5. KOTOISILLA KUNNAILLA

Jokin kotoisen riemun tunne oli Val Dartiella mielessä, kun hän elämänsä neljäntenäkymmenentenä vuotena, tuona samana torstaiaamuna hyvin varhain, lähti siitä vanhasta herraskartanosta Sussexin nummien pohjoispuolella, johon oli asettunut asumaan. Hänen päämääränsä oli Newmarket, jossa hän ei ollut käynyt sitten kun syksyllä 1899, jolloin hän Oxfordista karkasi Cambridgeshiren kilpa-ajoihin. Hän pysähtyi ovelle suutelemaan vaimoaan ja pisti portviinipullon taskuunsa.

»Älä rasita jalkaasi, Val, äläkä lyö liian korkeita vetoja.»

Hollyn rinnan puserrus omallaan, Hollyn silmien katse silmissään Val tunsi sekä jalkansa että kukkaronsa olevan turvassa. Hän olisi kohtuullinen, Holly oli aina oikeassa — Hollylla oli luonnollinen vaisto. Valista itsestään ei tuntunut niinkään merkilliseltä kuin se kenties saattoi tuntua joistakin toisista, että hän, vaikka olikin puoliksi Dartie, oli pysynyt täysin uskollisena nuorelle serkulleen niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet heidän romanttisesta naimisiin menostaan keskellä buurisotaa, ja uskollisena ilman pienintäkään uhrautumisen tai kyllästymisen tunnetta. Holly oli niin nopeaälyinen, ehti niin ovelasti aina vähän edelle kaikkia hänen mielialojaan. Koska he olivat serkut, olivat he päättäneet, tai paremminkin Holly oli päättänyt, että he eivät saisi lapsia, ja Holly oli säilyttänyt kauneutensa, joskin ehkä hieman kalpeampana, vartalonsa hoikkuuden ja tumman tukkansa värin. Val erikoisesti ihaili sitä omaa elämää, jota Holly eli kaiken aikaa samalla kuin eli hänen elämäänsä ja ratsasti paremmin vuosi vuodelta. Holly piti yllä soittotaitoaan, luki hirmuiset määrät — romaaneja, runoja, kaikenlaista. Heidän farmillaan etelä-Afrikassa hän oli hoitanut kaikkia »neekeri»-vauvoja ja vaimoja ihmeellisen taitavasti. Hän oli tosiasiallisesti hyvin viisas, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa eikä ollut »ollakseen». Vaikka nöyryys ei ollut Valin huomattavimpia puolia, hän oli tullut siihen, että Holly on häntä itseään etevämpi, eikä kuitenkaan kantanut hänelle siitä kaunaa — suuri saavutus. Huomautettakoon, että hän ei koskaan katsellut Hollya ilman, että tämä tiesi siitä, mutta että Holly joskus katseli häntä salaa.

Hän oli suudellut Hollya porttikäytävässä, koska ei aikonut tehdä sitä asemalla, jonne Holly kuitenkin aikoi tulla saattamaan häntä tuodakseen auton takaisin. Siirtomaitten ilman ja hevoselämään liittyvien vaivojen paahtamana ja ahavoittamana, haittanaan jalka, joka oli saanut vian buurisodassa, mutta luultavasti pelastanut hänen henkensä äskeisessä sodassa, Val oli vielä hyvin samanlainen kuin oli ollut rakastumisensa päivinä, hänen hymynsä oli yhtä avara ja viehättävä, kulmakarvat ehkä vielä tuuheammat ja mustemmat, silmät katsoivat niiden alta yhtä loistavan harmaina, kesakot olivat melkein selvemmät, tukka vähän harmaantunut ohimoilta. Hän vaikutti mieheltä, joka on viettänyt toimellista elämää hevosten parissa aurinkoisessa ilmanalassa.

Kääntäen auton jyrkässä kaaressa portista Val kysyi: »Koska nuori Jon tulee?»

»Tänään.»

»Tarvitsetko jotakin häntä varten? Minä voisin tuoda lauantaina.»

»En, mutta sinä voisit tulla samalla junalla kuin Fleur — yksi ja neljäkymmentä.»

