7. DARTIE DARTIEA VASTAAN

Oikeusjuttu Dartie — Dartie, koskeva niitten avio-oikeuksien palautusta, joiden suhteen Winifred sydämessään oli niin syvästi päättämätön, oli kieltäytymispykälään nojautuen menossa tuomiopäiväänsä kohti. Tämä ei tullut ennenkuin oikeus oli lopettanut istuntonsa ennen joulua, mutta asia oli kolmantena listalla uuden istuntokauden alkaessa. Winifred vietti joulunsa hiventä suurellisemmin kuin ennen, erojuttu lukittuna avorintaiseen poveensa. James oli erikoisen antelias hänelle tänä jouluna osoittaen sillä tavoin myötätuntoaan ja huojennustaan, kun tyttären avioliitto tuon »kalliin lurjuksen» kanssa nyt oli purkautumassa, myötätuntoaan, jota hänen vanha sydämensä tunsi, mutta jota hänen vanhat huulensa eivät voineet ilmaista.

Dartien katoaminen teki valtiolainaosakkeitten laskusta verraten pienen asian, ja mitä skandaaliin tulee — hänen vilpitön vihamielisyytensä tuota miestä kohtaan ja se kasvava merkitys, minkä omaisuus valtaa maineen rinnalla todellisessa Forsytessa, joka on jättämäisillään tämän maailman, olivat rauhoittavana lääkkeenä mielelle, jolta kaikki viittaukset asiaan (paitsi hänen omansa) tarkasti pidätettiin. Lakimiehenä ja isänä hän eniten pelkäsi sitä, että Dartie voisi äkkiä palata ja totella oikeuden haastetta sitten kun sen aika tuli. Siitäpä tulisi kaunis sekasotku! Pelko kalvoi hänen mieltään siinä määrin, että antaessaan Winifredille isonpuoleisen pankkiosoituksen joululahjaksi hän sanoi: »Se on pääasiassa tuota miestä varten, että hän vain pysyisi poissa.» Se oli tietysti hyvän rahan heittämistä hukkaan, mutta samalla jonkinlainen vakuutus sitä vararikkoa vastaan, joka ei enää uhkaisi häntä, jos vain avioero saataisiin toimeksi. Ja hän kuulusteli Winifrediä ankarasti, kunnes tämä saattoi vakuuttaa, että rahat todella oli lähetetty. Poloinen nainen! — ei ollut niinkään kivutonta lähettää rahoja, jotka kuitenkin löytäisivät tiensä »tuon olennon» korulippaaseen! Soames pudisti päätään kuullessaan asiasta. He eivät olleet tekemisissä Forsyten kanssa, joka järkiperäisen sitkeästi pitäisi kiinni aikeestaan. Teko oli aika vaarallinen, kun ei ollenkaan voinut tietää, miltä tilanne näytti tuolla ulkona. Oikeudessa se kuitenkin näyttäisi hyvältä, ja hän kyllä katsoisi, että Dreamer mainitsisi siitä. »Tahtoisinpa tietää», sanoi hän äkkiä, »minne baletti lähtee Argentinasta.» Hän tahtoi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa virkistää Winifredin muistia, sillä hän tiesi, että sisarella vielä oli heikkoutensa, joskaan ei Dartiea kohtaan, niin ainakin tämän julkinen häpäiseminen oli hänestä vastenmielistä. Vaikka Soames ei ollutkaan halukas osoittamaan ihailua, täytyi hänen myöntää, että Winifred käyttäytyi erinomaisen hyvin noitten kolmen lapsensa keskellä, jotka linnunpoikien tavoin kärkkyivät uutisia isästään — Imogen oli juuri astumassa seuraelämään ja Val hyvin haluton koko asiaan. Hän tunsi, että Val oli koko asian ydin Winifredille, joka epäilemättä rakasti tätä poikaa enemmän kuin muita lapsiaan. Poika voisi vielä panna esteen koko avioeroon. Ja Soames huolehti tarkoin, että jutun valmistava käsittely pysyi veljenpojan korvilta salassa. Hän teki muutakin. Hän pyysi Valin päivälliselle Remove-klubiin, ja pojan ehdittyä sikariin asti otti puheeksi asian, jonka tiesi olevan lähinnä hänen sydäntään.

»Olen kuullut», sanoi hän, »että tahtoisit ruveta pelaamaan poloa Oxfordissa.»

