5. JOLLY TUOMARINA

Se omistamisen vaisto, joka niin nimenomaisesti pettyneenä kannusti kahta Forsyten perheen jäsentä pyrkimään eroon siitä, mitä eivät enää voineet omistaa, kiihtyi päivä päivältä brittiläisen valtion politiikassa. Nicholas, joka alkuaan oli niin epäilevällä kannalla sotaan nähden, joka tulisi koskemaan omaisuuteen, oli kuuleman mukaan sanonut, että nuo buurit ovat sitten pölkkypäitä, aiheuttavat suuria kustannuksia — mitä pikemmin he saavat opetuksensa, sitä parempi. Hän lähettäisi Wolseleyn heitä vastaan! Nähden aina vähän pitemmälle kuin muut ihmiset — siitä johtui, että hän oli Forsyteistä rikkain — hän oli jo huomannut, että Buller ei ollut oikea mies — »sellainen härkäpää miehekseen, ei kelpaa muuta kuin puskemaan, ja jolleivät he pidä varaansa, joutuisi Ladysmith häviölle.» Tämä tapahtui joulukuun alussa, niin että kun Musta Viikko tuli, kykeni hän sanomaan jokaiselle: »Enkös minä sitä sanonut.» Tuon synkeän viikon aikana, jonka vertaista kukaan Forsyte ei voinut muistaa, hyvin nuori Nicholas otti osaa niin moneen harjoitukseen rykmentissään, jonka nimi oli »Paholaisen omat», että nuori Nicholas kysyi perhelääkäriltä poikansa terveyttä ja kuuli hälyttävän uutisen, että poika oli täysin terve. Poika oli juuri syönyt tutkintopäivällisensä ja päässyt melkoisin kustannuksin käräjätupaan asti, ja tuo leikittely sotaharjoituksilla oli hänen isälleen ja äidilleen todellinen painajainen aikana, jolloin siviiliväestökin todennäköisesti tulisi tarvitsemaan sotaharjoituksia. Isoisä tietenkään ei suuria välittänyt tuosta uutisesta, hän oli liian läpikotaisin kasvatettu siihen uskoon, ettei mikään brittiläinen sota voinut olla muuta kuin pieni ja ammattimainen, ja hän suhtautui syvästi epäillen valtakunnallisiin toimenpiteisiin, joitten johdosta hänkin joutuisi häviämään, hänellä kun oli De Beers-osakkeita, jotka nyt olivat nopeassa laskussa, mikä uhraus oli enemmän kuin riittävä pojanpojankin osalta.

