12. FORSYTEN JUORUPÖRSSISSÄ

Soames kuului kahteen klubiin, »Connoisseurs», jonka nimen hän panetti kortteihinsa ja jossa hän harvoin kävi, ja »Remove», jota hän ei pannut kortteihinsa ja jossa hän kävi. Hän oli liittynyt tähän vapaamieliseen yhtymään viisi vuotta sitten, saatuaan selville, että sen jäsenet olivat nyt melkein kaikki terveitä vanhoillisia sydämeltään ja lompakoltaan, joskaan eivät periaatteiltaan. Setä Nicholas oli suositellut häntä. Hieno lukuhuone oli sisustettu Adam-tyyliin.

Sinä iltana tullessaan sisään hän heitti silmäyksen uutistaululle nähdäkseen, oliko tietoja Transvaalista, ja totesi, että valtiolainaosakkeet olivat laskeneet seitsemän kuudestoistaosaa sitten aamun. Hän kääntyi mennäkseen lukuhuoneeseen, kun ääni sanoi hänen takanaan:

»No, Soames, kaikkihan sujui hyvin.»

Se oli Nicholas setä, yllään iltapuku ja erikoinen avokauluksensa sekä musta kaulanauha, jota rengas piti koossa. Taivas! Kuinka nuorelta ja pirteältä tuo ukko näytti kahdeksankymmenen kahden vuoden iässään!

»Luulen, että Roger olisi ollut mielissään», jatkoi setä. »Kaikki suoritettiin erittäin hyvin. Oliko se Blackleyn toimisto? Minä merkitsen sen muistiin. Buxtonista ei ole mihinkään. Nuo buurit kiusaavat minua — tuo Chamberlain ajaa maan sotaan. Mitä arvelet?»

»Siitä ei pääse», mutisi Soames.

Nicholas siveli kädellään laihaa, parratonta poskeaan, joka oli hyvin ruusuinen kesähoidon jälkeen. Hänen huulensa olivat nyrpistyneet hiukan. Tuo asia oli herättänyt henkiin kaikki hänen vapaamieliset periaatteensa.

»Minä en luota siihen mieheen, hän on pahanilman lintu. Talojen hinnat laskevat, jos tulee sota. Sinä tulet saamaan vaikeuksia Rogerin perinnöstä. Sanoin hänelle usein, että hänen pitäisi myydä pois jokin taloistaan. Hän oli itsepäinen sälli.»

»Ja sinä toinen hyvä», ajatteli Soames. Mutta hän ei koskaan väitellyt setien kanssa ja sai sillä tavoin pitää sekä järkimiehen maineensa että heidän omaisuutensa laillisen hoidon.

»Timothylla kerrottiin», sanoi Nicholas alentaen ääntään, »että Dartie on vihdoinkin lähtenyt tiehensä. Se tulee olemaan helpotus isällesi. Dartie oli mätämuna.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. Jos oli jokin asia, josta Forsytet olivat todella yhtä mieltä, niin se oli Montague Dartien luonne.

»Pidä varasi», sanoi Nicholas, »tai hän palaa takaisin. Winifredin on parempi, jos hammas kiskotaan pois, sanon minä. Ei kannata säilyttää sitä, mikä on mennyt pilalle.»

Soames vilkaisi häneen sivusta. Hänen hermonsa, joita äskeinen kohtaus oli kiihdyttänyt, tekivät hänet kärkkääksi näkemään persoonallisen viittauksen noissa sanoissa.

»Minä olen neuvonut häntä siihen», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Nicholas, »vaununi odottavat. Minun pitää lähteä kotiin. Olen hyvin huonossa kunnossa. Terveisiä isällesi.»

Ja lujitettuaan täten verisiteitä hän astui portaita alas nuorekkaalla tavallaan. Nuorempi ovenvartija kietoi turkin hänen ylleen.

