13. JAMESILLE KERROTAAN

Vähäpätöinen vilustuminen huoneessa, jossa oli kaksinkertaiset ikkunat, jossa ilma ja ihmiset, jotka tulivat häntä katsomaan, miltei siivilöitiin, huoneessa, josta hän ei ollut lähtenyt sitten syyskuun puolivälin — ja James oli syvillä vesillä. Pieni vilustus, joka sivuutti hänen pienet voimansa ja kiiti keuhkoihin. »Hän ei saa vilustua», oli tohtori selittänyt, ja hän oli kuitenkin vilustunut. Kun hän ensin tunsi oireet kurkussaan, oli hän sanonut hoitajalleen — hänellä oli nyt hoitaja —. »Kas niin, tiesinhän minä, kuinka tässä tulisi käymään, kaiken tämän tuuletuksen jälkeen!» Kokonaisen päivän hän oli ylen hermostunut ja ryhtyi jo ennakolta kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, veti jokaisen henkäyksensä äärimmäisen huolellisesti ja pani mittaamaan ruumiinlämpönsä joka tunti. Emily ei ollut huolissaan.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän meni sisään, kuiskasi hoitajatar: »Hän ei anna mitata kuumettaan.»

Emily meni hänen vuoteensa ääreen ja sanoi lempeästi: »Kuinka tunnet voivasi, James?» Ja hän yritti panna kuumemittarin hänen huulilleen. James katsoi häneen.

»Mitä se hyödyttää?» hän kuiskasi käheästi. »Minä en tahdo tietää.»

Silloin Emily hätääntyi. James hengitti vaivoin, näytti peloittavan hauraalta ja kalpealta, ja hänessä oli himmeitä punaisia täpliä. Emilyllä oli ollut »vaivaa» hänestä, sen taivas tiesi, mutta hänhän oli James, oli ollut James lähes viisikymmentä vuotta, Emily ei voinut muistaa eikä kuvitella elämää ilman Jamesia — sillä James kaiken vaivalloisuutensa, pessimisminsä, rosoisen kuorensa alla oli syvällisen hellä, todella ystävällinen ja jalomielinen heitä kaikkia kohtaan!

Koko sinä päivänä ja seuraavana hän tuskin sanoi sanaakaan, mutta hän seurasi silmillään kaikkea, mikä tehtiin hänen hyväkseen, ja kasvojen ilmeestä näkyi, että hän piti puoliaan. Emily ei menettänyt toivoaan. Juuri tuo hiljaisuus, se tapa, millä hän otti talteen jokaisen voiman hivenen, osoitti, kuinka sitkeästi hän taisteli. Se liikutti Emilyä syvästi, ja vaikka hänen kasvonsa olivat tyvenet ja turvalliset sairashuoneessa, valuivat kyynelet poskille hänen tultuaan ulos.

Kolmantena päivänä teenjuonnin aikaan — Emily oli juuri muuttanut pukua, hän pysytti ulkoasunsa ennallaan, ettei tekisi häntä levottomaksi — näkyi muutos. »Ei kannata, olen väsynyt», oli selvästi kirjoitettu tuolle valkealle otsalle, ja kun Emily meni hänen luokseen, mutisi hän: »Lähetä hakemaan Soames.»

»Kyllä, James, aivan kohta — hyvä on», sanoi Emily turvallisella tavallaan. Ja hän suuteli Jamesin otsaa. Kyynel putosi siihen, ja kun Emily pyyhki sen pois, huomasi hän, että sairaan silmissä oli kiitollinen katse. Hyvin järkkyneenä ja nyt kokonaan vailla toivoa hän sähkötti Soamesille.

Kun Soames tuli mustasta, tuulisesta yöstä, oli suuri talo hiljainen kuin hauta. Warmsonin leveät kasvot näyttivät melkein kapeilta, hän auttoi Soamesilta turkit vielä tavallista huolellisemmin ja sanoi:

»Tahdotteko lasin viiniä, herra?»

Soames ravisti päätään, ja hänen kulmakarvansa tekivät kysymyksen.

Warmsonin huulet nytkähtivät. »Hän kysyy teitä, herra», ja äkkiä hän niisti nenänsä. »Minä olen jo kauan ollut herra Forsyten palveluksessa», sanoi hän, »hyvin kauan.»

