9. PÄIVÄLLISET JAMESILLA

Jamesin talossa Park Lanen varrella ei enää pidetty suuria päivälliskutsuja — joka talossa tulee aika, jolloin isäntä ja emäntä eivät enää pysty siihen, jolloin ei enää tarjota yhdeksää lajia kahteenkymmeneen suuhun kahdenkymmenen hienon, valkean rinnuksen yläpuolelle ja jolloin kotikissan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi hänet äkkiä suljetaan sisään.

Niinpä Emily — joka seitsenkymmenvuotiaana olisi vielä mielellään harrastanut vähän juhlaa ja muodikkuutta silloin tällöin — tilasi hieman kiihtyneenä päivällistä kuudelle kahden asemesta, kirjoitti itse erinäisiä vieraskielisiä sanoja korteille ja järjesti kukat — mimoosaa Rivieralta ja valkeita roomalaisia hyasintteja, jotka eivät olleet Roomasta. Muita ei tietenkään olisi läsnä kuin James ja hän itse, Soames, Winifred, Val ja Imogen — mutta hänestä oli hauska kuvitella hieman ja leikkiä mennyttä loistoa. Hän pukeutuikin niin, että James huomautti:

»Mitä varten panet tuollaista yllesi? Vilustut vain.»

Mutta Emily tiesi, että naisten kaulaa lämmittää kahdeksankymmenen vuoden ikään asti halu loistaa paljaana, ja hän vastasi vain:

»Annas kun panen sinulle tuollaisen rinnuksen, joita ostin, James, silloin sinun ei tarvitse vaihtaa muuta kuin housut ja panna samettitakki yllesi, ja sillä hyvä. Val on mielissään, kun olet siisti.»

»Rinnus!» sanoi James. »Aina sinä tuhlaat rahojasi johonkin.»

Mutta hän salli muuttamisen, kunnes hänenkin kaulansa loisti, ja hän mumisi epämääräisesti:

»Minä pelkään, että hän on tuhlaavainen poika.»

Vähän kirkkaampana silmistään, vähän enemmän väriä poskillaan kuin tavallisesti hän istuutui paikalleen saliin odottamaan ovikellon soittoa.

»Olen tehnyt näistä kunnolliset päivälliskutsut», sanoi Emily tyytyväisenä, »ajattelin, että se on hyvää harjoitusta Imogenille — hänen pitää vähän tottua nyt, kun hän astuu seuraelämään.»

James sanoi jotakin epämääräistä ja ajatteli sitä Imogenia, joka kiipesi hänen polvilleen entisinä jouluina ja veti hänen kanssaan rikki paukkukaramelleja.

»Hänestä tulee sievä tyttö», mutisi James, »en ihmettelisi.»

»Hän on sievä», sanoi Emily, »hänen pitäisi joutua hyviin naimisiin.»

»Kaikkea vielä», mutisi James, »hänen on paljon parempi pysyä kotona ja auttaa äitiänsä.» Uusi Dartie viemässä hänen kauniin tyttärentyttärensä olisi hänen loppunsa! Hän ei ollut koskaan oikein antanut anteeksi Emilylle, että Montague Dartie oli puijannut tätä yhtä suuressa määrin kuin häntä itseään.

»Missä Warmson on?» kysyi hän äkkiä. »Tahtoisin lasin madeiraa tänä iltana.»

»Tulee samppanjaa, James.»

James pudisti päätään. »Ei siitä ole mihinkään», sanoi hän. »En minä saa siitä mitään irti.»

Emily kurkoitti eteenpäin omalta puoleltaan tulisijaa ja soitti kelloa.

»Herra tahtoo madeirapullon avattavaksi, Warmson.»

»Ei ei!» sanoi James, ja hänen korvanipukkansa värisivät kiivaasti ja silmät tuijottivat esineeseen, jonka hän yksin näki. »Kuulkaa nyt, Warmson, menkää sisempään kellariin, ja takimmaisen säiliön keskihyllyllä vasemmalla puolella näette seitsemän pulloa. Ottakaa keskimmäinen, mutta älkää ravistako sitä. Se on viimeinen pullo sitä madeiraa, jota sain herra Jolyonilta, kun muutimme tänne — siihen ei ole kajottu, sen pitäisi olla parhaassa kunnossa vielä, mutta minä en tiedä, en osaa sanoa.»

