokkansa arvoa tuollaisilla hammasharjoilla tai jäykällä pienellä poskiparralla? Uh! Teennäisiä nuoria idiootteja! Muuten vieras oli laatuunkäypä, ja hänen flanellipukunsa hyvin puhdas.

»Hauska nähdä teitä!» sanoi Soames.

Nuori mies, joka oli kääntänyt päätään puolelta toiselle, jäi seisomaan kuin naulattuna. »Minä sanon!» huudahti hän. »Vai 'muutamia' tauluja!»

Soames huomasi sekavin tuntein, että huomautuksen oli aiheuttanut tuo Goya-jäljennös.

»Niin», sanoi hän kuivasti, »se ei ole Goya. Se on jäljennös. Annoin jäljentää sen, koska se muistutti tytärtäni.»

»Kautta Juppiterin! Minä luulin tuntevani nuo kasvot. Onko hän täällä?»

Hänen mielenkiintonsa vilpittömyys riisui Soamesin aseista.

»Hän tulee teenjuonnin jälkeen», vastasi Soames. »Katselemmeko tauluja?»

Ja Soames aloitti tuon kierroksen, joka ei koskaan väsyttänyt häntä. Hän ei ollut odottanut paljonkaan älyä henkilöltä, joka oli erehtynyt luulemaan jäljennöstä alkuperäiseksi, mutta kun he kulkivat osastolta osastolle, aikakaudelta aikakaudelle, hämmästyi hän nuoren miehen suoria ja asiallisia huomautuksia. Soames, joka itse oli luonnostaan älykäs, vieläpä herkkä naamionsa alla, ei ollut viettänyt kolmeakymmentä kahdeksaa vuotta tämän mieliharrastuksensa parissa saamatta selville tauluista vähän muutakin kuin niiden markkina-arvon. Hän oli jonkinlainen puuttuva rengas taiteilijan ja ostavan yleisön välillä. Taide taiteen vuoksi ja tuo kaikki oli tietenkin liioittelua. Mutta estetiikkaa ja hyvää aistia tarvittiin välttämättä. Kiittävä arvostelu kyllin monelta hyvän aistin omaavalta henkilöltä antoi taideteokselle pysyvän markkina-arvon, toisin sanoen teki siitä »taideteoksen». Mitään todellista eroa ei ollut. Ja hän oli kyllin tottunut lammasmaisiin ja ymmärtämättömiin katselijoihin, jotka nolasivat hänet sanomalla murheettomasti Mauvesta: »Hyviä vanhoja heinäkekoja!» tai James Marisista: »Eikö hän ole suurenmoinen! Matthew oli suuri mies, sir, hänen pintoihinsa voi ihan kaivautua!» Vasta kun nuori mies oli viheltänyt erään Whistlerin edessä ja sanonut: »Luuletteko, että hän koskaan oli nähnyt alastonta naista?» — vasta silloin Soames huomautti:

»Mikä te olette, herra Mont, jos saan kysyä?»

»Minäkö, sir? Minusta piti tulla maalari, mutta sota teki tenän. Sitten juoksuhaudoissa, tiedättehän, minä haaveilin pörssistä, joka on mukava ja lämmin ja aivan tarpeeksi meluisa. Mutta rauha teki tenän, eihän osakkeista ole juuri tietoa. Olen ollut sotapalveluksesta vapaana vasta noin vuoden. Mitä te suosittelette, sir?»

»Onko teillä rahaa?»

»No niin», vastasi nuori mies, »minulla on isä, minä pidin häntä hengissä sota-aikana, niin että hänen asiansa on nyt pitää minua hengissä. Vaikka tietysti voi kysyä, onko hänen sallittava pitää kiinni omaisuudestaan. Mitä te ajattelette siitä, herra?»

Soames hymyili kalpeana ja torjuvana.

»Vanhus saa melkein halvauksen, kun sanon hänelle, että hänen ehkä vielä pitää ruveta tekemään työtä. Hänellä on maa-alueita, tiedättehän, se on kohtalokasta.»