Val antoi Fordilleen täyden vauhdin, hän ajoi vieläkin kuin mies, joka on tottunut uuteen maahan ja huonoihin teihin, ei suostu sovitteluihin ja odottaa taivasta joka kolossa.

»Siinä on nuori nainen, joka tietää, mitä hän tahtoo», sanoi hän. »Kuule, oletko tullut ajatelleeksi?»

»Olen», sanoi Holly.

»Soames eno ja sinun isäsi — vähän noloa, eikö totta?»

»Fleur ei tiedä ja Jon ei tiedä, eikä tietenkään pidä sanoa mitään. Se kestää vain viisi päivää, Val.»

»Tallisalaisuus! Hyvä on!» Jos se oli Hollyn mielestä varminta, niin se olikin varminta. Holly vilkuili häneen ovelasti ja sanoi: »Huomasitko kuinka kauniisti Fleur itse pyysi?»

»En.»

»Niin, hän pyysi. Mitä ajattelet hänestä, Val?»

»Kaunis ja viisas, mutta voisi kyllä antaa palttua sovinnaisuudelle, jos pahan pään ottaisi, niin minä luulisin.»

»Minä tahtoisin tietää», mutisi Holly, »onko hän nykyaikainen nuori nainen. Sitä on vähän neuvoton, kun tulee kotiin tämän kaiken keskelle.»

»Sinäkö? Sinähän tajuat asiat aina niin nopeasti.»

Holly pisti kätensä hänen takkinsa taskuun.

»Sinähän pidät toistakin asiain tasalla», sanoi Val rohkaistuneena. »Mitä ajattelet tuosta belgialaisesta, Profondista?»

»Eiköhän se mies ole niin sanottu hyvä piru.»

Val irvisti.

»Minusta hän on vähän kummallinen otus meidän perheemme ystäväksi. Tosin perhe purjehtii melko kummilla vesillä itsekin, Soames eno naimisissa ranskattaren kanssa ja sinun isäsi naimisissa Soamesin ensimmäisen kanssa. Isoisämme saisivat halvauksen!»

»Kenen isoisät tahansa saisivat halvauksen, kultaseni.»

»Tämä auto odottaa, että nousemme ylämäessä», sanoi Val äkkiä, »se ei saa takajalkojaan alleen. Minun täytyy höllentää ohjaksia mäessä, jos mielin ehtiä junaan.»

Hevosharrastukset olivat estäneet häntä koskaan oikein ystävystymästä autoon, ja Fordin juoksu hänen johdollaan poikkesi aina huomattavasti sen menosta Hollyn ohjatessa. Hän ehti junaan.

»Ole varovainen paluumatkalla, se heittää sinut selästään, jos suinkin voi. Hyvästi, rakkaani.»

»Hyvästi», huusi Holly ja heitti hänelle lentosuukon.

Junassa hän neljännestunnin ajan epäröi, ajattelisiko Hollya, aamulehtiä, tämän kirkkaan päivän näköalaa vai hämäriä muistojaan Newmarketista ja syventyi vihdoin tutkimaan pientä nelikulmaista kirjaa, joka oli täynnä nimiä, sukupuita, syntyperän yksityiskohtia ja muistiinpanoja hevosten kasvusta ja ruumiinmuodosta. Forsyte hänessä kallistui hankinnoissaan panemaan painoa syntyperälle, ja toistaiseksi hän päättävästi piti Dartie-levottomuuttaan aisoissa. Kun hän palasi takaisin Englantiin myytyään eteläafrikkalaisen farminsa ja hevossiittolansa edullisesti ja huomasi, että aurinko harvoin paistoi, Val sanoi itsekseen: »Minun pitää ehdottomasti saada jokin harrastus, muuten tämä maa tulee painostamaan minua kauheasti. Metsästys ei riitä, minä alan kasvattaa ja opettaa hevosia.» Omaten juuri sen erikoisen hivenen oveluutta ja päättäväisyyttä, joka on tuloksena pitkästä asumisesta uudessa maassa, Val oli nähnyt nykyaikaisen hevoskasvatuksen heikon kohdan. Kaikki olivat muodikkuuden ja korkean hinnan lumoissa. Hän ostaisi ulkonäön mukaan ja antaisi palttua nimille! Ja tässä hän jo oli, syntyperän arvon häikäisemänä! Hän ajatteli puoleksi tietoisesti: »Jotakin on tässä kirotussa ilmastossa, joka panee ihmisen kiertämään ympyrässä. Oli miten oli, minun pitää saada Mayflyn rotua.»

