9. VAL KUULEE UUTISEN

Sopimusten täyttäminen ei toistaiseksi ollut mikään silmäänpistävä piirre nuoren Val Dartien elämässä, niin että jos hän rikkoi kaksi ja täytti yhden, oli tämä jälkimmäinen seikka, jos mikään, yllättävänä hänen mielessään, kun hän ajaa hölkytteli kaupunkiin Robin Hillistä oltuaan ratsastamassa Hollyn kanssa. Tyttö oli ollut sievempi kuin hän oli luullutkaan hopeakiiltoisen pitkähäntäisen päistärikkönsä selässä, ja itsekriitillisestä Valista tuntui tuossa lokakuun hämärässä Lontoon ulkolaidoilla, että vain hänen saappaansa olivat loistaneet heidän kaksituntisen yhdessäolonsa aikana. Hän otti taskustaan uuden kultakellonsa — Jamesin lahjan — ja katsoi, ei aikaa, vaan sitä kasvojensa osaa, jonka hän saattoi nähdä avatun kuoren kiiltävässä pinnassa. Hänellä sattui olemaan näppylä toisen silmän yläpuolella, ja se vaivasi häntä, sillä sen oli täytynyt vaivata Hollya. Crumilla ei ollut koskaan näppylöitä. Crumin mukana tuli mieleen kohtaus Pandemoniumin kävelyhallissa. Tänään hän ei ollut tuntenut vähintäkään halua uskoa Hollylle tuota isänsä asiaa. Isältä puuttui runollisuutta, tuota tunnetta, jonka liikehtimistä hän ensi kerran tunsi yhdeksäntoista vuoden iässään. Liberty ja Cynthia Dark, tuo tenhovoiman miltei myytillinen ruumistuma, Pandemonium ja tuo epämääräisen ikäinen nainen — kaikki näytti Valista täysin mitättömältä nyt, kun hän tuoreeltaan tuli tuon uuden, ujon ja tummatukkaisen serkkunsa kohtauksesta. Holly ratsastikin »hurjan hienosti», niin että oli ollut sitä imartelevampaa, kun hän oli antanut Valin mielin määrin johtaa itseään Richmond Parkin pitkillä ratsastusteillä, vaikka hän tunsikin ne paljon paremmin kuin poika konsanaan. Muistellessaan nyt koko kohtausta hän kauhistui oman puheensa mitättömyyttä. Hän tunsi, että hän kykenisi puhumaan »hurjan jännittäviä asioita», jos vain vielä saisi tilaisuuden, ja ajatus, että hänen huomenna piti palata Littlehamptoniin ja lähteä Oxfordiin kahdestoista päivä — »tuohon typerään tutkintoon» kaiken lisäksi ilman pienintäkään mahdollisuutta sitä ennen tavata Hollya, se pimitti hänen sielunsa vielä nopeammin kuin ilta pimeni. Hän kirjoittaisi kuitenkin Hollylle, ja tämä oli luvannut vastata. Ehkä myöskin tyttö tulisi Oxfordiin veljeään katsomaan. Tämä ajatus oli ensimmäinen tähti, joka syttyi hänen mieleensä hänen ratsastaessaan Padwickin vuokratalliin Sloane Squaren lähettyvillä. Hän laskeutui hevosen selästä ja venyttelihe valtavasti, sillä hän oli ratsastanut hyvät kaksikymmentä viisi mailia. Dartie hänen sielussaan pani hänet viiden minuutin ajaksi pakisemaan nuoren Padwickin kanssa Cambridgeshiren suosikista, sitten hän marssi pois sanoen: »Merkitkää lasku tiliini», vähän leveänä polvista ja napsutellen saappaitaan pienellä nystyräisellä kepillään. »Minulla ei ole mitään halua lahteä ulos», ajatteli hän. »Mahtaisikohan äiti pistouvata samppanjaa viimeisenä iltanani?» Samppanjan ja muistojen ääressä hän voisi hyvin viettää kotoisen illan.