Val hieman kohosi lepoasennostaan.

»Kyllä vain», sanoi hän.

»Niin», sanoi Soames, »se on hyvin kallista lystiä. Isoisäsi ei luultavasti halua suostua siihen, jollei hän saa takeita siitä, ettei hänen maksettavikseen tule muita suuria menoja.» Ja hän vaikeni nähdäkseen, oliko poika ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Valin paksut mustat ripset peittivät hänen silmänsä, mutta hänen suureen suuhunsa ilmaantui hieno irvistys, ja hän mutisi:

»Eno kai tarkoittaa isää.»

»Niin», sanoi Soames. »Pelkään, että asia riippuu siitä, saako hän edelleen olla taakkana vai eikö.» Eikä hän sanonut enempää, vaan jätti pojan miettimään.

Mutta Valin mietteet näinä päivinä koskivat myöskin hopeanharmaata päistärikköä ja tyttöä, joka ratsasti sillä. Vaikka Crum oli kaupungissa ja Val olisi voinut tulla esitetyksi Cynthia Darkille, jos olisi tahtonut, ei Val välittänyt siitä; itse asiassa hän karttoi Crumia ja vietti omalle itselleenkin outoa elämää, paitsi mitä räätälin ja vuokratallin laskuihin tuli. Äitinsä, sisartensa ja nuoren veljensä silmissä hän vietti tämän lomansa »tapaamalla poikia» ja illat hän vetelehti kotona. Päivän aikaan he eivät voineet ehdottaa hänelle mitään, mihin hän ei olisi vastannut: »Ikävä kyllä minun pitää mennä tapaamaan erästä poikaa», ja hänen täytyi keksiä eriskummallisia verukkeita päästäkseen talosta ja taloon takaisin ratsastuspuvussa kenenkään huomaamatta, kunnes, päästyään jäseneksi Goat's-klubiin hän kykeni muuttamaan vaatteet siellä ja pujahtamaan vuokrahevosellaan Richmond Parkiin. Hän salasi kasvavan tunteensa hartaasti. Ei mistään hinnasta hän olisi tahtonut hiiskua »noille pojille», joita hän ei käynyt »tapaamassa», mitään niin naurettavaa hänen omansa ja poikien uskontunnustuksen kannalta. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se nieli hänen muut halunsa. Se tuli vapautuneen nuorison luvallisten ilojen ja hänen itsensä väliin tavalla, joka ehdottomasti oli tekevä hänestä piimäparran Crumin silmissä. Hänellä ei ollut mitään muuta harrastusta kuin pukeutua uusimpaan ratsuasuunsa ja pujahtaa Robin Hillin portille, jolle hopeanharmaa päistärikkö säädyllisesti asteli ennen pitkää, selässään hoikka ja tummatukkainen ratsastajatar, ja sitten he ratsastivat rinnakkain lehdettömissä metsiköissä, puhuen verraten vähän, ratsastaen kilpaa joskus ja joskus pitäen toisiaan kädestä. Useampana kuin yhtenä iltana, tulvehtivan tunteen hetkenä, oli hänen tehnyt mieli kertoa äidilleen kuinka tuo ujo, suloinen serkku oli hiipinyt hänen sydämeensä ja tärvellyt hänen »elämänsä». Mutta katkera kokemus, että kolmeakymmentä viittä vanhemmat ihmiset pilaavat kaiken hauskan, esti häntä kuitenkin. Luultavasti hänen kuitenkin piti käydä collegensa läpi ja Hollyn »astua seuraelämään» ennenkuin he voisivat mennä naimisiin — miksi siis tehdä asioita mutkikkaammiksi niin kauan kun hän sentään saattoi tavata Hollya? Sisaret ovat kiusoittelevia ja epämiellyttäviä olentoja, veli vielä pahempi, ei ollut ketään, jolle uskoutua. Sitäpaitsi tuo inhoittava avioerojuttu! Voi mikä onnettomuus, ettei omannut samanlaista nimeä kuin muillakin ihmisillä oli! Olisipa hänen nimensä vain ollut Gordon tai Scott tai Howard tai jotakin oikein tavallista! Mutta Dartie — ei koko osoitekalenterissa ollut toista! Yhtä hyvin olisi nimenä voinut olla Morkin, sen verran suojaa siitä nimestä oli! Tällä kannalla olivat asiat, kunnes kerran eräänä päivänä tammikuun puolivälissä hopeanharmaa päistärikkö ja sen ratsastajatar eivät saapuneetkaan kohtauspaikalle. Val odotti pakkasessa ja pohti, ratsastaisiko taloon katsomaan. Mutta Jolly saattoi olla kotona, ja tuon pimeän kohtauksen muisto eli vielä tuoreena hänen mielessään. Eihän aina voinut tapella Hollyn veljen kanssa! Niinpä hän kääntyi pettyneenä kaupunkiin ja vietti synkeän illan. Seuraavan päivän aamiaisella hän huomasi, että äidillä oli harvinainen puku yllään ja hattu päässä. Puku oli musta, siinä oli pieni pilke riikinkukon sinistä koristetta, hattu oli suuri ja musta — äiti oli poikkeuksellisen komean näköinen. Mutta kun äiti aamiaisen jälkeen sanoi hänelle: »Tule tänne, Val», ja vei hänet salonkiin, alkoi häntä paikalla ahdistaa levottomuus. Winifred sulki oven huolellisesti ja pyyhki nenäliinalla huuliaan. Val hengitti Parman orvokkien tuoksua, jolla nenäliina oli kostutettu, ja ajatteli: »Onkohan äiti saanut selville tuon Hollyn jutun?»