»Hyvä on, sir», sanoi poistuva Warmson.

»Minä säästin sitä kultahäihimme», sanoi James äkkiä, »mutta minun iässäni ei eletä enää kolmea vuotta.»

»Mitä tyhjää, James», sanoi Emily, »älä puhu sellaista.»

»Minun olisi pitänyt mennä hakemaan se itse», mutisi James, »hän luultavasti ravistaa sitä.» Ja hän vaipui hiljaisesti muistelemaan pitkiä hetkiä, jotka hän oli viettänyt avoimien kaasuliekkien, hämähäkinverkkojen ja viinintahrimien korkkien hyvän tuoksun keskellä, hetkiä, jotka olivat kiihdyttäneet hänen ruokahaluaan niin monien juhlien edellä. Tuon kellarin viineihin oli kirjoitettu niiden yli neljänkymmenen vuoden historia, jotka olivat kuluneet siitä hetkestä, jolloin hän tuli tähän Park Lanen taloon nuoren vaimonsa kanssa, ja monien ystävä- ja tuttavasukupolvien, jotka olivat siirtyneet tuntemattomaan, tyhjentyneet hyllyt säilyttivät perhejuhlien muiston — häitten, ristiäisten, suvussa sattuneitten kuolemantapausten. Ja kellari pysyisi siinä vielä hänen mentyään, eikä hän tietänyt, mitä siitä tulisi. Viini kai juotaisiin tai muuten tärveltäisiin, hän ei ihmettelisi!

Hänen poikansa tulo herätti hänet näistä syvistä haaveista, ja Winifred kahden vanhimpansa kanssa seurasi pian mukana.

He menivät pöytään toistensa käsipuolessa — James vei Imogenin, ensiesiintyjän, koska tämä kaunis lapsenlapsi ilahdutti häntä, Soames vei Winifredin ja Emily Valin, jonka silmät kirkastuivat huomatessaan osterit. Tästähän aikoi tulla kunnollinen juhla, samppanjaa ja portviiniä! Ja sitä hän tunsi tarvitsevansakin senjälkeen, mitä oli tuona päivänä tehnyt ja mikä ei vielä ollut toisten tietona. Ensimmäisen tai toisen lasin jälkeen olisi hauska ravistaa hihastaan tämä pommi, tämä hälyttävä palanen isänmaallisuutta tai pikemminkin tämä henkilökohtaisen uskalluksen näyte — sillä Valin tyydytys siitä, mitä hän oli tehnyt kuningattarensa ja maansa puolesta, oli toistaiseksi kokonaan henkilökohtaista laatua. Hän oli nyt täysiverinen nuori urheilija, erottamattomasti yhteydessä pyssyjen ja hevosten kanssa, hänellä oli oikeus kerskua — eipä siltä, että hän aikoisi tehdä sitä. Hän tekisi ilmoituksensa tyvenesti, kun sattuisi sopiva hiljaisuus. Ja vilkaisten ruokalistaan hän katsoi »Bombe aux fraises»-hetken sopivaksi — sitä syötäessä vallitsisi eräänlainen juhlallisuus. Kerran tai pari ennenkuin päästiin tälle aterian ruusuiselle huipulle hän sattui muistamaan, että isoisälle ei koskaan kerrottu mitään! Mutta ukkelihan joi madeiraa ja näytti voivan mainiosti! Sitäpaitsi hänen pitäisi olla mielissään tästä hyvityksestä kesken avioerojutun häpeää. Vastapäätä istuvan enon näkeminen oli myöskin voimakas yllyke. Eno oli niin kaukana urheilijasta, että maksaisi vaivan nähdä hänen kasvonsa. Sitäpaitsi oli parempi kertoa äidille näin kuin yksityisesti, mikä saattaisi järkyttää heitä molempia. Hänen tuli sääli äitiä, mutta itse asiassa ei voinut vaatia, että hän kovin paljon ajattelisi toisten tunteita, kun hänen itsensä piti erota Hollysta.

Isoisän ääni ehti hänen korviinsa ohuena:

»Val, koetappas vähän madeiraa jäätelösi kanssa. Sellaista et saa yliopistossa.»