Soames jätti hänet käärimään turkkia kokoon ja alkoi nousta portaita. Tämä talo, jossa hän oli syntynyt ja saanut hoivaa, ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin lämpimältä, rikkaalta ja kodikkaalta kuin nyt, hänen tehdessään viimeistä toivioretkeään isän huoneeseen. Se ei ollut hänen makuunsa, mutta omassa lujassa, koristeellisessa tyylissään se merkitsi mukavuuden ja turvallisuuden huippua. Ja yö niin pimeä ja tuulinen, hauta niin kylmä ja yksinäinen!

Hän pysähtyi oven ulkopuolelle. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän käänsi kädensijaa hiljaa ja oli huoneessa ennenkuin kukaan huomasi. Valo oli himmennetty. Äiti ja Winifred istuivat vuoteen kaukaisemmalla puolella, hoitajatar nousi läheisemmältä puolelta, jossa oli tyhjä tuoli. »Minua varten», ajatteli Soames. Kun hän tuli ovesta, hänen äitinsä ja sisarensa nousivat, mutta hän viittasi kädellään ja he istahtivat taas. Hän meni tuolin eteen ja seisoi katsellen isäänsä. Jamesin hengitys oli kuin tukehtuvan, hänen silmänsä olivat ummessa. Ja kun Soames näki isänsä siinä niin kuluneena ja valkeana ja runneltuna, kuunteli hänen tukahtunutta hengitystään, nousi hänessä intohimoisen kiihkeä viha Luontoa kohtaan, julmaa, leppymätöntä Luontoa, joka oli painanut polvensa tämän särjettyä ruokoa muistuttavan ruumiin rintaan, pusersi hitaasti hengityksen sammuksiin, pusersi elämän siitä olennosta, joka oli hänelle rakkain maan päällä. Hänen isänsä, jos kukaan, oli viettänyt huolellista, kohtuullista ja pidättyvää elämää, ja tämä oli hänen palkkansa — että elämä hitaasti, tuskallisesti kiristettäisiin häneltä pois! Ja tietämättä mitä puhui hän sanoi: »Se on julmaa.»

Hän näki äitinsä peittävän silmänsä ja Winifredin painavan kasvonsa vuodetta kohti. Naiset! Ne mukautuivat asioihin niin paljon helpommin kuin miehet. Hän astui askelen lähemmäksi isäänsä. Kolmeen päivään ei Jamesin partaa ollut ajettu, ja hänen huuliaan ja leukaansa peitti haiven, tuskin sen lumivalkeampi kuin hänen otsansakaan. Hänen silmänsä avautuivat. Soames meni ihan lähelle ja kumartui hänen puoleensa. Huulet liikkuivat.

»Tässä olen, isä.»

»Hm — mitä — mitä uutisia? Minulle ei koskaan kerrota —», ääni häipyi, ja Soamesin kasvot joutuivat niin ankaran liikutuksen valtaan, että hän ei voinut puhua. Kertoa hänelle? — kyllä! Mutta mitä? Hän teki suuren ponnistuksen, sai huulensa yhtymään ja sanoi:

»Hyviä uutisia, rakas isä, hyviä — Annettella on poika.»

»Ah!» Se oli mitä merkillisin ääni, ruma, huojentunut, säälittävä, voitonriemuinen — kuin pikkulapsen, joka saa, mitä on kaivannut. Silmät painuivat kiinni, ja tuo tukehtuva hengitys alkoi taas. Soames peräytyi tuolin ääreen ja istuutui kivettyneenä. Hänen lausumansa valhe, joka perustui johonkin syvään, luontaiseen vaistoon siitä, että James kuoltuaan ei saisi tietää totuutta, oli hetkeksi riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn. Hänen käsivartensa kosketti johonkin. Se oli isän paljas jalka. Hengityskamppailussaan hän oli työntänyt sen peiton alta pois. Soames otti sen käsiinsä, se oli kylmä jalka, kevyt ja laiha, valkoinen, hyvin kylmä. Kannattiko panna takaisin, kääriä peitteisiin sitä, minkä kohta täytyi tulla vielä kylmemmäksi! Hän lämmitti sitä koneellisesti käsissään, kuunteli isänsä vaivalloista hengitystä, ja tuntemiskyky heräsi hänessä taas. Pieni, pian tyyntynyt nyyhkytys kuului Winifredin taholta, mutta äiti istui liikkumattomana, silmät tuijottaen Jamesiin. Soames viittasi hoitajatarta luokseen.