»Tässä on alkuperäinen Goyani», sanoi Soames kuivasti.

»Kautta kunniani! Hän oli nero. Minä näin kerran Münchenissä Goyan, joka sai minut vallan sanattomaksi. Maailman häijyimmännäköinen vanha nainen maailman ylellisimmässä pitsipuvussa. Se mies ei suostunut mihinkään sovitteluihin yleisön maun kanssa. Se ukkeli oli kyllä jonkinlainen räjähdysaine, hän mahtoi aikanaan lennättää ilmaan paljon sovinnaisuutta. Mutta kuinka hän osasi maalata! Hänen rinnallaan Velasquez on jäykkä, eikö totta?»

»Minulla ei ole Velasquezta», sanoi Soames.

Nuori mies tuijotti häneen. »Ei», sanoi hän, »valtiot vain tai keinottelijat voivat ymmärtääkseni hankkia hänen taulujaan. Minä sanon, miksi eivät kaikki vararikkotilassa olevat valtiot voisi myydä Velasquezejaan tai Tizianejaan ja muita pääherrojaan pakkohuutokaupalla keinottelijoille ja sitten säätää lakia, että jokainen, joka omistaa vanhan mestarin taulun — katso luetteloa — on velvollinen ripustamaan sen johonkin yleiseen galleriaan? Se olisi jotakin.»

»Menemmekö teetä juomaan?» sanoi Soames.

Nuori mies näytti nolostuvan. »Hän ei ole paksunahkainen», ajatteli Soames ja seurasi häntä alakertaan.

Goya satiirisessa ja saavuttamattomassa täsmällisyydessään, »viivansa» omaperäisyydessä, uskalletussa valon ja varjon käytössään, Goya olisi voinut ihailtavasti maalata ryhmän, joka oli kokoontunut Annetten teepöydän ympärille alakerran nurkkaukseen. Vain hän kaikista maalareista olisi kenties voinut tehdä oikeutta auringonvalolle, joka tunkeutui sisään köynnöskasviverhon läpi, messingin kauniille vaaleudelle, vanhoille hiotuille laseille, ohuille sitruunaviipaleille ambranvärisessä teessä, Annetten mustalle pitsipuvulle — hänen kauneudessaan oli hiven espanjattaren kauneutta, vaikka häneltä puuttuikin tuon hienon tyypin henkevyys — oikeutta Winifredin harmaatukkaiselle, korsetin muovailemalle kiinteydelle, Soamesille, jossa oli eräänlaista harmaata ja litteäposkista hienostusta, Michael Montin oikulliselle ja sukkelasanaiselle vilkkaudelle, Imogenille, joka oli tumma, kiiltosilmäinen ja tulossa vähän lihavaksi, Prosper Profondille, jonka ilme näytti tahtovan sanoa: »No niin, herra Goya, mitä hyödyttää maalata tätä pikku seuruetta?» ja lopuksi Jack Cardiganille, jonka kiiltävä katse ja päivettynyt verevyys ilmaisi hänen johtavan periaatteensa: »Minä olen englantilainen, ja elän pitääkseni itseni kunnossa.»

