3. IRENEÄ TAPAAMASSA

Jolyon tapasi Junen odottamassa Paddingtonin asemalaiturilla. June oli saanut sähkösanoman aamiaisella ollessaan. Hän oli valinnut asuntonsa — työhuoneen ja kaksi makuuhuonetta eräästä St. John's Woodin puutarhasta — silmälläpitäen sitä täydellistä riippumattomuutta, joka hänellä täällä taatusti olisi. Turvassa Rouva Juorun silmälläpidolta, rauhassa alituisilta palvelijoilta hän voi ottaa vastaan siipirikkojaan minä päivän tai yön hetkenä tahansa, ja sangen usein käytti jokin atelieria vailla oleva »rikko» Junen työhuonetta. Hän nautti vapaudestaan ja omisti neitseellisen intohimoisesti itse itsensä, ja sen lämmön, minkä hän olisi tuhlannut Bosinneylle ja mihin tämä — ottaen huomioon Junen forsytelaisen sitkeyden — olisi varmaankin väsynyt — sen hän nyt käytti taiteellisen maailman epäonnistuneiden tai sarastavien nerojen hyväksi. Hänen elämäntehtävänsä itse asiassa oli tehdä siipirikoista niitä joutsenia, joiksi hän heitä uskoi. Holhouksen tulisuus vei hänen arvostelukykynsä usein harhaan. Mutta hän oli vilpitön ja antelias, hänen pieni, innokas kätensä vastusti akateemisen ja kaupallisen mielipiteen painostusta, ja vaikka hänen tulonsa olivat huomattavan suuret, osoitti hänen pankkitilinsä usein vajausta.

Hän oli tullut Paddingtonin asemalle sielu kuumentuneena Eric Cobbleyn käynnin johdosta. Eräs viheliäinen taidesalonki oli lopullisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan tuon vilpittömän neron yksityisnäyttelyä. Salongin häpeämätön omistaja, käytyään hänen atelierissaan, oli lausunut mielipiteenään, että näyttelystä myynnin kannalta tulisi täysi pannukakku. Tämä huippuesimerkki kaupallisesta halpamaisuudesta hänen suosituinta siipirikkoaan kohtaan — joka vaimoineen ja kaksine lapsineen olikin joutunut niin suuriin vaikeuksiin, että Junen oli täytynyt ylittää oma tilinsä — sai vielä veren hehkumaan hänen pienillä, päättäväisillä kasvoillaan ja punakultaisen tukan välkkymään tavallista enemmän. Hän syleili isäänsä ja astui vaunuihin hänen kanssaan, mielessään yhtä paljon puheenaihetta kuin tälläkin. Nyt tuli kysymys siitä, kumpi ensin saisi esittää omansa.

Jolyon oli tullut sanoihin: »Rakas June, minä tahtoisin, että tulisit kanssani», kun hän vilkaisi tyttärensä kasvoihin ja näki hänen sinisten silmiensä liikehtivän puolelta toiselle — ikäänkuin touhuavan kissan häntä — ja hän ymmärsi, että June ei aikonut odottaa.

»Isä, onko totta, että minä ehdottomasti en voi saada rahojani haltuuni?»

»Vain korot niistä, kultaseni, kaikeksi onneksi.»

»Kuinka äärettömän typerää! Eikö sitä saa mitenkään järjestetyksi? Täytyy keksiä keino. Minä tiedän, että voisin ostaa pienen taidesalongin kymmenellätuhannella punnalla.»

»Pienen taidesalongin», mutisi Jolyon, »sepä vaatimaton toive. Mutta isoisäsi kyllä sen aavisti.»

»Minusta», sanoi June ponnekkaasti, »kaikki tuo huolenpito rahasta on kauheata, kun maailmassa on niin äärettömän paljon neroutta, joka menee tärviölle vain siksi, että vähän rahaa puuttuu. Minä en koskaan mene naimisiin enkä saa lapsia, miksi en saa tehdä vähän hyvää sensijaan, että rahat pysyvät kytkettyinä joittenkin tapausten varalta, joista ei koskaan tule mitään?»