Äidin ääni keskeytti:

»Aiotko olla minulle kiltti, rakas poikani?»

Val irvisti epäilevästi.

»Tuletko kanssani tänä aamuna —»

»Minun pitää mennä katsomaan —», alkoi Val, mutta jokin äidin kasvoissa keskeytti hänet. »Niin, mutta et suinkaan tarkoita —», sanoi hän.

»Tarkoitan, minun pitää mennä oikeuteen tänä aamuna.» Nyt jo! — tuo kirottu juttu, jonka hän oli melkein onnistunut unohtamaan, kun ei kukaan koskaan puhunut siitä. Hän seisoi itseään säälien ja nyppi pieniä nahanpaloja sormistaan. Sitten hän huomasi, että äidin huulet nytkähtelivät luonnottomasti, ja hän sanoi äkkiä: »Hyvä on, äiti, minä tulen. Senkin riiviöt!» Hän ei tietänyt, mitkä riiviöt, mutta sana tulkitsi tarkalleen molempien tunteet ja palautti jonkinlaisen mielenrauhan.

»Minun kai pitää muuttaa takkia», mutisi hän ja pujahti huoneeseensa. Hän pani »mustan takin» ylleen, valitsi korkeamman kauluksen, pisti helmineulan kravattiinsa ja hienoimmat harmaat säärykset jalkaansa tätä hieman herjaavaa tilaisuutta varten. Hän katseli itseään peilistä ja sanoi: »Paha minut periköön, jos vain näytän jotakin.» Ja hän lähti. Portaitten edessä olivat isoisän vaunut ja äiti turkissaan sen näköisenä kuin olisi matkalla Lord Mayorin vastaanottoon. He istahtivat vierekkäin umpinaisiin vaunuihin, ja koko matkalla Val vain kerran viittasi käsilläolevaan asiaan. »Ei kai tule mitään puhetta helmistä, vai tuleeko?»

»Ei toki», vastasi Winifred, »tänään tulee olemaan vallan vaaratonta. Isoäitisi olisi tahtonut tulla mukaan, mutta minä en antanut. Ajattelin, että sinä kyllä pidät huolen minusta. Sinä olet niin hauskan näköinen, Val. Nosta kauluksesi vähän korkeammalle takaa — kas noin.»

»Jos he vain kohtelevat sinua pahoin —», aloitti Val.

»Oi, eivät toki. Aion olla hyvin levollinen. Se on ainoa keino.»

»Ei suinkaan minun vain tarvitse todistaa tai mitään sellaista?»

»Ei, kultaseni, se asia on kyllä selvitetty jo.» Ja hän taputti Valin kättä. Äidin päättäväinen ilme asetti myrskyn Valin rinnassa, ja hän veti aikansa kuluksi hansikkaita käteen ja pois. Hän huomasi nyt ottaneensa parin, joka sääryksien kannalta oli väärä — niitten olisi pitänyt olla harmaat, mutta ne olivatkin tummanruskeat hirvennahkakäsineet — eikä hän voinut päättää, pitäisikö ne vai ottaisiko pois. He tulivat perille pian kymmenen jälkeen. Val näki oikeussalin ensimmäistä kertaa, ja rakennus tehosi häneen heti.