Tällä mielellä hän saapui toiveittensa Mekkaan. Tilaisuus oli noita hiljaisia, jotka mieluummin tahtoivat katsella hevosia, kuin lyödä niistä vetoja, ja Val lähestyi rotuhevosten aitausta. Kaksikymmentä vuotta siirtomaa-elämää oli riisunut hänestä sen keikarimaisuuden, johon hänet oli kasvatettu, mutta jättänyt jälkeen hevosmiehen olennaisen siisteyden ja kehittänyt hänessä humoristisen ja aika kirpeän silmän huomaamaan sitä, mitä hän sanoi eräitten englantilaisten »viheliäiseksi pöyhkeilyksi» ja eräitten englantilaisten naisten »papukaijamaisuudeksi» — Hollyssa sitä ei ollut ja Holly oli hänen esikuvansa. Val oli terävä havainnoissaan, nopea, neuvokas ja meni suoraan ytimeen, oli sitten kysymyksessä kauppa, hevonen tai juoma, ja nyt hän oli menossa erään Mayfly-varsan ytimeen, kun hidas ääni hänen vieressään sanoi:

»Herra Val Dartie? Kuinka jaksaa rouva Val Dartie? Toivoakseni hyvin.» Ja hän näki vieressään belgialaisen, jonka oli kohdannut sisarensa Imogenin luona.

»Prosper Profond — minä tapasin teidät lounaalla», sanoi ääni.

»Mitä kuuluu?» mutisi Val.

»Erittäin hyvää», vastasi Monsieur Profond, jäljittelemätön hitaus äänessään. »Hyvä piru», oli Holly sanonut hänestä. No niin, hän olikin kuin pieni piru tummine, leikattuine suippopartoineen, uninen piru, hyväntahtoinen, kaunissilmäinen, odottamattoman älykäs.

»Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä — serkkunne — herra George Forsyte.»

Val näki jyhkeän hahmon, sileiksiajellut, härkämäiset ja vähän yrmeät kasvot, joitten harmaitten, täyteläisten silmien takaa pulppuili sardonista leikinlaskua. Hän muisti tuon hahmon hämärästi niiltä ajoilta, jolloin hän kävi isänsä kanssa päivällisellä Iseeum-klubissa.

»Minä otin osaa kilpa-ajoihin isäsi kanssa», sanoi George. »Mitä kuuluu hevossiittolasta? Haluatko ostaa minulta pari kaakkia?»

Val irvisti salatakseen äkillistä tunnettaan, että hevosten kasvatus oli menettänyt kaiken arvonsa Englannissa. Täällä ei uskottu enää mihinkään, ei edes hevosiin. George Forsyte, Prosper Profond! Piru itse ei ollut kuvitelmattomampi kuin nuo kaksi.

»Minä en tietänyt, että olette hevosmies», sanoi hän Prosper Profondille.

»En minä olekaan. En välitä siitä. Minä purjehdin. En välitä siitäkään, mutta minusta on hauska tavata ystäviäni. Minulla on tuolla autossani vähän lounasta, herra Val Dartie, pikku välipala vain, jos haluatte, ei mitään sen kummempaa, pikku lounas vain.»

»Kiitos», sanoi Val, »olette hyvin ystävällinen. Minä tulen neljännestunnin kuluttua.»

»Tätä tietä. Herra Forsyte tulee myös.» Ja Monsieur Profond viittasi keltahansikkaisella sormellaan. »Tuo pikku auto tuolla, pikku välipala.» Hän jatkoi matkaansa sileänä, uneliaana ja etäisenä, ja George Forsyte seurasi häntä virheettömänä, suurena, naljailevana.