»Nimemme on Forsyte, rakkaani», vastasi Jolyon ivallisella äänellään, johon hänen kiihkomielinen tyttärensä ei ollut koskaan oikein tottunut, »ja Forsytet, niinkuin tiedät, ovat ihmisiä, jotka sijoittavat omaisuutensa niin, että lastenlasten, jos he kuolevat ennen vanhempiaan, pitää tehdä testamentti omaisuudesta, joka tulee heille vasta vanhempain kuoltua. Voitko seurata mukana? Minä en voi, niin se kuitenkin on, me elämme sen periaatteen turvissa, että niin kauan kuin on jotakin mahdollisuutta pysyttää omaisuus perheessä, sitä ei saa päästää siitä pois. Jos sinä kuolet naimattomana, menevät rahasi Hollylle ja Jollylle ja heidän lapsilleen, jos he menevät naimisiin. Eikö ole hauska tietää, että mitä ikinä teettekään, kukaan teistä ei koskaan voi jäädä tyhjille.»

»Mutta enkö voi lainata rahaa?»

Jolyon pudisti päätään. »Voit tietysti vuokrata salongin, jos tulosi riittävät siihen.»

June äännähti ylenkatseellisesti.

»Niin, ettei minulle sitten jäisi mitään, millä auttaisin ihmisiä.»

»Rakas lapseni», mumisi Jolyon, »eikö se mene yksiin?»

»Ei», sanoi June ovelasti. »Minä voisin ostaa kymmenellä tuhannella, ja siitä olisi vain neljäsataa vuodessa korkoa. Mutta vuokraa minun pitäisi maksaa tuhannen vuodessa, ja silloin minulle jäisi vain viisisataa. Jos minulla olisi tuo salonki, isä, ajattele mitä minä voisin tehdä! Minä voisin lyhyessä ajassa tehdä nimen Eric Cobbleylle ja monelle muulle.»

»Nimet, jotka ovat jonkin arvoiset, tekevät itse itsensä aikanaan.»

»Asianomaisten kuoltua.»

»Oletko koskaan kuullut kenestäkään elävästä, rakkaani, joka olisi tullut siitä sen paremmaksi, että on saanut nimen?»

»Olen sinä itse», sanoi June likistäen hänen käsivarttaan.

Jolyon hätkähti. »Minä?» ajatteli hän. »Oi! Ahaa! Nythän aikoo pyytää minulta jotakin. Me ajamme tahtomme läpi, me Forsytet, kukin omalla tavallaan.»

June tuli häntä lähemmäksi vaunuissa.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä ostat salongin ja minä maksan siitä sinulle neljäsataa vuodessa. Silloin ei kumpikaan meistä tule siitä sen pahemmaksi. Sitäpaitsi se on loistava sijoitus.»

Jolyon kiemurteli. »Etkö luule», sanoi hän, »että näyttää hieman arveluttavalta, jos taiteilija ostaa taidesalongin? Sitä paitsi kymmenentuhatta puntaa on aika kasa rahaa, ja minulla ei ole kaupallisia taipumuksia.»

June katsoi häneen ihailevan hyväksyvästi.

»Tietysti ei ole, mutta sinä olet kauhean asiallinen. Ja olen varma, että saisimme sen kannattamaan. Se olisi mainio tapa vapautua kaikista noista vihoviimeisistä välittäjistä ja sen semmoisista.» Ja taaskin hän likisti isänsä käsivartta.

Jolyonin kasvot kuvastivat hullunkurista epätoivoa.

»Missä tuo erinomainen salonki sitten on? Loistavalla paikalla, arvaan.»

»Heti Cork Streetin takana.»

»Ahaa», ajatteli Jolyon, »minä tiesin, että se olisi heti jonkin takana. Nyt siihen, mitä minä tahdon häneltä!»

»No niin, minä ajattelen asiaa, mutta en juuri nyt. Muistatko Irenen? Tahtoisin, että tulisit katsomaan häntä minun kanssani. Soames ajaa häntä takaa taas. Hän voisi olla turvatumpi, jos voisimme antaa hänelle suojapaikan jossakin.»

Sana suojapaikka, jota hän sattumalta käytti, oli paras mahdollinen kiinnostamaan Junea.