»Kautta Juppiterin», sanoi hän, kun he astuivat halliin, »tännehän mahtuisi neljä tai viisi hyvää tenniskenttää.»

Soames odotti heitä joittenkin portaitten juurella.

»Siinähän olette», sanoi hän antamatta kättä, ikäänkuin tapaus olisi tehnyt heidät liian tutuiksi sellaisia muodollisuuksia varten. »Se on Happerley Browne, sali I. Meidän vuoromme on ensimmäiseksi.»

Ylinnä Valin mielessä häilähteli samanlainen tunne, jota hän oli kokenut joutuessaan syöttäjäksi kriketissä, mutta hän seurasi äitiään ja enoaan uskollisesti katselematta ympärilleen enempää kuin oli välttämätöntä ja ajatellen, että talo haisi »tunkkaantuneelta». Ihmisiä näytti kurkistelevan joka paikasta, ja hän kosketti Soamesin hihaa.

»Kuules, eno, et kai päästä noita inhoittavia sanomalehtiä sisään, vai kuinka?»

Soames vilkaisi häneen sivusta tavalla, joka oli sulkenut monelta suun oikeaan aikaan.

»Sisään tästä», sanoi hän. »Sinun ei tarvitse ottaa turkkia pois, Winifred.»

Val astui sisään heidän jäljissään närkästyneenä ja pää pystyssä. Tässä kirotussa luolassa jokainen — ja niitä oli sangen paljon — näytti istuvan kaikkien muitten sylissä, vaikka itse asiassa penkkirivit erottivat heidät toisistaan, ja Valilla oli tunne, että he voisivat kaikki yhdessä pudota permannolle tuomarien jalkain juureen. Tämä oli kuitenkin vain hetkellinen näky — mahonkia, mustia viittoja, peruukkien valkeita läiskiä ja kasvoja ja papereita, kaikki vain salamyhkäisyyttä ja kuiskailua — ennenkuin hän istahti äitinsä viereen eturiviin, selkä päin tuota kaikkea, iloisena äidin Parman orvokeista ja ottaen hansikkaansa lopullisesti pois. Äiti katsoi häneen, ja hän ymmärsi äkkiä, että äiti todella oli tarvinnut hänet viereensä, ja että hän merkitsi tässä asiassa jotakin. Hyvä oli! Hän näyttäisi heille! Hän suoristi selkänsä, pani jalat ristiin ja tuijotti tutkimattomasti sääryksiinsä. Mutta sitten juuri eräs ukkeli, jolla oli viitta ja peruukki ja joka kauheasti muistutti hassunkurista vanhaa akkaa, tuli ovesta ja astui vastapäätä olevaan korkeaan penkkiin, ja Valin piti nopeasti asettaa jalkansa vierekkäin ja nousta seisomaan kaikkien muitten mukana.

»Dartie versus Dartie!»

Valista tuntui sanomattoman vastenmieliseltä kuulla nimeään noin huudettavan julki! Ja huomatessaan äkkiä, että joku lähellä hänen takanaan alkoi puhua hänen perheestään, hän koetti vääntää kasvonsa ympäri ja näki vanhan peruukkipäisen otuksen, joka puhui ikäänkuin nielaisten omat sanansa — hullunkurisen näköinen vanha sälli, jonkalaisia hän oli nähnyt kerran tai pari syömässä päivällistä Park Lanessa ja kallistelemassa lasia. Hän tiesi nyt, mistä tuollaisia ukkoja »kaivettiin esiin». Kaikesta huolimatta tuo vanha sälli tenhosi hänet kokonaan, ja hän olisi jatkanut tuijotustaan, jollei äiti olisi koskettanut hänen käsivarteensa. Kun hänen nyt oli pakko tuijottaa vain eteensä, hän kiinnitti sensijaan katseensa edessään olevaan tuomariin. Miksi piti tuon vanhan »urheilijan», jolla oli ivallinen suu ja vikkelästi liikkuvat silmät, saada sekaantua heidän yksityisasioihinsa — eikö hänellä ollut omia asioita, juuri yhtä paljon ja luultavasti juuri yhtä ilkeitä? Ja Valissa liikehti sairauden tavoin koko hänen ihmisluokkansa syvälle juurtunut individualismi. Ääni hänen takanaan sanoi; »Erimielisyyksiä raha-asioissa — tuhlausta vastaajan taholla» (Mikä sana! Oliko vastaaja hänen isänsä?) — »tilanne kiristynyt — herra Dartie paljon poissa. Asiakkaani on kaikin tavoin koettanut — ja hänellä oli siihen oikeus, kuten teidän ylhäisyytenne tulee myöntämään — ehkäistä elintapoja, jotka olisivat vieneet vararikkoon — uhkapeliä ja vedonlyöntejä kilparadalla —» (»Se on oikein», ajatteli Val, »jatka pois vain!») »Ratkaisu sattui lokakuun alussa, jolloin vastaaja kirjoitti tämän kirjeen klubistaan.» Val suoristautui tuolissaan ja hänen korviaan alkoi polttaa. »Tarjoudun lukemaan sen ja tekemään siihen ne korjaukset, jotka ovat tarpeen, herra kirjoittaja kun on ollut — sanommeko syömässä päivällistä, teidän armonne?»