Omituista itse asiassa, että Imogen, joka nuorena tyttönä Timothyn talossa oli kerran juhlallisesti ilmoittanut, että hän ei vain ikinä mene naimisiin hyvän miehen kanssa — he kun ovat niin ikäviä — omituista, että hän oli ottanut Jack Cardiganin, jossa terveys oli siinä määrin hävittänyt kaikki perisynnin jäljet, että Imogen olisi yhtä hyvin voinut vetäytyä lepoon kymmenentuhannen muun englantilaisen kanssa huomaamatta mitään eroa siitä ainoasta, jonka hän oli valinnut leponsa toveriksi. »Oi», hän usein sanoi »hauskalla» tavallaan, »Jack pitää itsensä niin hirvittävän hyvässä kunnossa, hän ei ole sairastanut päivääkään elämässään. Hän läpäisi sodan saamatta edes sormeensa haavaa. Te ette tosiaankaan voi kuvitella, kuinka hirmuisen terve hän on!» Itse asiassa Jack oli niin »terve», että hän ei nähnyt mitään, kun vaimo flirttasi, mikä oli suuri huojennus tavallaan. Kaikesta huolimatta Imogen oli oikein kiintynyt häneen, mikäli voi olla kiintynyt urheilukoneeseen, ja kahteen pikku Cardiganiin, jotka olivat laaditut isän mallin mukaan. Imogenin pahanilkiset silmät juuri vertasivat häntä Prosper Profondiin. Nähtävästi ei ollut sitä »pikku» urheilua tai peliä, missä Monsieur Profond ei ollut ollut mukana, keilailusta tarpoonikalastukseen saakka, ja kyllästynyt hän oli kaikkiin. Imogen väliin toivoi, että ne olisivat kyllästyttäneet Jackin, joka edelleen harrasti niitä ja puhui niistä yksinkertaisen innostuneena kuin koulutyttö, joka juuri opettelee hockeyta. Hän tiesi, että Jack vielä isosetä Timothyn iässä pelaisi mattogolfia makuuhuoneessaan ja antaisi selkään vastapelaajalleen.

Jack kertoi nyt parhaillaan, kuinka hän oli tänä aamuna voittanut ammattimiehen — mukavan miehen, erinomaisen pelaajan, ja kuinka hän lounaan jälkeen oli käväissyt Cavershamissa. Nyt hän koetti yllyttää Prosper Profondia tennisotteluun teenjuonnin jälkeen — se tekisi hänelle hyvää — »pitäisi hänet kunnossa».

»Mutta mitä hyödyttää pitää itsensä kunnossa?»

»Niin», mutisi Michael Mont, »mitä varten pidätte itsenne kunnossa?»

»Jack», huusi Imogen ihastuneena, »mitä varten sinä pidät itsesi kunnossa?»

Jack Cardigan tuijotti heihin koko terveytensä voimalla. Kysymykset olivat kuin sääskiparvi, ja hän ojensi kätensä pyyhkäistäkseen ne pois. Sodan aikana hän tietenkin oli pitänyt itsensä kunnossa voidakseen tappaa saksalaisia, nyt kun sota oli päättynyt, hän joko ei tietänyt tai pidättyi hienotunteisesti selittämästä tätä johtavaa periaatettaan.

»Mutta hän on oikeassa», sanoi Monsieur Profond odottamatta, »ei ole muuta jäljellä kuin pitää itsensä kunnossa.»

Tämä sana, joka oli liian syvämielinen sunnuntai-iltapäiväksi, olisi jäänyt vastausta vaille ilman nuoren Montin valppautta.

»Hyvä!» huusi hän. »Se on sodan suuri keksintö. Me kaikki luulimme edistyvämme — nyt me tiedämmekin, että vain muutumme.»

»Pahempaan päin», sanoi Monsieur Profond nerokkaasti. »Erittäin hilpeätä, Prosper!» mumisi Annette.

»Tulkaa pelaamaan tennistä!» sanoi Jack Cardigan, »te olette masennuksen tilassa. Kyllä me sen pian selvitämme. Pelaatteko te, herra Mont?»

»Iskenhän minä palloon aina joskus.»

Tässä kohdassa Soames nousi, häiriytyneenä siinä syvässä, tulevaisuutta rakentavassa vaistossaan, joka johti hänen elämäänsä.

»Kun Fleur tulee —», kuuli hän Jack Cardiganin sanovan.