»En ole koskaan tuntenut Nicholas setää muuten kuin »hyvin huonona», tuumi Soames, »enkä koskaan nähnyt häntä muuten kuin ikivihreänä. Mikä perhe! Hänen mukaansa arvostellen minulla on edessäni kolmekymmentä kahdeksan vuotta terveyttä. No niin, minä en aio tuhlata niitä.» Ja astuen peilin eteen hän jäi katselemaan kasvojaan. Lukuunottamatta uurretta tai paria ja kolmea, neljää harmaata säiettä hänen pienissä, mustissa viiksissään — oliko hän vanhentunut enempää kuin Irene? Paras ikä — Irene ja hän olivat molemmat parhaassa iässään! Ja kummallinen ajatus välähti hänen mieleensä. Mahdotonta! Mieletöntä! Mutta se tuli taas. Ja vilpittömästi hätääntyneenä tuon ajatuksen palaamisesta ikäänkuin kuumetta edeltävästä toisesta vilunpuistatuksesta hän istahti vaakakoneelle. Yksitoista stonea! Hän ei ollut vaihdellut painossa kahta naulaa kahdenkymmenen vuoden aikana. Kuinka vanha Irene oli? Lähes kolmekymmentä seitsemän — ei liian vanha saamaan lapsia — ei mitenkään! Kolmekymmentä seitsemän ensi kuun yhdeksäntenä päivänä. Hän muisti Irenen syntymäpäivän hyvin — oli aina tunnollisesti viettänyt sitä, vieläpä tuota viimeistä syntymäpäivää, jonka jälkeen Irene niin pian jätti hänet ja jolloin hän melkein varmasti tiesi, että Irene oli uskoton. Neljä syntymäpäivää hänen talossaan. Hän oli odottanut niitä, koska lahjat aina olivat aiheuttaneet näennäistä kiitollisuutta, eräänlaista lämmön yritystä. Paitsi tosiaankin tuo viimeinen syntymäpäivä — joka oli innostuttanut häntä liikaakin. Ja hänen ajatuksensa kaikkosi pois. Muisto kasaa lakastuneita lehtiä tekojen päälle, jotka ovat kuin kuolleita ruumiita, ja lehtien alta ne loukkaavat aisteja vain epämääräisesti. Ja sitten hän äkkiä ajatteli: »Minä voisin lähettää hänelle lahjan hänen syntymäpäiväkseen. Olemmehan sentään kristittyjä! Enkö voisi — emmekö voisi yhtyä taas?» Ja hän huokasi syvään istuessaan siinä. Annette! Ah, mutta hänen ja Annetten välillä oli tuo viheliäinen avioerojuttu! Ja kuinka?

»Mies voi aina saada nuo asiat sujumaan, jos ottaa syyn päälleen», oli Jolyon sanonut.

Mutta miksi hän ottaisi häväistysjutun niskoilleen ja panisi alttiiksi koko uransa lain pylväänä? Se ei ollut oikein eikä kohtuullista. Se olisi hullun teko! Kahdentoista vuoden ero, jonka aikana hän ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin vapautuakseen, teki tyhjäksi mahdollisuuden asettaa avioero hakemuksen perusteeksi Irenen ja Bosinneyn suhdetta. Soames oli mukautunut, koska kerran ei ollut tehnyt mitään päästäkseen vapaaksi, eikä olisi apua todistuksistakaan, joitten löytyminen oli enemmän kuin epävarmaa. Sitäpaitsi hänen oma ylpeytensä ei sallisi hänen käyttää hyväkseen tuota vanhaa tapausta, hän oli kärsinyt siitä liiaksi. Ei! Ei mikään muu kuin uusi rikkomus Irenen taholta — mutta hän oli kieltänyt sellaisten olemassaolon, ja Soames oli — melkein — uskonut häntä. Tie pystyssä! Tie kerrassaan pystyssä!

Hän nousi koverretulta punaiselta samettituoliltaan tuntien elimiensä ikäänkuin kutistuvan. Ikinä hän ei voisi nukkua tällaisena! Ja hän otti takkinsa ja hattunsa ja lähti taas ulos kulkien itää kohti. Trafalgar Squarella hän huomasi jotakin erikoista liikettä, joka Strandin suusta lähtien läheni häntä. Se osoittautui olevan joukko sanomalehtimyyjiä, jotka kuuluttivat lehtiään niin suureen ääneen, että mitään sanoja ei voinut erottaa. Hän pysähtyi kuuntelemaan, ja yksi niistä tuli hänen lähelleen.