»Missä tohtori on?» kuiskasi hän.

»Häntä on lähetetty hakemaan.»

»Ettekö mitenkään voi helpottaa hänen hengitystään?»

»Voin vain antaa ruiskeen, ja sitä hän ei siedä. Tohtori sanoi hänen kamppaillessaan —»

»Hän ei kamppaile», kuiskasi Soames, »hän tukehtuu hitaasti. Se on hirveätä.»

James liikahti levottomasti, ikäänkuin olisi tietänyt, mitä he sanoivat. Soames nousi ja kumartui hänen puoleensa. James liikutti heikosti käsiään, ja Soames tarttui niihin.

»Hän tahtoo, että hänet nostetaan», kuiskasi hoitajatar.

Soames nosti. Hän luuli nostavansa kauniisti, mutta Jamesin kasvoilla ilmeni miltei kiukkua. Hoitajatar pöyhi tyynyjä. Soames laski kädet alas ja kumartui suutelemaan isänsä otsaa. Kun hän nousi taas, loi James häneen katseen, joka näytti tulevan hänen jäljelläolevan olemuksensa syvimmistä syvyyksistä. »Minä olen mennyttä, poikani», se näytti sanovan, »pidä huolta heistä, pidä huolta itsestäsi — minä jätän kaiken sinulle.»

»Kyllä, kyllä», kuiskasi Soames, »kyllä, kyllä.»

Hänen takanaan hoitajatar teki jotakin, hän ei tietänyt mitä, sillä isä teki pienen vastahakoisen eleen ikäänkuin närkästyneenä tuosta väliintulosta, ja melkein heti hänen hengityksensä helpottui, muuttui rauhalliseksi, hän makasi hyvin hiljaa. Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan katosi, omituinen, valkea rauha tuli tilalle. Hänen silmäluomensa värähtivät, hiljenivät, kasvot hiljenivät, pääsivät lepoon. Vain huulten hiljainen värähtely ilmaisi heille, että hän hengitti. Soames vaipui takaisin tuoliinsa ja alkoi taas hyväillä sairaan jalkaa. Hän kuuli hoitajattaren hiljaa itkevän tulen ääressä — omituista, että hän, vieras, oli ainoa heistä, joka itki! Hän kuuli tulenliekkien hiljaista, lepattelevaa ääntä. Taaskin yksi vanha Forsyte lisää lähti pitkään lepoonsa — ihmeellisiä he olivat, ihmeellistä, kuinka Jameskin oli jaksanut! Äiti ja Winifred nojautuivat eteenpäin katse riippuen Jamesin huulissa. Mutta Soames kumartui sivullepäin ja lämmitti molempia jalkoja, ne tuottivat hänelle helpotusta, vaikka kylmenivätkin kylmenemistään. Äkkiä hän hypähti pystyyn. Ääni, kauhea ääni, jonkalaista hän ei ollut koskaan kuullut, tuli hänen isänsä huulilta, ikäänkuin loukattu sydän olisi särkynyt voihkaisten pitkään. Mikä voimakas sydän, jonka jäähyväiset olivat tällaiset! Ääni lakkasi. Soames katsoi kasvoihin. Ei liikettä, ei henkäystä! Kuollut! Hän suuteli otsaa, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän juoksi portaita ylös makuuhuoneeseensa, vanhaan makuuhuoneeseensa, jota vielä pidettiin kunnossa häntä varten, heittäytyi suulleen vuoteelle ja puhkesi nyyhkytyksiin, jotka hän tukahdutti tyynyyn…

Vähän myöhemmin hän meni alas ja takaisin huoneeseen. James makasi yksinään, ihmeellisen tyvenenä, vapaana varjoista ja tuskasta, runnelluilla kasvoillaan arvokkuus, joka kuuluu korkeaan ikään, vanhojen rahojen hieno, kulunut arvokkuus.

Soames katsoi kiinteästi noihin kasvoihin, tuleen, koko huoneeseen, jonka ikkunat aukenivat Lontoon yöhön.

»Hyvästi!» kuiskasi hän ja meni ulos.