Oxfordissa vallitsi kuitenkin aivan erilaisia tunnelmia. Nuorisojoukolle ominainen kuohunta oli lukukauden kahtena kuukautena ennen Mustaa Viikkoa kiteytynyt vilkkaasti vastakkaisiksi mielipiteiksi. Normaali nuoriso, joka Englannissa aina on taipumuksiltaan konservatiivista, vaikkakaan ei liian vakavassa mielessä, intoili sodan saattamista päätökseen ja hyvää selkäsaunaa buureille. Val Dartie oli luonnollisesti tämän suuremman ryhmäkunnan jäsen. Toisaalta radikaalinen nuoriso, pienempi, mutta kenties äänekkäämpi ryhmä, puolsi sodan lopettamista ja autonomian antamista buureille. Mustaan Viikkoon saakka ryhmät kuitenkin pysyivät muodottomina, ilman teräviä särmiä, ja väittelyt olivat vain akateemisia. Jolly kuului niihin, jotka eivät olleet varmat kannastaan. Hiven vanhan Jolyonin oikeudentuntoa esti häntä näkemästä asioita vain yhdeltä puolelta. Lisäksi oli hänen »parhaimmisto»-piirissään muuan »voimaihminen», jolla oli erittäin vasemmistolaiset mielipiteet ja jonkin verran henkilökohtaista vetovoimaa. Jolly epäröi. Hänen isänsäkin näytti epäröivän kannanotossaan. Ja vaikka Jolly, niinkuin kaksikymmenvuotiaan sopiikin piti tarkoin silmällä isäänsä etsien vikoja, jotka vielä voisi korjata oli isän olemuksessa jotakin, mikä antoi eräänlaista loistetta hänen ivallisen suvaitsevalle uskontunnustukselleen. Taiteilijathan ovat tunnetusti Hamletmaisia, ja niissä rajoissa piti sietää isänsä vikoja, vaikkakin rakasti häntä. Mutta tuolla Jolyonin erikoislaatuisella mielipiteellä, että »pistää nenänsä sinne missä sitä ei tarvittu» (niinkuin uitlanderit olivat tehneet) »ja sitten vehkeillä kunnes pääsee tilanteen herraksi, ei ole oikein hienoa peliä», perustui se sitten tosiseikkoihin tai ei, oli hieman tehoa hänen poikaansa, jolle hieno peli merkitsi paljon. Toisaalta Jolly ei voinut sietää niitä, joita hänen piirinsä sanoi »oikullisiksi» ja Valin piiri »kaunosieluiksi», niin että hän horjui vielä kun Mustan Viikon kellot soivat. Yksi — — kaksi kolme — tulivat nuo kohtalokkaat Stormbergin, Magersfonteinin ja Colenson tappiot. Jykevä englantilainen sielu huudahti ensimmäisen jälkeen: »Niin, mutta Methuen!» ja toisen jälkeen: »Niin, mutta Buller!» Sitten se paatui sankan pimeyden keskellä. Ja Jolly sanoi itsekseen. »Ei, hitto vieköön! Meidän pitää antaa noille roistoille selkään nyt, olimme sitten oikeassa tai väärässä.» Ja jos hän olisi tietänyt, ajatteli hänen isänsä ihan samoin.

Seuraavana sunnuntaina, lukukauden viimeisenä, oli eräs »parhaita» kutsunut Jollyn juomaan viiniä. Kun toinen malja collegen burgundilaista oli tyhjennetty — pohjia myöten — »Bullerin kunniaksi ja buurien kiroukseksi», huomasi hän, että Val Dartie, joka myöskin oli vieraana, katseli häneen virnistellen ja sanoi jotakin naapurilleen. Hän oli varma, että se oli jotakin halventavaa. Vaikka Jolly olikin viimeinen poika maailmassa, joka olisi tahtonut vetää huomion puoleensa ja aiheuttaa yleistä häiriötä, sävähti hän punaiseksi ja sulki huulensa. Omituinen vihamielisyys, jota hän aina oli tuntenut pikkuserkkuaan kohtaan, sai voimakasta ja äkillistä vahvistusta. »Hyvä on!» sanoi hän itsekseen. »Odotahan, ystäväni!» Suurempi määrä viiniä kuin oli hänelle hyväksi, niinkuin tapaan kuului, auttoi häntä muistamaan asian, kun kaikki lähtivät pois erääseen eristettyyn paikkaan, ja hän kosketti Valia käsivarteen.

»Mitä sanoit minusta tuolla?»

»Enkö saa sanoa mitä tahdon?»

»Et.»

»No niin, mina sanoin, että olet buurilaismielinen, ja niin oletkin.»

»Sinä valehtelet.»

»Tahdotko tapella?»

»Tietysti, mutta ei täällä, mennään puutarhaan.»

»Hyvä. Tule sitten.»

He menivät, katsellen karsaasti toisiinsa, epävarmoina, mutta silmää räpäyttämättä. He kiipesivät puutarha-aidan yli. Naulat aidassa vähän repivät Valin hihaa ja täyttivät hänen ajatuksensa. Jollyn mielen täytti ajatus, että he aikoivat tapella molemmille vieraan collegen alueella. Se ei ollut luvallista, mutta viis siitä — tuo nuori nulikka!

He kulkivat ruohokentän poikki melkein täydelliseen pimeyteen ja riisuivat takkinsa.

»Oletko hutikassa, vai kuinka?» kysyi Jolly äkkiä. »En voi tapella kanssasi, jos olet hutikassa.»