»Lisälehti! Sähkösanoma! Krüger antanut ultimaatumin! Sota julistettu!» Soames osti lehden. Siinä se sanottiin, välikkeillä painettuna! Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: »Buurit tekevät itsemurhan.» Hänen toinen ajatuksensa: »Onko vielä jotakin, jota minun pitäisi myydä?» Jos niin oli, oli jo myöhäistä — huomenna vallitsisi Cityssä varmasti suuri hintainlasku. Hän nieli tämän ajatuksen nakaten uhmaavasti niskaansa. Uhkavaatimus oli hävytön — hän menettäisi rahaakin mieluummin kuin antaisi sen jäädä rankaisematta. He tarvitsivat opetuksen, ja he saisivat sen, mutta heidän kurittamiseensa menisi ainakin kolme kuukautta. Ei ollut joukkoja tuolla ulkona. — Hallitus oli aina ajastaan jäljessä! Senkin kirotut sanomalehtirotat! Mitä hyödytti herättää koko maailma? Huomispäivän aamiaiseen oli aivan tarpeeksi lyhyt aika. Ja hän ajatteli huolestuneena isäänsä. He huutaisivat uutisensa Park Lanessakin. Hän kutsui ajurin, nousi rattaille ja käski ajaa Park Laneen.

James ja Emily olivat juuri menneet levolle, ja ilmoitettuaan uutisen Warmsonille Soames aikoi seurata heitä. Hän pysähtyi kuitenkin kysymään:

»Mitä te ajattelette asiasta, Warmson?»

Hovimestari lakkasi harjaamasta hattuharjalla silinteriä, jonka Soames juuri oli ottanut päästään, työnsi kasvonsa vähän eteenpäin ja sanoi matalalla äänellä:

»Niin, herra, ei heillä menestystä tule olemaan, ei tietenkään, mutta olen kuullut sanottavan, että he ovat hyvin taitavia ampujia. Minulla on poika Inniskillenin rykmentissä.»

»Teilläkö, Warmson? Mitä, en tietänyt, että olitte naimisissa.»

»Ette, herra. En puhu siitä. Otaksun, että hän joutuu rintamalle.»

Se lievempi järkytys, jonka Soames koki huomatessaan, että hän niin vähän tiesi ihmisestä, jonka luuli tuntevansa perinpohjin, häipyi lievään järkytykseen hänen tajutessaan, että sota voisi koskea ihmiseen henkilökohtaisesti. Krimin sodan vuonna syntyneenä hän oli herännyt tietoisuuteen vasta kun Intian kapina jo oli ohi. Sitä seuranneet monet Brittein valtakunnan pikku sodat olivat olleet puhtaasti ammatillisia eivätkä olleet millään tavoin koskeneet Forsyteihin eivätkä mihinkään heidän edustamaansa politiikan haaraan. Tämä sota ei luultavasti tulisi olemaan mikään poikkeus. Mutta hän kävi ajatuksissaan nopeasti läpi perheensä. Kaksi Haymania, oli hän kuullut, oli jossakin vapaaehtoisessa komppaniassa — se oli aina ollut mieluisa ajatus, vapaaehtoisuudessa oli jotakin hienoa; he käyttivät tai olivat käyttäneet sinistä hopealla kirjailtua univormua ja ratsastaneet. Ja Archibald, hän muisti, oli joskus liittynyt miliisiin, mutta luopunut siitä, koska hänen isänsä Nicholas oli pitänyt niin kovaa ääntä »univormussa koreilemisen ajanhukasta». Hiljattain hän oli jostakin kuullut, että nuoren Nicholasin vanhin, hyvin nuori Nicholas, oli liittynyt vapaaehtoisiin. »Ei», ajatteli Soames noustessaan hitaasti portaita, »ei siinä mitään vaaraa ole.»

Hän seisoi pengermällä vanhempainsa pukeutumis- ja makuuhuoneitten edustalla ja pohti mielessään, pistäytyisikö sisään sanomaan rauhoittavan sanan vai eikö. Hän avasi pengermän ikkunan ja kuunteli. Piccadillyn melu oli ainoa mikä kuului, ja ajatellen: »Jos noitten autojen luku lisääntyy, vaikuttaa se talojen hintaan», hän oli juuri menemäisillään huoneeseen, joka oli aina valmiina häntä varten, kun hän kuuli, vielä kaukaisena, sanomalehtimyyjän käheän huudon. Sieltä ne tulivat, juuri talon ohi! Hän koputti äitinsä ovelle ja meni sisään.

Isä istui sängyssä, korvat höröllään valkean tukan alla, jonka Emily piti niin kauniisti leikattuna. Hän näytti rusottavalta ja äärettömän siistiltä istuessaan siinä vaikeitten lakanain ja tyynyjen keskellä, mistä hänen korkeat, laihat, yöpukuun verhotut olkapäänsä ulkonivat terävinä harjanteina. Vain silmät, jotka olivat harmaat ja epäluuloiset kuivuneitten luomiensa alla, siirtyivät ikkunasta katsomaan Emilyä, joka kampatakissaan kulki edestakaisin puserrellen hajuvesipulloon kiinnitettyä palloruiskua. Huoneessa tuntui heikko kölninveden tuoksu.