Kun hän tuli alas, kylvyssä puhdistuneena, tapasi hän äitinsä, joka tunnollisesti esiintyi avokaulaisessa iltapuvussa, ja harmikseen myös enonsa Soamesin. He lakkasivat puhumasta kun hän tuli, sitten eno sanoi:

»Paras kertoa hänelle.»

Kuultuaan nämä sanat, jotka tietysti jollakin tavoin tarkoittivat isää, Val ensi työkseen ajatteli Hollya. Tuliko tästä jotakin inhoittavaa? Äiti alkoi puhua.

»Isäsi», sanoi hän muodikkaan sivistyneellä äänellään sormien melko säälittävästi nyppiessä merenvihreätä brokadia, »isäsi, rakas poikani — ei ole Newmarketissa, hän on matkalla Etelä-Amerikkaan. Hän — hän on jättänyt meidät.»

Val katsoi hänestä Soamesiin. Jättänyt heidät? Oliko hän pahoillaan? Pitikö hän isästään? Hänestä tuntui, että hän ei tietänyt. Sitten, äkkiä — ikäänkuin gardeniain ja sikarin tuoksun yllättämänä — hänen sydämensä vavahti ja hän oli pahoillaan. Isä kuului heille, isä ei saanut lähteä tuolla tavoin — ei niin ole tapa tehdä! Eikä isä sitäpaitsi aina ollut tuo Pandemoniumin kävelyhallin »tomppeli». Oli kallisarvoisia muistoja räätälinliikkeistä ja hevosista, käynneistä koulussa ja anteliaasta ystävällisyydestä ylimalkaan, jos isällä oli ollut onnea.

»Mutta minkätähden?» hän kysyi. Sitten, ollen itse urheilija, hän häpesi. Äidin kasvojen naamio oli niin hämmentynyt, ja hän puhkesi sanomaan:

»Hyvä on, äiti, älä kerro! Mutta mitä se merkitsee?»

»Avioeroa, Val, pelkään.»

Valilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja hän katsoi nopeasti enoonsa — tuohon enoon, jota hänet oli opetettu pitämään kuin vakuutena isän omistamisen vaaroja vastaan myöskin hänen omissa suonissaan virtailevaa Dartie-verta vastaan. Litteäposkiset kasvot näyttivät värähtävän, ja tämä teki hänet levottomaksi.

»Eihän siitä vain tule julkista, eihän?»

Hän muisti elävästi omat silmänsä ahmimassa monen avioerojutun mauttomia yksityiskohtia sanomalehdistä.

»Eikö sitä jollakin tavoin voi suorittaa kaikessa hiljaisuudessa? Se on niin vastenmielistä — äidille — ja — ja jokaiselle.»

»Kaikki tullaan suorittamaan niin hiljaisesti kuin mahdollista, siitä voit olla varma.»

»Niin mutta miksi se ollenkaan on välttämätöntä? Eihän äiti tahdo uusiin naimisiin?»

Hän itse, tytöt, heidän nimensä tulisi tahratuksi hänen koulutoveriensa ja Crumin ja noiden Oxfordin miesten ja Hollyn silmien edessä! Sietämätöntä! Mitä sillä voitettaisiin?

»Vai tahdotko, äiti?» sanoi hän terävästi.

Winifred, joka eniten rakastamansa olennon haasteesta näin oli joutunut katsomaan omia tunteitaan silmästä silmään nousi empiirituolista, jossa oli istunut. Hän näki että poika olisi häntä vastaan, jollei hänelle kerrottaisi kaikkea ja kuinka hän voisi kertoa? Yhä nyppien vihreätä brokaadia hän tuijotti Soamesiin. Val myöskin tuijotti Soamesiin. Varmaankin tämä säädyllisyyden ja omistamisvaiston ruumistuma ei voisi tahtoa sellaista häpeää omalle sisarelleen!