»Senkin vanha peto!» ajatteli Val punastuen syvemmin. »Vielä sinä tässä yrität olla sukkela!»

»'Sinä et enää saa tilaisuutta loukata minua omassa talossani. Minä lähden maasta huomisaamuna. Peli on päättynyt'» — lausetapa, joka ei ole tavaton niitten kesken, joilla ei ole ollut huomattavaa menestystä.»

»Senkin ilkeä pöllö!» ajatteli Val ja punastui syvemmin.

»'Olen kyllästynyt sinun solvauksiisi'. Asiakkaani voi kertoa teidän armollenne, että nämä niin sanotut solvaukset eivät olleet sen kummempia, kuin että hän oli sanonut miehensä olevan »viimeinen raja» — hyvin lievä sananmuoto, uskallan väittää, kaikissa tapauksissa.»

Val vilkaisi sivusta äitinsä liikkumattomia kasvoja. Silmissä oli takaaajetun ilme. »Äiti parka», ajatteli hän ja kosketti äidin käsivartta omallaan. Ääni heidän takanaan jylisi edelleen.

»'Aion ruveta elämään uutta elämää. — M.D.'»

»Ja seuraavana päivänä, teidän ylhäisyytenne, vastaaja lähti höyrylaivassa Tuscarora Buenos Airesiin. Sen koommin emme ole saaneet häneltä muuta kuin sähköteitse kieltävän vastauksen kirjeeseen, jonka asiakkaani kirjoitti seuraavana päivänä suuren tuskan vallassa pyytäen häntä palaamaan kotiin. Teidän ylhäisyytenne luvalla kutsun nyt rouva Dartien todistaja-aitioon.»

Kun äiti nousi, oli Valilla hirvittävä halu nousta myös ja sanoa: »Kuulkaa nyt! Minä aion katsoa, että kohtelettekin häntä kunnollisesti.» Hän hillitsi kuitenkin halunsa, kuuli äitinsä aikovan sanoa »totuuden, koko totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden», ja katsahti ylös. Äiti näytti komealta turkissaan, suuri hattu päässä, heikko puna poskipäissä, levollisena, asiallisena, ja Val oli ylpeä nähdessään hänen tuollaisena seisovan kaikkien noitten »kirottujen lakimiesten» edessä. Kuulustelu alkoi. Val, joka tiesi, että tämä oli vain avioeron alkuvalmistelua, seurasi melkein hilpeänä kysymyksiä, jotka olivat niin asetetut, että niistä väkisinkin sai sen käsityksen, että äiti todella tahtoi isän takaisin. Hänestä tuntui, että he »hienosti petkuttivat vanhoja peruukkeja». Ja hänelle oli hyvin epämieluisa yllätys, kun tuomari äkkiä sanoi:

»Minkätähden miehenne jätti teidät — ei sentään siksi, että sanoitte häntä 'viimeiseksi rajaksi', kyllähän sen tiedätte?»

Val näki enonsa nostavan silmänsä todistaja-aitioon, vaikka hänen kasvonsa eivät muuten liikkuneet, kuuli paperin kahinaa takanaan, ja vaisto sanoi hänelle, että tulos oli vaarassa. Olivatko Soames eno ja tuo vanha sälli tuolla takana pilanneet koko asian? Äiti puhui hieman venytellen.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta sitä oli kestänyt jo kauan.»

»Mitä oli kestänyt?»

»Erimielisyyttämme raha-asioissa.»