»Ei mitään hätää», sanoi Soames, »ei ole tulipalo. Buurit vain ovat julistaneet sodan — siinä kaikki.»

Emily keskeytti ruiskuttamisensa.

»Oh!» oli kaikki, mitä hän sanoi. Sitten hän katsoi Jamesiin.

Soameskin katsoi isäänsä. Hän otti uutisen vastaan toisin kuin he olivat odottaneet, ikäänkuin jokin heille vieras ajatus olisi askarruttanut häntä.

»Hm», sanoi hän äkkiä. »Minä en elä niin kauan, että näkisin tämän asian päätöstä.»

»Mitä tyhjää, James! Se päättyy jouluksi.»

»Mistä sinä sen tiedät», vastasi James katkerasti. »Kaunis soppa siitä tulikin — ja tähän aikaan vuorokautta kaiken lisäksi!» Hän palasi hiljaisuuteen, ja hänen vaimonsa ja poikansa odottivat kuin hypnotisoituina hänen sanovan: »Minä en osaa sanoa — en tiedä — minä tiesin kuinka tulisi käymään!» Mutta hän ei sanonut. Harmaat silmät vaihtoivat suuntaa, mutta ilmeisesti eivät nähneet mitään tässä huoneessa; sitten äkkiä tapahtui liikettä lakanain alla, ja polvet nousivat äkkiä hyvin korkealle.

»Heidän pitäisi lähettää sinne Roberts. Kaikki johtuu tuosta Gladstonesta ja hänen Majubastaan.»

Molemmat kuulijat panivat merkille jotakin tavallisuudesta poikkeavaa hänen äänessään, jotakin todellista levottomuutta. Oli kuin hän olisi sanonut: »En koskaan enää saa nähdä vanhaa maatani turvassa ja rauhassa. Minun pitää kuolla ennenkuin tiedän, että Englanti on voittanut.» Ja huolimatta siitäkin tunteestaan, että Jamesin hätäilyä ei pitänyt rohkaista, he olivat molemmat liikutettuja. Soames meni vuoteen viereen ja siveli isänsä kättä, joka oli tullut esiin lakanain alta pitkänä ja kurttuisena ja suonikkaana.

»Huomatkaa sanani», sanoi James, »valtiolainaosakkeet menevät alle nimellisarvonsa. Mikäli minä ymmärrän, voi Val lähteä mukaan.»

»Mitä hulluja, James», huusi Emily, »sinähän puhut aivan kuin olisi vaaraa.»

Hänen rauhallinen äänensä näytti tyynnyttävän Jamesin tällä kertaa.

»No niin», mutisi hän, »sanoinhan teille kuinka tulisi käymään. Minä en tiedä, olen varma — kukaan ei kerro minulle mitään. Oletko täällä yötä, poikani?»

Jännitys oli ohi, hän tasaantuisi nyt tavalliseen levottomuuteensa, ja Soames puristi hänen kättään vakuuttaen, että olisi yötä täällä, ja meni huoneeseensa.

Seuraavana iltapäivänä oli Timothyn talossa suurin ihmispaljous moneen vuoteen. Kansallisissa tilaisuuksissa, niinkuin tämä, olikin melkein mahdotonta olla menemättä sinne. Eipä siltä, että tässä olisi ollut mitään vaaraa, tai oikeammin, sitä oli juuri sen verran, että oli pakko vakuuttaa toisilleen, ettei ollut vaaraa.

Nicholas oli ensimmäinen. Hän oli nähnyt Soamesin edellisenä päivänä — Soames oli sanonut, että sota oli välttämätön. Tuo vanha Krüger oli tullut lapseksi uudestaan — mitä, hän oli seitsemänkymmentä viisi tai ei mitään! (Nicholas oli kahdeksankymmentä kaksi.) Mitä Timothy oli sanonut? Hänhän oli saanut kohtauksen Majuban jälkeen. Nuo buurit olivat ahnasta joukkoa! Tummatukkainen Francie, joka oli tullut hänen kintereillään, huudahti vastustushaluisena, niinkuin sopikin Rogerin tyttären vapaalle hengelle:

»Pata kattilaa soimaa, Nicholas setä! Mitä paljon sitten uitlanderit ovat?» Mitä paljon, tosiaankin! Uusi lausetapa, luultavasti lähtöisin hänen veljestään Georgesta.