»En enempää kuin sinäkään.»

»Hyvä on sitten.»

Lyömättä kättä he asettuivat heti puolustusasentoon. He olivat juoneet liikaa noudattaakseen taiteen sääntöjä ja olivat niin ollen erittäin tarkat pysyttääkseen otteensa asianmukaisina, kunnes Jolly melkein vahingossa löi Valia nenään. Tämän jälkeen seurasi vain pimeä ja ruma tappelu vanhojen puitten varjossa, ilman että kukaan oli erotuomarina, kunnes molemmat rusikoituina ja kirjavina hellittivät otteensa ja horjuivat erilleen erään äänen lausuessa:

»Nimenne, nuoret herrat?»

Tuo rauhallinen kysymys, joka kuului lampun alta puutarhan portin luota kuin jonkun jumalan lausumana, sai heidän hermonsa laukeamaan, ja he sieppasivat takkinsa, juoksivat aidan sivustaa, hyppäsivät yli ja katosivat samaan eristettyyn paikkaan, josta olivat lähteneet tappeluunsa. Täällä, himmeässä valaistuksessa, he pyyhkivät kasvonsa puhtaiksi ja kulkivat sitten, kymmenen askeleen päässä toisistaan, collegen porttia kohti. He menivät portista ulos hiljaisina, Val Broadia kohti Breweria pitkin, Jolly puistotietä alas Highia kohti. Hänen vielä huuruinen päänsä oli täynnä harmia siitä, että hän ei ollut tapellut taitavammin, ja hän kävi läpi kaikki ne liikkeet ja temput, joita hän ei ollut suorittanut. Hänen mielensä harhaili kuviteltuun taisteluun, äärettömästi toisenlaiseen kuin äskeinen oli ollut, äärettömästi ritarilliseen, johon kuului vyö ja miekka, oikea hyökkäys ja oikea väistäminen, aivan kuin hänen rakkaan Dumas'nsa sivuilla. Hän kuvitteli olevansa La Mole, Aramis, Bussy, Chicot ja D'Artagnan, kaikki yhdistettyinä, mutta hän ei ensinkään kyennyt näkemään Valissa Coconnasta, Brissacia tai Rochefortia. Poika oli vain viheliäinen serkku, joka ei voinut tyydyttää tyylin vaatimuksia. Viis siitä! Hän oli sentään antanut pojalle pari hyvää iskua. »Buurilaismielinen!» Sana kaiveli häntä vielä, ja hänen pakottavassa päässään pyöri ajatus liittyä vapaaehtoisiin, ratsastaa yli kentän hienosti ampuen, buurien kaatuillessa kaniinien lailla. Ja nostaen kirvelevät silmänsä ylös hän näki tähtien tuikkivan High Streetin talonharjojen lomasta, ja hän kuvitteli makaavansa Karoon kentällä (vai mikä sen nimi nyt oli) huopaan käärittynä, pyssy ladattuna ja katse tähdättynä kimaltelevalle taivaalle.

Hänellä oli seuraavana aamuna julmettu päänsärky, jota hän paranteli, niinkuin erään »parhaan» sopikin, hautomalla otsaansa kylmällä vedellä, keittämällä väkevää kahvia, jota hän ei voinut juoda, ja vain vähän maistelemalla olutta lounaalla. Sinelmän poskessa selitti legenda, että »joku hupsu» oli syössyt hänen päälleen kadunkulman takaa. Hän ei missään nimessä olisi tahtonut mainita taisteluaan, sillä kun tarkemmin ajatteli asiaa, oli se paljon alapuolella hänen tasoansa.