»Mutta rahat olivat teidän. Väitättekö, että hän jätti teidät parantaakseen asemaansa?»

»Peto! Vanha peto, ei mitään muuta kuin peto!» ajatteli Val äkkiä. »Hän vainuaa, että tässä on koira haudattuna — hän koettaa päästä totuuden jäljille!» Ja hänen sydämensä seisahtui. Jos — jos hän pääsee, huomaa hän tietysti, että äiti ei tosissaan tahdo isää takaisin. Äiti puhui taas, hieman ylhäisempään sävyyn.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta ymmärrättehän, että olin kieltäytynyt antamasta hänelle enemmän rahaa. Kesti kauan ennenkuin hän uskoi, mutta viimein hän sen teki — ja silloin —»

»Minä ymmärrän, olitte kieltäytynyt. Mutta te olette lähettänyt hänelle rahaa sittemmin.»

»Teidän ylhäisyytenne, tahdoin hänet kotiin?»

»Ja luulitteko, että sillä saisitte hänet tulemaan?»

»Minä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, tein isäni neuvon mukaan.»

Jokin tuomarin kasvoissa, paperin kahinassa hänen takanaan ja enon jalkojen äkillisessä asettumisessa päällekkäin ilmaisi Valille, että äiti oli vastannut aivan kuin pitikin. »Hän osaa!» ajatteli poika. »Jumaliste, mitä humpuukia tämä kaikki on!»

Tuomari puhui taas:

»Vielä yksi kysymys, rouva Dartie. Pidättekö miehestänne vielä?»

Valin kädet, jotka riippuivat velttoina selässä, puristuivat nyrkkiin. Mitä syytä tuomarilla oli tehdä asioita äkkiä niin inhimillisiksi? Panna nyt äiti puhumaan omasta sydämestään ja sanomaan asioita, joita hän ei kenties itsekään tietänyt, kaikkien näiden ihmisten aikana! Se ei ollut kunniallista. Äiti vastasi aika hiljaa: »Pidän, teidän ylhäisyytenne.» Val näki tuomarin nyökäyttävän päätään. »Jospa voisin takoa päätäsi niin, että tietäisit!» ajatteli hän herjaten, kun äiti tuli takaisin hänen viereensä. Sitten seurasi todistuksia isän lähdöstä ja jatkuvasta poissaolosta — eräs heidän omista palvelustytöistään esiintyi todistajana, mikä Valista oli erikoisen typerää. Puhuttiin paljon, kaikki pötyä, sitten tuomari julisti paluuhaasteen ja he nousivat lähteäkseen. Val meni ylös äitinsä jäljissä leuka jämeänä, katse maassa, tehden kaikkensa halveksiakseen joka-ainoata. Äidin ääni herätti hänet käytävässä vihaisesta turtumuksesta.

»Sinä käyttäydyit niin hyvin, rakas. Oli sellainen huojennus, kun olit mukana. Enosi ja minä menemme nyt lounaalle.»

»Hyvä on», sanoi Val, »sittenhän minä ehdin käydä tapaamassa tuota toveria.» Ja hän erosi äidistään äkisti, juoksi portaita alas ja pääsi ulkoilmaan. Hän hyppäsi ajurin vaunuihin ja ajoi Goat's-klubiin. Hänen ajatuksensa olivat Hollyssa ja siinä, mitä hänen piti tehdä, ennenkuin Jolly ehtisi näyttää tämän kaiken sisarelleen huomispäivän lehdistä.

* * *

Valin lähdettyä Soames ja Winifred suuntasivat kulkunsa Cheshire Cheeseen. Soames oli ehdottanut, että he siellä kohaisivat herra Bellbyn. Tänä aikaisena puolipäivän hetkenä he saisivat olla omassa rauhassaan, ja Winifred oli ajatellut, että olisi »huvittavaa» nähdä tämä maineikas ravintola. Tilatuaan tarjoilijan hämmästykseksi keveän lounaan he odottivat sekä sen että herra Bellbyn tuloa hiljaisina ja uupuneina puolentoista tunnin jännityksestä julkisuudessa. Herra Bellby saapui sitten nenä edellä, yhtä hilpeänä kuin he olivat synkkiä. No, hehän olivat saaneet paluuhaasteen, oliko mitään hullusti?