Val jäi katselemaan Mayfly-varsaa. George Forsyte tietysti oli vanha mies, mutta tuo Profond saattoi olla jokseenkin samanikäinen kuin hän itse. Ja kuitenkin Val tunsi olevansa äärimmäisen nuori, ikäänkuin Mayfly-varsa olisi ollut leikkikalu, jolle nuo molemmat olivat nauraneet. Eläin ei enää tuntunut todelliselta.

»Tuo 'pikku' varsa» — oli hän kuulevinaan Monsieur Profondin äänen lausuvan — »mitä te näette siinä? Meidänhän kaikkien pitää kuolla.»

Ja George Forsyte, hänen isänsä vanha ystävä, oli vielä kilparadalla! Mayflyn rotu oliko se parempi kuin mikään muu? Aivan yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta vähän keinottelemaan rahallaan.

»Ei, hitto vieköön!» mutisi hän äkkiä. »Ei kannata kasvattaa hevosia, ei kannata tehdä mitään. Mitä varten tulin tänne? Minä ostan varsan.»

Hän peräytyi ja katseli väkijoukkoa, joka virtasi rotuhevosten aitauksesta katsomolavaa kohti. Vanhoja keikareita, tarkkasilmäisiä, uhkeita miehiä, juutalaisia, treenareita, jotka näyttivät siltä, kuin eivät eläessään olisi hevosta nähneet, pitkiä, untelolta, epämääräisiä naisia tai reippaita, kovaäänisiä naisia, nuoria miehiä, jotka näköjään yrittivät ottaa asian vakavalta kannalta — kahdella tai kolmella heistä oli vain yksi käsivarsi!

»Elämä täällä on pelaamista», ajatteli Val. »Lähtökello soi, hevoset juoksevat, raha vaihtuu kädestä käteen, kello soi taas, hevoset juoksevat, ja raha vaihtuu takaisin.»

Mutta oman filosofiansa säikyttämänä hän meni aitauksen portille katsomaan Mayfly-varsan nelistystä. Varsa juoksi hyvin, ja Val lähti hakemaan tuota 'pikku' autoa. 'Pikku' lounas oli sitä laatua, josta mies näkee unta, mutta jollaisen hän harvoin saa, ja kun se oli päättynyt, lähti Monsieur Profond hänen kanssaan aitaukselle.

»Vaimonne on kaunis nainen», huomautti hän yllättävästi.

»Kaunein mitä minä tunnen», vastasi Val kuivasti.

»Niin», sanoi Monsieur Profond, »hänellä on kauniit kasvot. Minä ihailen kauniita naisia.»

Val katsoi häneen epäluuloisesti, mutta jokin ystävällinen ja suora hänen toverinsa raskaassa pirullisuudessa riisui hänet toistaiseksi aseista.

»Jos tahdotte joskus tulla kutteriini, vien hänet vesille.»

»Kiitos», sanoi Val, aseistettuna taas, »hän vihaa merta.»

»Niin minäkin», sanoi Monsieur Profond.

»Miksi sitten purjehditte?»

Belgialaisen silmät hymyilivät. »Oh, en tiedä. Minä olen tehnyt jo kaikkea, tämä on nyt viimeistä.»

»Se on varmaan hitonmoisen kallista. Minusta siihen pitäisi olla vahvemmat syyt.»

Monsieur Prosper Profond kohotti kulmakarvojaan ja työnsi paksun alahuulensa eteenpäin.

»Minä olen varakas», sanoi hän.

»Olitteko sodassa?» kysyi Val.

»Olin. Minä olen tehnyt sitäkin. Sain kaasua nenääni, se oli pikku hiukkasen epämiellyttävää.» Hän hymyili syvää ja uneliasta rikkauden hymyä, ikäänkuin olisi saanut sen nimestään. [Profond = syvä.] Val ei voinut ratkaista, oliko tuo hänen alituinen 'pikku' sanansa puuttuvaa kielitaitoa vai teeskentelyä. Mies kykeni ilmeisesti kaikkeen. Ostajien parvessa juoksunsa voittaneen Mayfly-varsan ympärillä Monsieur Profond sanoi:

»Aiotteko tarjota?»