Seuraavana päivänä hän lähti pois ja matkusti suoraa päätä Robin Hilliin. Siellä ei ollut ketään muita kuin June ja Holly, sillä isä oli Pariisissa. Hän vietti levottoman ja joutilaan loma-ajan vailla mitään kosketusta kumpaankaan sisareensa. June olikin kokonaan kiinni siipirikoissaan, joita Jolly säännöllisesti ei voinut sietää, ei ainakaan tuota Eric Cobbleyta eikä hänen perhettään, toivottoman »puolivillaisia» ihmisiä, jotka loma-aikoina aina täyttivät talon. Ja Hollyn ja hänen välillään oli omituinen juopa, ikäänkuin Holly rupeaisi saamaan omia mielipiteitä, mikä oli niin — tarpeetonta. Hän heitteli kiukuissaan palloa, ratsasti raivoisasti, mutta yksinään Richmond Parkissa katsoen asiakseen panna hevosensa hyppäämään korkeitten, jäykkien ristikkoaitausten yli, joitten tarkoituksena oli eristää muutamia ruohottuneita käytäviä — pitääkseen hermonsa kurissa, sanoi hän. Jolly pelkäsi pelkoa enemmän kuin useimmat pojat. Hän osti myöskin pyssyn ja laittoi ampumaradan kotipellolle ampuen lammikon poikki keittiöpuutarhan muuriin suureksi vaaraksi puutarhureille, ja mielessä hänellä oli ajatus, että jonakin päivänähän ehkä liittyisi vapaaehtoisiin ja pelastaisi etelä-Afrikan maalleen. Poika oli itse asiassa läpeensä järkytetty nyt, kun vapaaehtoisiin oli kutsuttu alokkaita. Pitäisikö hänen mennä? Kukaan »parhaista», mikäli hän tiesi ja hän oli kirjeenvaihdossa monen kanssa — ei aikonut lähteä. Jos he olisivat tehneet pienenkin eleen siihen suuntaan, olisi hän heti lähtenyt ollen hyvin kunnianhimoinen ja omaten vahvan tunteen siitä, mikä sopii, hän ei olisi sietänyt jäljellejäämistä missään mutta omasta aloitteesta lähteminen saattaisi näyttää keikarimaiselta, välttämätöntä pakkoa kun ei tietenkään ollut. Sitäpaitsi häntä ei ollenkaan haluttanut lähteä, sillä tämän nuoren Forsyten toinen puoli varoi tekemästä mitään harkitsematonta. Hänen tunteensa olivat kauttaaltaan sekavat, kuumasti, sairaasti sekavat, ja hänen rauhallinen ja hieman lordimainen olemuksensa muuttui vallan toiseksi.