»Irene! En ole nähnyt häntä sitten kuin —! Tietysti! Tahtoisin mielelläni auttaa häntä.»

Nyt oli Jolyonin vuoro likistää hänen käsivarttaan lämpimästi ihaillen tuota rohkeata, jalomielistä pikku olentoa, joka oli hänen omaa vertaan.

»Irene on ylpeä», sanoi hän katsoen Juneen syrjästä ja epäillen äkkiä hänen tahdikkuuttaan. »Häntä on vaikea auttaa. Meidän täytyy olla varovia. Nyt olemme perillä. Sähkötin hänelle, että hän odottaisi meitä. Lähetämme ensin korttimme.»

»Minä en voi sietää Soamesia», sanoi June noustessaan vaunuista. »Hän halveksuu kaikkea, millä ei ole menestystä.»

Irene oli Piedmont hotellin niin sanotussa »Naisten salongissa».

June, jolta ei ainakaan puuttunut moraalista rohkeutta, meni suoraan entisen ystävänsä luo, suuteli hänen poskeaan, ja molemmat istahtivat sohvalle, jolla kukaan ei ollut koskaan istunut sitten hotellin perustamisen. Jolyon saattoi nähdä, että Irene oli syvästi liikutettu tästä yksinkertaisesta anteeksiannosta.

»Soames on siis taas vaivannut teitä?» sanoi Jolyon.

»Hän kävi luonani eilen illalla, hän tahtoo, että palaan takaisin hänen luokseen.»

»Ethän toki suostu!» huudahti June.

Irene hymyili heikosti ja pudisti päätään. »Mutta hänen asemansa on kauhea», kuiskasi hän.

»Oma syy, hänen olisi pitänyt ottaa sinusta ero silloin kun olisi voinut.»

Jolyon muisti, kuinka tulisesti June noina vanhoina aikoina oli toivonut, ettei mikään avioerojuttu olisi tullut tahrimaan hänen uskottoman sulhasvainajansa muistoa.

»Kuullaanpas nyt mitä Irene aikoo tehdä», sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, mutta hän puhui tyvenesti.

»Paras olisi, että antaisin hänelle uuden syyn päästä eroon minusta.»

»Kuinka kauheata!» huudahti June.

»Mitä muuta voin tehdä?»

»Ei tule kysymykseen», sanoi Jolyon hyvin levollisesti, »sans amour».

Hän luuli, että Irene aikoi ruveta itkemään, mutta hän nousikin nopeasti, kääntyi heistä puolittain ja seisoi siinä hetkisen koettaen hillitä itseään.

June sanoi äkisti:

»Minä menen Soamesin luo ja sanon, että hänen pitää jättää sinut rauhaan. Mitä hän siinä iässä vielä tahtoo?»

»Lapsen. Se ei ole luonnotonta.»

»Lapsen!» huudahti June halveksien. »Tietysti! Kenelle hän muuten jättäisi rahansa? Jos hän niin kovin kipeästi kaipaa lasta, ottakoon sitten jonkun toisen ja saakoon hänestä lapsen, silloinhan sinä voit ottaa eron hänestä ja hän voi mennä naimisiin.»

Jolyon huomasi äkkiä, että hän oli erehtynyt ottaessaan Junen mukaansa — hänen kiihkeä osanottonsa paransi Soamesin asiaa.

»Olisi parasta, jos Irene voisi kaikessa hiljaisuudessa tulla luoksemme Robin Hilliin ja nähdä, kuinka asiat kehittyvät.»

»Tietysti», sanoi June, »mutta —»

Irene katsoi lujasti Jolyoniin — hän ei koskaan myöhemmin onnistunut erittelemään tätä katsetta, niin paljon kuin yrittikin.

»Ei! Joutuisitte kaikki vain vaikeuksiin tähteni. Minä lähden ulkomaille.»

Jolyon tiesi hänen äänestään, että päätös oli lopullinen. Hänen mieleensä välähti asiaankuulumaton ajatus: »Hyvä on, voin käydä katsomassa häntä siellä.» Mutta hän sanoi:

»Ettekö luule, että olette avuttomampi ulkomailla, jos nimittäin hän lähtee perässä?»