Val nyökäytti päätään. Tuo uninen piru vieressään hän tunsi tarvitsevansa uskoa. Vaikka hänet olikin turvannut Kohtalon pahemmilta iskuilta huolehtiva isoisä, joka oli määrännyt hänen nimelleen tuhannen vuodessa, lisänä ne toiset tuhannen vuodessa, jotka Hollyn nimelle oli määrännyt hänen isoisänsä, ei Valilla ollut liikeneviä varoja tällä hetkellä, sillä hän oli sijoittanut melkein kaikki eteläafrikkalaisen farmin myynnistä saamansa varat hevossiittolaansa Sussexissa. Ja hyvin pian hän ajatteli: »Pahus vieköön, varsa nousee yli varojeni!» Hänen rajansa — kuusisataa — oli jo ylitetty, hän lopetti tarjouksensa. Mayfly-varsa joutui vasaran alle seitsemästäsadasta ja viidestäkymmenestä guineasta. Hän kääntyi harmistuneena pois, kun Prosper Profondin hidas ääni sanoi hänen korvaansa:

»Minä ostin tuon pikku varsan, mutta minä en tarvitse sitä, ottakaa se ja viekää lahjaksi vaimollenne.»

Val katsoi mieheen uudistunein epäluuloin, mutta hyväntuulisuus toisen silmissä oli siksi ilmeinen, ettei hän tosiaankaan voinut loukkaantua.

— »Minä voitin pikku summia sodassa», alkoi Monsieur Profond vastaukseksi tähän katseeseen. »Minulla oli osakkeita asetehtaissa. Minusta on hauska panna rahani menemään. Minä voitan aina lisää. Minä tarvitsen hyvin vähän itse. Minä annan kernaasti ystävilleni.»

»Minä ostan sen teiltä samasta hinnasta minkä itse maksoitte», sanoi Val äkillisen päättäväisenä.

»Ei», sanoi Monsieur Profond. »Te saatte sen. Minä en tarvitse sitä.»

»Mitä hullua, eihän —»

»Miksi ei?» hymyili Monsieur Profond. »Minä olen perheenne ystävä.»

»Seitsemänsataa ja viisikymmentä guineaa ei ole pelkkä sikarilaatikko», sanoi Vai kärsimättömänä.

»No niin, te pidätte sen, kunnes minä tarvitsen sitä, ja teette sillä mitä tahdotte.»

»Niin kauan kuin se on teidän», sanoi Val. »Olkoon menneeksi.»

»Hyvä on», mutisi Monsieur Profond ja lähti pois.

Val katsoi hänen jälkeensä, hän saattoi olla »hyvä piru», mutta saattoi olla muutakin. Hän näki miehen liittyvän George Forsyteen eikä senjälkeen enää tavannut häntä.

Val vietti illat kilpa-ajojen jälkeen äitinsä talossa Green Streetillä.