»Niin kyllä», sanoi Soames kohtalaisen hiljaisella äänellä, »mutta meidän pitää taas ryhtyä hakemaan todistuksia. Sama tuomari kai tulee kuulustelemaan avioero-oikeudessakin, ja silloin näyttää epäilyttävältä, jos käy ilmi, että alun pitäen tiesimme huonosta käyttäytymisestä. Hänen kysymyksensä osoittivat selvään, että hän ei pidä tästä paluuhaastetempusta.»

»Mitä siitä», sanoi herra Bellby iloisesti, »hän unohtaa! Hyvänen aika, hän käsittelee sata muuta juttua ennenkuin asia tulee uudestaan esille. Sitäpaitsi hänen on pakko ennakkotapausten vuoksi myöntää teille avioero, jos todistukset ovat tyydyttävät. Me emme anna hänen tietää, että rouva Dartie tunsi tosiseikat alusta alkaen. Dreamer teki asiansa hyvin sievästi — hänessä oli jotakin isällistä!»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja kunnioittava kumarrus teille, rouva Dartie», jatkoi herra Bellby, »teillä on luontaiset taipumukset todistamiseen. Luja kuin kallio.»

Tässä tarjoilija saapui kantaen kolmea lautasta käsivarrellaan, ja sanoi: »Minä toin teille vanukkaan, sir. Siinä on paljon leivoja tänään.»

Herra Bellby ilmaisi hyväksymisensä lähentäen nenäänsä vatiin. Mutta Soames ja Winifred katselivat pettyneinä kevyttä lounastaan, joka näytti ruskealta, kastikkeen peittämältä massalta. He koskettelivat sitä hienosti haarukallaan toivoen löytävänsä maukkaitten pikku laulajien ruumiit. Alkuun päästyään he kuitenkin huomasivat olevansa nälkäisempiä kuin olivat luulleet, ja he söivät annoksen nauttien kukin lasin portviiniä palan paineeksi. Keskustelu kääntyi sotaan. Soames arveli, että Ladysmith tulisi kukistumaan ja että sota kestäisi vuoden. Bellby arveli, että se päättyisi kesäksi. Kumpikin oli yhtä mieltä siitä, että tarvittaisiin lisää miehiä. Muu ei saanut tulla kysymykseen kuin täydellinen voitto, koska siitä oli nyt tullut kunnia-asia. Winifred palautti puhelun asiallisemmalle pohjalle sanoen, että hän ei tahtoisi avioerojutun tulevan uudestaan esille ennen kesäloman alkamista Oxfordissa, silloin pojat ehtisivät unohtaa asian, ennenkuin lukukausi taas alkaisi. Lontoonkin huvikausi olisi silloin ohi. Lakimies rauhoitti häntä, kuuden kuukauden väliaika oli välttämätön — niitten jälkeen mitä pikemmin, sitä parempi. Nyt alkoi tulla väkeä, ja he lähtivät — Soames Cityyn, Bellby toimistoonsa, Winifred ajurilla Park Laneen kertomaan äidilleen, kuinka hän oli menestynyt. Tulos oli kaiken kaikkiaan ollut niin tyydyttävä, että katsottiin viisaimmaksi ilmoittaa siitä Jamesille, joka tämän jälkeen ei yhtenäkään päivänä jättänyt sanomatta, että hän ei tietänyt tuosta Winifredin asiasta, ei osannut sanoa. Mitä tyhjemmäksi hänen hiekkalasinsa kävi, sitä painavammaksi tuli hänelle maallisten asiain tärkeys ikäänkuin hän olisi ajatellut: »Minun täytyy nyt tehdä kaikkeni ja murehtia oikein, kohta minulla ei ole enää mitään murehdittavaa.»

Hän otti uutisen vastaan nurkuen. Tuo oli uusimuotista asiainmenoa, eikä hän tietänyt! Mutta hän antoi Winifredille pankkiosoituksen sanoen:

»Arvaan, että sinulla on ollut paljon menoja. Sinulla näkyy olevan uusi hattu. Miksi ei Val tule katsomaan meitä?»

Winifred lupasi tuoda hänet päivälliselle pian. Ja kotiin tultuaan hän vetäytyi makuuhuoneeseen, missä sai olla yksinään. Nyt kun mies oli saanut haasteen palata hänen hoitoonsa, tarkoituksena hänen lopullinen karkoittamisensa vaimonsa luota, hän koetti vielä kerran etsiä surullisesta ja yksinäisestä sydämestään selvyyttä siitä, mitä hän itse todella olisi tahtonut.