Val katseli nestettä, joka hitaasti täytti hänen lasinsa vanhan viinin alkuperäisen öljyn kimallellessa pinnalla, hengitti sen tuoksua ja ajatteli: »Nyt on aika!» Hetki oli suurenmoinen. Hän maistoi viiniä, ja mieluisa hehku levisi hänen jo kuumentuneisiin suoniinsa. Katsellen nopeasti ympärilleen hän sanoi: »Olen tänään liittynyt valtakunnan vapaaehtoisiin, isoisä», ja tyhjensi lasinsa ikäänkuin juoden oman tekonsa maljan.

»Mitä?» Se oli hänen äitinsä lohduton pieni sana.

»Nuori Jolly Forsyte ja minä menimme sinne yhdessä.» »Ethän toki allekirjoittanut?» kuului Soames enon taholta. »Kyllä vain! Me menemme harjoituksiin maanantaina.» »Minä sanoin!» huudahti Imogen.

Kaikki katsoivat Jamesiin. Hän nojautui eteenpäin käsi korvan takana.

»Mitä se on?» sanoi hän. »Mitä Val sanoo? Minä en voi kuulla.»

Emily kumartui eteenpäin ja taputti Valin kättä.

»Sitä vain, että hän on liittynyt vapaaehtoisiin, James, se sopii hänelle hyvin. Univormu tulee pukemaan häntä erinomaisesti.»

»Liittynyt — roskaa!» kuului Jamesin ääni vapisevan kovana. »Te ette näe kahta kyynärää nenäänne pitemmälle. Hänenhän pitää lähteä — tuonne kauas. Mitä, hän joutuu rintamalle ennenkuin tietääkään.»

Val näki Imogenin ihailevat silmät ja äitinsä hiljaisena ja muodikkaana, nenäliina huulten edessä.

Äkkiä eno puhui.

»Sinä olet alaikäinen.»

»Minä otin sen huomioon», hymyili Val, »ja ilmoitin ikäni kahdeksikymmeneksiyhdeksi.»

Hän kuuli isoäidin ihailevan: »No mutta Val, sepä oli rohkea teko!» oli tietoinen siitä, että Warmson kunnioittavasti täytti hänen samppanjalasinsa, ja että isoisän ääni mumisi: »Minä en tiedä mitä sinusta tulee, jos jatkat tähän suuntaan.»

Imogen taputti hänen olkapäätään, eno katsoi häneen sivusta, äiti vain istui liikkumattomana kunnes hänen hiljaisuutensa hellyttämänä Val sanoi:

»Kaikki on niinkuin olla pitää, ja pian ajamme heidät käpälämäkeen. Minä vain toivon, että ehdin vähän olla mukana.»

Hän tunsi olevansa ylpeä, surullinen, kauhistuttavan tärkeä samalla kertaa. Nyt saisi Soames eno ja kaikki Forsytet nähdä, kuinka sitä ollaan urheilijoita. Hän oli todellakin tehnyt jotakin sankarillista ja tavatonta ilmoittaessaan iäkseen kaksi kymmentäyksi.

Emilyn ääni palautti hänet maan pinnalle.

»Älä ota toista lasia, James. Warmson!»

»Kylläpä Timothyllä tullaan hämmästymään!» puhkesi Imogen sanomaan. »Antaisin mitä tahansa, että saisin nähdä heidän kasvonsa. Onko sinulla miekka, Val, vai pistin vain?»

»Mikä sai sinut tähän?»

Enon ääni aiheutti pienen viluntunteen Valin vatsan pohjassa. Mikä sai hänet? Kuinka hän vastaisi siihen? Hän oli kiitollinen isoäidin turvallisesta:

»Minusta se oli hyvin reipas teko. Olen varma, että hänestä tulee komea sotilas, hänellä on juuri sopiva vartalo. Me saamme kaikki olla ylpeitä hänestä.»

»Mitä osuutta nuorella Jolly Forsytella on tässä asiassa? Miksi menitte yhdessä?» kysyi Soames kaamean hellittämättömänä. »En luullut, että olitte ystävät.»