Soames liikutteli pientä, upotuksin koristettua paperiveistä hitaasti mosaiikkipöydän pinnalla. Sitten katsomatta sisään poikaan, hän aloitti:

»Sinä et ymmärrä, mitä äidilläsi on ollut kestettävänä näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on vain viimeinen pisara,Val.» Ja vilkaisten sivusta Winifrediin hän lisäsi:

»Kerronko hänelle?»

Winifred oli vaiti. Jos pojalle ei kerrottaisi, olisi hän äitiään vastaan! Mutta kuinka kauheata on kuulla tuollaisia asioita isästään! Winifred pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään.

Soames puhui nopealla, tasaisella äänellä:

»Hän on aina ollut äidillesi taakkana. Äitisi on maksanut hänen velkansa yhä uudelleen ja uudelleen, hän on usein ollut juovuksissa, pidellyt äitiäsi pahoin ja uhannutkin, ja nyt hän on lähtenyt Buenos Airesiin erään tanssijattaren kanssa.» Ja ikäänkuin epäillen näiden sanain tehoa poikaan hän lisäsi:

»Hän otti äitisi helmet ja antoi ne tuolle naiselle.»

Silloin Valin käsi nytkähti. Tämän tuskan merkin nähdessään Winifred huudahti:

»Riittää jo, Soames, lakkaa jo!»

Pojassa Dartie ja Forsyte taistelivat keskenään. Velkoja, juomista, tanssijattaria kohtaan hänellä oli jonkin verran myötätuntoa, mutta helmet — ei! Se oli liikaa! Ja äkkiä hän tunsi äidin käden pusertavan omaansa.

»Katsohan», kuuli hän Soamesin sanovan, »emme voi antaa tuon kaiken alkaa uudestaan. Kaikella on rajansa, meidän pitää takoa niin kauan kun rauta on kuuma.»

Val vapautti kätensä.

»Mutta — ettehän — vain päästä julkisuuteen tuota helmiasiaa! Minä en voisi kestää sitä — en suorastaan voisi!»

Winifred huudahti:

»Ei, ei, Val — voi, ei! Kerroimme tämän vain, että näkisit, kuinka mahdoton isäsi on!» Ja hänen setänsä nyökäytti päätään. Vähän rauhoittuneena Val otti savukkeen. Isä oli ostanut hänelle tuon ohuen, leikkauksin koristetun kotelon. Oi, tämä oli sietämätöntä — juuri kun hänen piti lähteä Oxfordiin.

»Eikö äitiä voi suojella toisin?» sanoi hän. »Minä voisin olla hänen suojelijansa. Saattaisi kai sen tehdä sitten myöhemmin, jos se todella on välttämätöntä.»

Hymy väreili hetkisen Soamesin huulilla ja muuttui katkeraksi.

»Sinä et tiedä mitä puhut, ei mikään ole niin kohtalokasta kuin viivyttely noissa asioissa.»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon sinulle, poika, ei mikään ole niin kohtalokasta. Minä tiedän kokemuksesta.»

Hänen äänessään oli epätoivon sointi. Val katseli häntä silmät pyöreinä, hän ei ollut koskaan ennen kuullut enonsa ilmaisevan minkäänlaista tunnetta. Oi niin! Hän muisti nyt — oli ollut eräs Irene täti ja jotakin oli tapahtunut — jotakin, minkä ihmiset pitivät salassa. Hän oli kerran kuullut isänsä käyttävän Irene tädistä sanaa, jota ei voi mainita.

»Minä en tahdo puhua pahaa isästäsi», jatkoi Soames nyrpeästi, »mutta minä tunnen hänet kyllin hyvin ollakseni varma siitä, että hän palaa äitisi hoteisiin ennenkuin vuosi on loppunut. Voit kuvitella, mitä se merkitsisi hänelle ja teille kaikille tämän jälkeen. Ainoa keino on katkaista solmu kokonaan.»

Puhe tehosi Valiin hänen tahtomattaan, ja sattuessaan katsomaan äitinsä kasvoihin hän sai kenties ensi kerran elämässään käsityksen siitä, että hänen omat tunteensa eivät aina olleet tärkeimmät.