Winifred Dartie kuusikymmentäkaksivuotiaana oli ihmeellisen nuorekas, ottaen huomioon ne kolmekymmentä kolme vuotta, joitten aikana hän oli saanut tulla toimeen Montague Dartien kanssa, kunnes tapaus pariisilaisilla portailla melkein onneksi vapautti hänet. Hänelle tuotti kiihkeätä tyydytystä saada rakkain poikansa takaisin etelä-Afrikasta kaikkien näiden vuosien jälkeen, todeta hänet niin vähän muuttuneeksi ja huomata mieltyvänsä hänen vaimoonsa. Winifred, joka seitsemänkymmenluvun lopulla, ennen naimisiinmenoaan, oli ollut vapauden, huvitusten ja muodikkuuden tavoittelijain eturivissä, myönsi, että tämän ajan neitoset menivät hänen aikansa nuorison ohi. He esimerkiksi näyttivät pitävän avioliittoa ohimenevänä tapauksena, ja Winifred väliin katui, ettei hän itse ollut tehnyt samoin, ehkäpä toinen, kolmas tai neljäs tapaus olisi taannut hänelle vähemmän häikäisevän elämäntoverin, vaikka olihan Montague loppujen lopulta jättänyt hänelle Valin, Imogenin, Maudin ja Benedictin (melkein eversti, selvisi sodasta eheänä) — joista kukaan ei vielä ollut ottanut avioeroa. Hänen lastensa vakiintuneisuus usein hämmästytti niitä, jotka muistivat lasten isän, mutta Winifred uskoi kernaasti, että he kaikki olivat Forsyteja ja tulivat äitiinsä, paitsi kenties Imogen. Hänen veljensä pikku tyttö Fleur hämmästytti häntä. Lapsi oli levoton kuin nykyajan nuoret naiset konsanaan — »pikku tulenliekki», oli Prosper Profond kerran päivällisen jälkeen sanonut — mutta hän ei ollut mikään jazztyttö eikä puhunut kimeällä äänellä. Winifredin oman luonteenluja forsytelaisuus vastusti vaistomaisesti ilmassa liikkuvaa tunnelmaa, nykyaikaisen tytön tapoja ja hänen mottoaan: »Kaikki on ihan yhdentekevää! Nyt tuhlataan, huomenna ollaan köyhiä!» Hänestä Fleurille oli pelastukseksi, että kun hän kerran oli kiinnittänyt mielensä johonkin, hän ei muuttanut mieltä ennenkuin oli sen saanut — vaikka Fleur tietenkin oli liian nuori ymmärtämään, mitä perästäpäin oli tapahtuva. Lapsi oli myös »hyvin sievä pieni olento» ja erittäin suositeltava mukaanotettavaksi, äidillähän oli ranskalainen maku ja tyttö itse osasi kantaa vaatteensa. Kaikki kääntyivät katsomaan Fleuriä — se merkitsi paljon Winifredille, joka rakasti tyyliä ja hienostusta, vaikka ne olivatkin niin julmasti pettäneet hänet Montague Dartien tapauksessa.

Keskustellessaan hänestä Valin kanssa lauantaina aamiaisella Winifred kosketteli perheen luurankoa.

»Tuo pieni juttu appesi ja Irene tätisi välillä, Val — se on tietenkin vanha kuin kukkulat, mutta Fleurin ei tarvitse tietää siitä mitään — turhaa vaivaa. Soames enosi on hyvin tarkka siitä asiasta. Osaat siis olla varovainen.»

»Niin! Mutta eräs asia on hurjan nolo — Hollyn nuori velipuoli tulee asumaan meillä ollessaan maanviljelysharjoittelijana. Hän on siellä jo.»

»Oi!» sanoi Winifred. »Se oli paha juttu! Minkälainen hän on?»

»Olen nähnyt hänet vain kerran — Robin Hillissä, kun kävimme kotona 1909. Hän oli alasti ja oli maalannut itseensä sinisiä ja keltaisia raitoja — hauska pieni poika.»

Winifredin mielestä se oli »herttaista» ja hän lisäsi turvallisesti: »No niin, Holly on järkevä, kyllä hän tietää, kuinka menetellä. Minä en kerro asiasta enollesi. Hän vain kiusaantuisi. Kovin ihanaa oli saada sinut takaisin, rakas poikani, nyt kun alan tulla vanhaksi.»

»Vanhaksi! Kaikkea vielä, sinä olet yhtä nuori kuin konsanaan. Tuo mies Prosper Profond, äiti, onko hän ihan niinkuin olla pitää?»

»Prosper Profond! Oi, hän on hauskin mies, minkä minä tunnen.»

Val murisi ja kertoi tuon jutun Mayfly-varsasta.

»Se on niin hänen tapaistaan», mutisi Winifred. »Hän tekee jos mitä.»

»No niin», sanoi Val ovelasti, »meidän perheellämme ei tuontapaisista otuksista ole ollut mitään hyvää, he ovat liian kevytmielisiä meidän makuumme.»

Se oli totta, ja Winifredin hiljainen mietintä kesti kokonaisen minuutin. Sitten hän vastasi:

»Oi, niin! Mutta hän on ulkomaalainen, Val, ja heidän suhteensa on tehtävä poikkeuksia.»

»Hyvä on, minä käytän sitten hänen varsaansa ja koetan jotenkin kasvattaa sen häntä varten.»

Ja pian tämän jälkeen Val heitti hyvästit, sai suudelman ja jätti äitinsä lähtien kirjanpitäjänsä luo, Iseeum-klubiin ja Victorian asemalle.