»Emme olekaan», mutisi Val, »mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi.» Hän näki enon katsovan häneen aivan muuttuneena, kuin hyväksyen. Isoisäkin nyökäytti päätään, isoäiti samoin. Kaikki hyväksyivät sen, ettei hän tahtonut olla tätä serkkuaan huonompi. Siihen täytyi olla syy! Val oli hämärästi tietoinen jostakin epäselvästä kohdasta näköpiirinsä ulkopuolella, se oli kuin pyörremyrskyn sijoittumaton keskus. Ja tuijottaen enonsa kasvoihin hän äkkiä näki kummallisena näkynä edessään naisen, jolla oli tummat silmät, kultainen tukka, valkoinen kaula, joka tuoksui hyvältä, ja kauniita silkkipukuja, joita hän hyvin pienenä oli kosketellut mielellään. Kautta Juppiterin, niin! Irene täti! Irene täti oli antanut hänelle suukkoja, ja hän oli kerran puraissut hänen käsivarttaan leikillään, koska hän piti siitä — niin pehmoinen! Isoisä puhui:

»Mitä hänen isänsä tekee?»

»Hän on Pariisissa», sanoi Val huomaten enonsa kasvoilla hyvin omituisen ilmeen, kuin — kuin koiralla, joka murisee.

»Ne taiteilijat!» sanoi James. Tämä hänen sielunsa pohjasta tuleva sana päätti päivällisen.

Kotimatkalla, istuessaan vastapäätä äitiään vaunuissa, Val sai tuntea sankaruuden jälkimakua — se muistutti ylikypsiä hedelmiä.

Äiti sanoi tosin vain, että Valin piti heti mennä räätälilleen ja tilata kunnollinen univormu eikä ottaa mitä tahansa, mikä hänelle annettiin. Mutta Val saattoi huomata, että äiti oli hyvin järkytetty. Hän oli jo aivan vähällä lohduttaa äitiä lausumalla julki ajatuksen, että hän olisi poissa tuon typerän avioeron tieltä. Mutta Imogenin läsnäolo ja tietoisuus siitä, että äiti ei olisi poissa tieltä, hillitsi häntä. Hän oli pahoillaan, kun äiti ei ollut sen ylpeämpi hänestä. Kun Imogen oli mennyt levolle hän uskalsi näyttää tunteitaan.

»Olen kauhean pahoillani, kun minun pitää jättää sinut, äiti.»

»No niin, minun pitää koettaa kestää se. Meidän pitää yrittää hankkia sinulle upseerin valtakirja mahdollisimman pian, silloin pääset vähän helpommille päiville. Onko sinulla mitään tietoa harjoituksista? Val?»

»Ei vähääkään.»

»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa. Sinun pitää huomenna tulla kanssani hankkimaan kaikenlaista mitä tarvitset. Hyvää yötä, suutele minua.»

Tuo pehmeä ja kuuma suudelma silmäinsä välissä ja korvissaan sanat. »Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa», Val istahti polttamaan savukettaan sammuvan valkean ääreen. Innostus oli poissa suuren huomion esineenä olemisen hehku. Koko asia oli kirottu, vihlova piina. »Siellä on sitten tuo poika Jollykin», ajatteli hän ja laahusti portaita ylös, ohi sen huoneen, missä hänen äitinsä puri tyynyään hillitäkseen tuskaansa, joka oli saada hänet nyyhkyttämään.

Ja pian valvoi enää yksi Jamesin päivällisvieraista — Soames, makuuhuoneessaan isän huoneen yläpuolella.

Vai oli tuo Jolyon siis Pariisissa — mitä hän siellä teki? Kierteli Irenen lähettyvillä? Viime tiedonannossaan Polteed oli vihjannut, että pian voisi tapahtua jotakin. Voisiko hän tarkoittaa tätä? Tuo mies — partoineen ja kirotun huvitettuine puhetapoineen — sen vanhan miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» ja ostanut häneltä tuon onnettoman talon. Soames oli aina ollut katkera siitä, että hänen oli pitänyt myydä Robin Hillin talo, ei koskaan antanut anteeksi sedälleen, joka oli ostanut sen, eikä serkulleen, joka asui siinä.

Välittämättä kylmästä hän heitti ikkunan auki ja tuijotti puistoon. Kalsea ja pimeä tammikuun yö, vähän liikenteen ääntä, pakkanen tulossa, paljaat puut, tähti tai pari. »Minä menen tapaamaan Polteedia huomenna», ajatteli hän. »Hyvä Jumala! Minä kai olen hullu, kun vielä tahtoisin hänet takaisin. Tuo mies! Jos? Huh! Ei!»