»Hyvä on, äiti», sanoi hän, »koetamme auttaa sinua. Tahtoisin vain tietää, koska se tulee tapahtumaan. Tämähän on ensimmäinen lukukausi. En tahtoisi olla siellä, kun asia tulee julkisuuteen.»

»Voi, rakas poikani», mumisi Winifred, »se on ikävää sinulle. Näin tavanomaisen muodon hän antoi sille, mikä hänen omista kasvoistaan päättäen oli kipein harmi. »Koska se sitten tapahtuu, Soames?»

»En osaa sanoa — ei kuukausiin. Meidän pitää ensin saada paluuhaaste.»

»Mitä hittoa se on?» ajatteli Val. »Viheliäisiä otuksia nuo lakimiehet! Ei kuukausiin! Minä tiedän yhden asian: minä en jää kotiin päivälliselle!» Ja hän sanoi:

»Kauhean ikävää, äiti, mutta minun pitää nyt lähteä päivällistä syömään.»

Vaikka tämä olikin hänen viimeinen iltansa kotona, Winifred nyökäytti päätään melkein kiitollisena. Kumpainenkin tunsi menneensä aivan tarpeeksi pitkälle tunteen ilmauksessa.

Val lähti Green Streetin sumuiseen vapauteen levottomana ja masentuneena. Ja vasta ehdittyään Piccadillylle hän huomasi, että hänellä oli vain kahdeksantoista penceä. Kahdeksallatoista pencellä ei saisi päivällistä, ja hänen oli kova nälkä. Hän katseli kaivaten Iseeum-klubin ikkunoita — siellä hän oli usein syönyt päivällistä isänsä kanssa! Nuo helmet! Niitten yli ei voinut päästä! Mutta mitä enemmän hän mietti ja mitä pitemmälle hän kulki, sitä kovempi nälkä hänen luonnollisesti tuli. Paitsi kotiin laahustamista oli vain kaksi paikkaa, joihin hän olisi voinut mennä — isoisän luo Park Laneen ja Timothyn taloon Bayswater Roadille. Kumpi oli vähemmän viheliäinen? Timothyllä annettiin kyllä oikein hyvää ruokaa, jos he tiesivät odottaa, muuten ei. Hän valitsi Park Lanen, jossakin määrin senkin ajatuksen johtamana, että lähteä Oxfordiin suomatta isoisälle tilaisuutta antaa hänelle taskurahoja ei olisi kauniisti tehty heitä kumpaakaan kohtaan. Äiti saisi tietenkin kuulla, että hän on ollut siellä, ja se tuntuisi hänestä kummalliselta, mutta sitä ei voinut auttaa. Hän soitti kelloa.

»Halloo, Warmson, luuletteko, että täällä on minulle asti ruokaa?»

»He menevät juuri ruokasaliin, Master Val. Herra Forsyte tulee hyvin iloiseksi, kun näkee teidät. Hän sanoi juuri lounaalla, että teitä ei näe enää koskaan.»

Val irvisti:

»No, tässähän minä olen. Tappakaa syötetty vasikka, Warmson, antakaa meille samppanjaa.»

Warmson hymyili heikosti — hänen mielestään Val oli nuori veijari.

»Minä kysyn rouva Forsytelta, Master Val.»

»Minä sanon», murisi Val ottaessaan pois päällystakkiaan, »etten ole enää koululainen, ettäs tiedätte.»

Warmson, jolta ei puuttunut huumorin lahjaa, avasi oven hirvensarvisen päällystakkitelineen takaa ja ilmoitti:

»Herra Valerus, rouva.»

»Paha hänet periköön», ajatteli Val astuessaan sisään.

Lämmin syleily ja »Kas, Val!» Emilyn taholta ja Jamesin hieman värisevä »Siinä sinä vihdoinkin olet!» palauttivat hänen arvokkuudentunteensa.