Ja sitten eräänä päivänä hän näki jotakin, mikä kiihdytti hänet levottomaan vihaan — kaksi ratsastajaa eräällä puistotiellä lähellä Ham Gatea. Vasemmanpuolinen oli ihan varmasti Holly hopeanharmaan päistärikkönsä selässä, ja oikeanpuolinen yhtä varmasti tuo »sälli» Val Dartie. Hänen ensi aikeensa oli kannustaa hevostaan ja kysyä tämän käyttäytymisen syytä, lähettää mies sinne missä pippuri kasvaa ja viedä Holly kotiin. Toinen ajatus — että hän joutuisi narrin asemaan, jos he kieltäytyisivät. Eipä siis muuta kuin lähde kotiin ja odota Hollyn tuloa. Viitsikin pitää tuollaista salapeliä tuon nuoren narrin kanssa! Hän ei voinut neuvotella Junen kanssa, sillä tämä oli lähtenyt aamulla kaupunkiin Eric Cobbleyn ja hänen joukkonsa saattueessa. Ja isä oli edelleen »tuossa viheliäisessä Pariisissa.» Hän tunsi intomielisesti, että tämä oli niitä hetkiä, joita varten hän oli ahkerasti harjoittanut itseään koulussa, missä hän ja eräs Brent-niminen poika usein olivat sytytelleet sanomalehtiä ja panneet ne keskelle työhuonettaan totuttautuakseen kylmäverisyyteen vaaran hetkenä. Hän ei tuntenut itseään vähääkään kylmäveriseksi seisoessaan siinä tallipihalla, hajamielisesti sivellen Balthasar koiraa, joka huohottavana kuin vanha lihava munkki ja isäntänsä poissaoloa surren käänsi raskaasti päätään, kiitollisena tästä huomaavaisuudesta. Kesti puolen tuntia ennenkuin Holly tuli kotiin, punaposkisena ja paljon sievempänä kuin oli luvallista. Jolly näki hänen nopeasti vilkaisevan veljeensä — paha omatunto, tietysti sitten hän lähti tytön jäljissä sisään, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet siihen huoneeseen, joka oli ollut isoisän työhuone. Huone, jota tähän aikaan ei paljon käytetty, oli heille molemmille epämääräisesti tulvillaan erästä olentoa, jonka muistoon heillä liittyi hellyyttä, suuret, riippuvat, valkeat viikset, sikarin tuoksua ja naurua. Täällä Jolly vihreässä nuoruudessaan ennen kouluunmenoa oli tottunut painimaan isoisän kanssa, jolla vielä kahdeksankymmenenvuotiaana oli vastustamaton halu kampata. Täällä Holly, korkean nahkatuolin käsinojalle kiivenneenä, oli pyyhkinyt hopeaiset kiharat korvalta, johon aikoi kuiskata salaisuuksia. Tuosta ovi-ikkunasta olivat kaikki kolme lukemattomat kerrat lähteneet ruohokentälle pelaamaan krikettiä, salaperäistä, »Wopsy-doozle» nimistä peliä, jota siihen perehtymättömät eivät ymmärtäneet ja joka kovasti innostutti vanhaa Jolyonia. Tähän huoneeseen oli Holly eräänä lämpimänä iltana ilmestynyt yöpaidassaan, hän oli nähnyt pahaa unta ja tahtoi päästä sen pauloista. Ja tänne oli kerran isän poissaollessa lähetetty Jolly, joka oli aloittanut päivänsä huonosti panemalla kuohupulveria Mademoiselle Beaucen tuoreeseen munaan ja jatkanut vielä huonommin. Seurasi tällainen keskustelu:

»Kuulehan, poikaseni, et sinä saa jatkaa tähän suuntaan.»

»Niin mutta kun hän löi minua korvalle, ukki, niin minä vain löin takaisin, ja sitten hän löi minua taas.»

»Löit naista? Se ei sovi! Oletko pyytänyt anteeksi?»

»En vielä.»

»Sitten sinun pitää tehdä se heti. Kas niin!»

»Mutta hän alkoi, ukki, ja hän löi kahdesti, minä vain kerran.»

»Lapsi kulta, se oli hyvin ruma teko.»

»Niin mutta hän suuttui, minä en.»

»Pian matkaan nyt.»

»Tule sinä mukaan, ukki.»

»No niin — tämän kerran vain.»

Ja he lähtivät käsi kädessä.

Tähän huoneeseen — johon Waverley-romaanit ja Byronin teokset ja Gibbonin Rooman valtakunta ja Humboldtin Kosmos, ja kamiinihyllyn pronssiveistokset ja tuo öljymaalauksen mestariteos »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa» liittyivät kuin kohtalo ja jossa vanha Jolyon olisi vielä erittäin hyvin voinut istua nojatuolissaan, polvet ristissä, kupoolimainen otsa ja syvät silmät vakavasti vaipuneina Times-lehden tutkimiseen — tänne he tulivat, nuo kaksi lapsenlasta. Ja Jolly sanoi:

»Minä näin sinut tuon pojan kanssa puistossa.»

Hollyn poskille syöksähtävä veri tyydytti Jollya jonkin verran — hänen sopikin hävetä!

»Entä sitten?» sanoi Holly.

Jolly hämmästyi, hän oli odottanut enempää tai vähempää.

»Tiedätkö», sanoi hän painokkaasti, »että hän sanoi minua buurilaismieliseksi viime lukukaudella? Ja minun piti tapella hänen kanssaan.»

»Kumpi voitti?»

Jolly olisi tahtonut vastata: »Minä kai», mutta se tuntui olevan hänen arvonsa alapuolella.

»Kuulehan nyt!» sanoi hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Etkä edes sano kenellekään!»