Ah, miksi Fleur ei tullut? Soames kulki läpi salin, eteishallin ja porraskäytävän ajotielle saakka ja seisoi siellä kuuntelemassa, eikö auto jo tulisi. Kaikki oli hiljaista ja sunnuntairauhaisaa, kukkivat syreenit täyttivät ilman tuoksullaan. Taivaalla oli valkeita pilviä, valkeita kuin vesilinnun siivet, joita aurinko kultasi. Soamesin mieleen nousivat terävinä muistot päivästä, jolloin Fleur syntyi ja hän itse oli odottanut sellaisessa tuskassa, punniten lapsen elämää ja äidin elämää käsissään. Hän oli silloin pelastanut Fleurin, pelastanut hänet oman elämänsä kukkaseksi. Ja nyt! Aikoiko tyttö tuottaa hänelle huolia — tuskaa — tuottaa huolia? Soames ei pitänyt asian nykyisestä vaiheesta. Mustarastas keskeytti hänen mietteensä iltalaulullaan — iso lintu tuolla akasiapuussa. Soames oli viime vuosina oikein kiinnostunut lintuihinsa, hän kuljeskeli Fleurin kanssa usein ympäri katselemassa niitä, tytön silmät olivat terävät kuin neulat ja hän tiesi joka pesän. Soames näki Fleurin koiran, metsästyskoiran, makaavan ajotiellä auringon paisteessa ja kutsui sen luokseen. »Halloo, ukkoseni, odotatko sinäkin?» Koira tuli hitaasti, heiluttaen vastahakoisesti häntäänsä, ja Soames pani koneellisesti kätensä sen pään päälle. Koira, lintu, syreenit — kaikki ne olivat hänelle osia Fleuristä, ei enempää eikä vähempää. »Liiaksi kiintynyt häneen!» ajatteli Soames. »Liiaksi kiintynyt.» Hän oli kuin mies, jolla ei ole vakuutusta ja jonka laivat ovat merellä. Vailla vakuutusta taas — niinkuin eräänä toisena aikana niin kauan sitten, kun hän käveli mykkänä ja mustasukkaisena Lontoon erämaassa kaivaten tuota naista — ensimmäistä vaimoaan — tuon pirullisen pojan äitiä. Ah! Siinähän auto vihdoin oli! Se ajoi käytävälle, siinä olivat tavarat, mutta ei mitään Fleuriä.

»Fleur neiti kävelee rantapolkua, sir.»

Kävelee kaikki nämä mailit? Soames tuijotti. Miehen kasvoissa näkyi hymyn alkua. Mitä hän virnisteli? Ja hyvin pian Soames kääntyi sanomaan: »Hyvä on, Sims!» ja meni taloon. Hän nousi taulusaliinsa vielä kerran. Hän saattoi täältä nähdä rannalle, ja hän seisoi vahtimassa unohtaen, että kuluisi vähintäin tunti ennenkuin Fleurin hahmo voisi tulla näkyviin. Kävelee! Ja tuon miehen virnistys! Se poika —! Hän kääntyi äkkiä ikkunasta. Hän ei voinut vakoilla Fleuriä. Jos Fleur tahtoi salata häneltä jotakin — oli hänen pakko, isä ei voinut vakoilla häntä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi, ja katkeruus nousi sydämestä suuhun asti. Palloaan tavoittelevan Jack Cardiganin katkonaiset huudot ja nuoren Montin nauru kohosivat hiljaisuuteen ja kantautuivat sisään. Hän toivoi, että he oikein juoksuttaisivat tuota Profondia. Ja »La Vendimia»-taulun tyttö seisoi käsi lanteellaan, uneksivat silmät katsoen hänen ohitseen. »Minä olen tehnyt sinun hyväksesi kaiken voitavani», ajatteli hän, »aina siitä saakka kun et ollut polveani korkeampi. Et kai aio — et kai aio — pahoittaa mieltäni, mitä?»

Mutta Goya-jäljennös ei vastannut, kirkkaana väreissään, jotka juuri alkoivat himmentyä. »Ei siinä ole todellista elämää» ajatteli Soames. »Miksi ei Fleur tule?»