»Miksi et antanut meidän tietää ennakolta? Täällä on vain lampaansatulaa. Samppanjaa, Warmson», sanoi Emily. Ja he menivät sisään.

Suuressa ruokapöydässä, joka nyt oli lyhennetty äärimmilleen ja jonka alla niin monet muodikkaat jalat olivat lepäilleet, James istui toisessa päässä, Emily toisessa ja Val puolitiessä heidän välillään. Jokin tunne isovanhempain yksinäisyydestä, nyt kun heidän kaikki neljä lastaan olivat lentäneet pesästä, saavutti pojan mielen. »Toivottavasti saan oikaista koipeni aikoja ennen kuin pääsen isoisän ikään», ajatteli hän. »Vanha ukko ressu, hän on ohut kuin riuku!» Ja isoisän keskustellessa Warmsonin kanssa sopan makeudesta hän sanoi ääntään alentaen Emilylle:

»Kotona on sitten kurjaa, mummi. Sinä kai tiedät.»

»Tiedän, rakas poika.»

»Soames eno oli siellä, kun lähdin. Eikö sitten ole mitään keinoa estää avioeroa? Mitä varten Soames eno niin välttämättä tahtoo sitä?»

»Hiljaa, kultani!» kuiskasi Emily. »Me pidämme sen salassa isoisältäsi.»

Jamesin ääni kuului toisesta päästä.

»Mitä se on? Mistä te puhutte?»

»Valin koulusta», vastasi Emily. »Nuori Pariser oli siellä, James, muistatko? Hän, joka sitten melkein hävitti Monte Carlon pankin.»

James mutisi, että hän ei tietänyt — Valin tuli pitää huolta itsestään, muuten hän joutui huonoille teille. Ja hän katsoi tyttärenpoikaansa synkeänä, mutta samalla kiilsi katseessa epäluuloinen hellyys.

»Minä vain pelkään», sanoi Val lautaselleen, »että joudun vähän ahtaalle, tiedätkö?»

Hän tunsi vaistomaisesti, että tuon vanhan miehen heikkoja kohtia oli pelko, että lapsenlapset joutuisivat epävarmaan asemaan.

»No niin», sanoi James, ja soppa läikähti hänen lusikastaan, »sinähän saat hyvät taskurahat, mutta sinun pitää pysyä niiden rajoissa.»

»Totta kai», mutisi Val, »jos ne ovat hyvät. Kuinkahan paljon tulen saamaan, isoisä?»

»Kolmesataa viisikymmentä, se on liikaa. Minulla ei ollut juuri mitään sinun iässäsi.»

Val huokasi. Hän oli toivonut neljää ja pelännyt kolmea. »Minä en tiedä, mitä nuori serkkusi saa», sanoi James, »hän on siellä myös. Hänen isänsä on rikas mies.»

»Etkö sinä ole?» kysyi Val rohkeana.

»Minäkö?» huudahti James hämmästyneenä. »Minulla on ollut niin paljon menoja. Isäsi —» ja hän vaikeni.

»Jolyon serkulla on hurjan hieno talo. Kävin siellä Soames enon kanssa — suurenmoinen talli.»

»Ah!» mutisi James syvästi. »Tuo talo — minä tiesin mitä siitä tulisi!» Ja hän vaipui synkkiin mietteisiin kalanruotojensa ääressä. Hänen poikansa murhenäytelmä ja se syvä halkeama, jonka se oli aiheuttanut Forsyten perheessä, kykeni vielä vetämään hänet epäilyjen ja pahojen aavistusten pyörteisiin. Val, joka ikävöi saada puhua Robin Hillistä, koska Robin Hill oli yhtä kuin Holly, kääntyi Emilyyn ja sanoi:

»Rakennettiinko tuo talo Soames enoa varten?» Ja saatuaan päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi: »Minä tahtoisin, että kertoisit hänestä minulle, mummi. Mitä Irene tädistä tuli? Elääkö hän vielä? Eno näytti olevan kovin kiihtynyt jostakin tänä iltana.»