»Miksi sanoisin? Isä ei ole täällä, miksi en saisi ratsastaa hänen kanssaan?»

»Voithan ratsastaa minun kanssani. Minun mielestäni hän on vastenmielinen nuori keikari.»

Holly kalpeni vihasta.

»Eikä ole. Oma syysi, jos et pidä hänestä.»

Ja hän syöksähti veljensä ohi ja lähti pois jättäen hänet tuijottamaan kilpikonnankuorella istuvaan Venukseen, jonka häneltä tähän asti oli peittänyt sisaren tumma pää ja pehmeä ratsastushattu. Hän tunsi olevansa omituisesti järkkynyt, nuoren olemuksensa pohjia myöten. Koko elinajan kestänyt yliherruus oli murskattuna hänen jaloissaan. Hän meni Venuksen luo ja tutki koneellisesti kilpikonnaa. Miksi hän ei pitänyt Val Dartiesta? Hän ei osannut sanoa. Tuntematta perheen historiaa, aavistaen vain, että jokin epämääräinen sukuviha oli alkanut kolmetoista vuotta sitten, jolloin Bosinney luopui Junesta Soamesin vaimon vuoksi, tietämättä tuskin mitään Valista hän tunsi olevansa täysin neuvoton. Hän vain ei pitänyt Valista. Kysymys oli kuitenkin siitä, mitä hänen oli tehtävä. Val Dartie tosin oli pikkuserkku, mutta Hollyn ei ollut sopivaa kuljeskella hänen kanssaan. Ja kuitenkin oli vasten Jollyn periaatetta mennä kantelemaan, mitä sattumalta oli saanut selville. Tässä pulmassaan hän istahti vanhaan nahkatuoliin ja pani polvensa ristiin. Tuli pimeä hänen istuessaan siinä tuijottamassa pitkän ikkunan läpi vanhaan tammeen, joka oli tuuhea, mutta lehdetön, ja joka hitaasti muuttui vain tummemmaksi täpläksi keskellä pimeyttä.

»Isoisä!» ajatteli hän aivan irrallisesti ja otti esiin kellonsa. Hän ei voinut nähdä osoittajia, mutta hän pani lyömälaitoksen käyntiin. »Viisi!» Isoisän ensimmäinen kultakello, vanhuuttaan sileä kuin voi — kaikki uurteet kuluneet pois, kuoressa myhkyröitä monen putoamisen merkkeinä. Lyönti oli kuin pieni soitto, joka tuli tuolta kulta-ajalta, jolloin he ensi kerran tulivat Lontoosta, St. John's Woodista, tähän taloon — tulivat ajaen isoisän kanssa hänen vaunuissaan ja melkein heti iskivät silmänsä puihin. Puita, joihin sai kiivetä, ja isoisä kastelemassa kurjenpolvia puitten juurella! Mitä oli tehtävä? Kirjoitettavako isälle, että hänen on tultava kotiin? Uskottavako asia Junelle? Mutta June oli niin — niin äkkinäinen! Pysyttäväkö rauhassa ja luotettava onneensa? Olihan loma-aika kohta lopussa. Mentäväkö Valin luo ja varoitettava häntä? Mutta kuinka saisi hänen osoitteensa? Holly ei ilmaisisi sitä! Mikä verkko eri teitä mikä pilvi eri mahdollisuuksia! Hän sytytti savukkeen. Kun hän oli polttanut sen puoliväliin, hänen otsansa kuitenkin kirkastui melkein kuin jokin ohut, vanha käsi olisi sivellyt sitä hiljaa, ja oli kuin hänen korvaansa olisi kuiskattu: »Älä tee mitään, ole kiltti Hollylle, ole kiltti Hollylle, kultaseni!» Ja Jolly huokasi tyytyväisyydestä puhaltaen savua sieraimistaan…

Mutta ratsastuspukunsa riisunut Holly rypisti vielä otsaansa huoneessaan. »Eikä ole — eikä ole!» — ne sanat muodostuivat vieläkin hänen huulillaan.