»En tiedä. Voin vain koettaa.»

June hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin. »Kaikki on kauheata», sanoi hän. »Miksi pitää tuon inhoittavan, ulkokullatun lain saada kiduttaa ihmisiä ja pitää heitä onnettomina ja avuttomina vuodesta vuoteen?» Mutta joku oli tullut huoneeseen, ja June vaikeni. Jolyon meni Irenen luo:

»Tarvitsetteko rahaa?»

»En.»

»Tahdotteko, että vuokraan huoneistonne?»

»Tahdon, Jolyon, olkaa hyvä.»

»Milloin lähdette?»

»Huomenna.»

»Eihän teidän enää tarvitse käydä kotonanne sitä ennen, vai kuinka?» Tämän hänen kysymyksensä levottomuus ihmetytti häntä itseään.

»Ei, minulla on täällä kaikki mitä tarvitsen.»

»Lähetättekö minulle osoitteenne?»

Irene ojensi hänelle kätensä. »Minä tunnen, että te olette kallio.»

»Hiekalle perustettu», sanoi Jolyon pusertaen hänen kättään lujasti, »mutta olen iloinen, jos voin tehdä jotakin, milloin tahansa, muistakaa se. Ja jos muutatte mieltänne —! Tule June, nyt sanomme hyvästi.»

June tuli ikkunan luota ja kiersi käsivartensa Irenen ympäri.

»Älä ajattele häntä», läähätti hän, »nauti kaikesta, Jumala siunatkoon sinua!»

Mielessään Irenen kyyneleiset silmät ja hymyilevät huulet he lähtivät pois äärimmäisen hiljaisina, kulkien tuon naisen ohi, joka oli keskeyttänyt kohtauksen ja selaili pöydällä olevia lehtiä.

National Galleryn kohdalla June huudahti:

»Kaikista pedoista halpamaisin ja laeista kurjin!»

Mutta Jolyon ei vastannut. Hän omasi jonkin verran isänsä tasapainoa ja kykeni näkemään puolueettomasti silloinkin, kun hänen mielensä oli järkkynyt. Irene oli oikeassa, Soamesin asema oli yhtä paha tai pahempi kuin hänen omansa. Mitä taas lakiin tulee se oli laadittu ihmisluontoa varten, josta sillä tietenkin oli matala käsitys. Ja tuntien, että jos hän viipyisi tyttärensä seurassa, hän tavalla tai toisella tekisi jotakin epäviisasta, hän sanoi kiirehtivänsä Oxfordin junalle, otti ajurin ja jätti Junen katselemaan Turnerin vesivärimaalauksia luvaten ajatella tuota taidesalonkia.

Mutta hän ajattelikin sensijaan Ireneä. Säälin sanotaan olevan sukua rakkaudelle! Jos niin oli, oli hän vaarassa rakastua Ireneen, sillä hän sääli tätä syvästi. Ajatella, että hänen piti harhailla ympäri Eurooppaa niin vaaranalaisena ja yksin! »Jospa hän vain voisi säilyttää rohkeutensa!» ajatteli Jolyon. »Hän voisi niin helposti joutua epätoivoon.» Itse asiassa, nyt kun Irene oli joutunut luopumaan vaatimattomista toimistaan, Jolyon ei osannut kuvitella, kuinka hän saisi asiansa sujumaan niin kaunis olento, niin toivoton, ja kaunis saalis kenelle tahansa! Tässä hänen levottomuudessaan oli hyvä annos pelkoa ja mustasukkaisuutta. Naiset tekevät ihmeellisiä tekoja, jos heitä kiusataan äärimmilleen. »Mitähän Soames mahtaa tehdä nyt?» ajatteli hän. »Viheliäinen, tylsä asiaintila! Ja luultavasti tullaan sanomaan, että se on ollut Irenen oma syy.» Hyvin huolissaan, sydän kipeänä hän meni vaunuunsa, hukkasi pilettinsä ja Oxfordin asemalaiturilla nosti hattua naiselle, jonka kasvot hän luuli tuntevansa kykenemättä muistamaan hänen nimeään, ei sittenkään, kun näki hänen juovan teetä Sateenkaaressa.