Emily pani sormen huulilleen, mutta Irenen nimi oli ehtinyt Jamesin korviin.

»Mistä on kysymys?» sanoi hän pysyttäen lampaanlihakappaleen juuri suunsa eteen. »Kuka on nähnyt hänet? Minä tiesin, ettei asia vielä siihen päättynyt.»

»Kuulehan, James», sanoi Emily, »syö päivällisesi rauhassa.

Kukaan ei ole nähnyt ketään.»

James laski haarukan kädestään.

»Sellaista se on», sanoi hän. »Sinä et kerro minulle vaikka kuolisin. Ottaako Soames avioeron?»

»Mitä turhia», sanoi Emily verrattoman painokkaasti, »Soames on vallan liian järkevä.»

James hapuili kaulaansa ja kokosi pitkän, valkean poskipartansa sen luulle ja nahalle.

»Irene — hän oli aina —», hän sanoi, ja tähän arvoitukselliseen huomautukseen keskustelu häipyi, sillä Warmson oli palannut huoneeseen. Mutta myöhemmin, kun lampaansatulaa olivat seuranneet vihannekset ja jälkiruoka ja kun Val oli saanut kahdenkymmenen punnan pankkiosoituksen ja isoisänsä suudelman — joka ei muistuttanut mitään muuta suudelmaa maailmassa, se kun tuli huulilta säikähtyneen nopeasti, ikään kuin hetkellisen heikkouden merkkinä — hän palasi urakkaansa hallissa.

»Kerro meille Soames enosta, mummi. Mitä varten hän niin kovin tahtoisi äitiä ottamaan avioeron?»

»Soames enosi», sanoi Emily liioitellun varmalla äänellä, »on lakimies, rakas poikani. Hän varmaan ymmärtää asiat parhaiten.»

»Niinköhän vain?» mutisi Val. »Mutta mitä tuli Irene tädistä? Minä muistan, että hän oli hyvin kaunis.»

»Hän — hm —», sanoi Emily, »käyttäytyi hyvin huonosti. Me emme pidä siitä.»

»Minä vain en tahtoisi, että kaikki Oxfordissa tietäisivät meidän asioistamme», huudahti Val, »se on inhoittava ajatus. Miksi ei isää voi pitää loitolla ilman, että asiasta tulee julkinen?»

Emily huokasi. Hän oli aina elänyt melkein avioeroilmapiirissä, sillä hänellä oli maailmannaisen taipumuksia — erinäiset jalat, jotka olivat viipyneet hänen pöytänsä alla, olivat hankkineet itselleen määrätynlaisen kuuluisuuden. Mutta kun asia koski hänen omaa perhettään, oli se hänestä yhtä vähän hauska kuin kenestä muusta hyvänsä. Hän oli kuitenkin huomattavan käytännöllinen ja rohkea nainen, joka ei koskaan tavoitellut pelkkää varjoa itse esineen asemesta.

»Äitisi», sanoi hän, »tulee onnellisemmaksi, jos hän on kokonaan vapaa, Val. Hyvää yötä, rakas poikani, älä käytä värillistä liiviä Oxfordissa, ne eivät ole muodissa juuri nyt. Tässä on pieni lahja.»

Vielä viisi puntaa kädessään ja vähän lämpöä sydämessään, sillä hän piti isoäidistään, Val lähti ulos Park Lanelle. Tuuli oli hälventänyt sumun, syksyn lehdet kohisivat ja tähdet tuikkivat. Noin paljon rahaa taskussaan hän sai halun »nähdä elämää», mutta hän ei ollut vielä kulkenut neljääkymmentä kyynärää Piccadillyn suuntaan, kun hänen silmiensä eteen tulivat Hollyn ujot kasvot ja silmät, joitten vakavuudessa tanssi leikillinen pieni paholainen, ja hän tunsi kädessään tuon lämpimän, hansikoidun käden puristuksen. »Hitto soikoon», ajatteli hän, »minä menen kotiin.»