Juley tädin mielestä Francien ei pitäisi sanoa tuollaista. Rakkaan rouva MacAnderin poika, Charlie MacAnder, oli uitlander hänkin, eikä kukaan voinut sanoa häntä ahnaaksi. Ja tähän Francie vastasi erään sutkauksensa, joka oli hävytön ja kovasti muodissa:

»No hänestä voi sanoa: isä Skotlannissa, äiti vanha kissa.»

Juley täti peitti korvansa liian myöhään, mutta Hester täti hymyili. Nicholas taas pani huulet lerpalleen — sukkeluus, jota hän itse ei ollut keksinyt, ei juuri ollut hänen makuunsa. Juuri silloin tuli Marian Tweetyman ja hänen jälkeensä melkein välittömästi nuori Nicholas. Nähdessään poikansa Nicholas nousi.

»No niin, minun pitää lähteä», sanoi hän. »Nick tässä kertoo teille, kuka on voittanut kilpa-ajoissa.» Ja hän lähti, annettuaan tämän letkauksen vanhimmalleen, joka ollen laskutaidon pylväitä ja erään henkivakuutusyhtiön pää, oli yhtä haluton urheiluun kuin isä konsanaan. Tuo rakas Nicholas! Mitkä kilpa-ajot ne olivat? Vai oliko se vain hänen leikinlaskuaan? Hän oli ihmeellinen mies ikäisekseen! Kuinka monta sokeripalaa rakas Marian ottaa? Ja kuinka jaksavat Giles ja Jesse? Juley täti otaksui, että heidän vapaaehtoisella rykmentillään nyt tulisi täysi työ rannikkojen suojelemisessa, vaikka tietysti buureilla ei ollut laivoja. Mutta eihän sitä koskaan voinut tietää, mitä ranskalaiset saattaisivat tehdä, jos heillä oli menestystä, varsinkaan tuon kauhean Fashodan jutun jälkeen, joka oli säikyttänyt Timothya siinä määrin, ettei hän ollut kuukausmääriin perästäpäin tehnyt mitään sijoituksia. Buurien kiittämättömyys oli niin suunnaton, kaiken jälkeen, mitä heidän hyväkseen oli tehty — tohtori Jamesoninkin he olivat vanginneet, ja hän oli niin herttainen, oli rouva MacAnder aina sanonut. Ja Sir Alfred Milner oli lähetetty puhumaan heille — niin viisas mies! Juley täti ei tietänyt, mitä he vielä tahtoivat.

Mutta tänä hetkenä tapahtui tuollainen sensatsio — niin kallisarvoinen Timothyn talossa — joita suuret hetket väliin kutsuivat esiin:

»Neiti June Forsyte.»

Tädit Juley ja Hester olivat heti jaloillaan vapisten pidätetystä kaunasta, mutta vanha kiintymys puhkesi samalla esiin, ja ylpeitäkin he olivat Junen, tuhlaajalapsen, paluusta! No mutta tämäpä oli yllätys! Rakas June — kaikkien näiden vuosien jälkeen! Ja kuinka hän oli kaunis! Ei vähääkään muuttunut! Heidän huulillaan melkein pyöri kysymys: »Ja kuinka voi rakas isoisä?» sillä tänä pyörryttävänä hetkenä unohtui, että rakas Jolyon parka oli maannut haudassaan jo seitsemän vuotta.

Uljain ja rehellisin kaikista Forsyteistä, June, jolla oli päättäväinen leuka ja vilkkaat silmät ja tukka kuin tulenliekkejä, istahti hentona ja lyhyenä kullatulle tuolille, jossa oli helmillä kirjailtu istuin, aivan kuin ei olisi kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän viimeksi kävi heitä katsomassa — kymmenen vuotta matkoja ja itsenäisyyttä ja antaumusta siipirikoille. Nämä siipirikot olivat viime aikoina yhä nimenomaisemmin olleet maalareita, piirtäjiä ja kuvanveistäjiä, niin että hänen oli yhä vaikeampi kärsiä Forsyteja ja heidän toivottoman epätaiteellista suhtautumistaan elämään. Hän oli itse asiassa melkein lakannut uskomasta, että hänellä sukulaisia olikaan, ja katseli nyt ympärilleen miltei uhmaavan suorasukaisesti, mikä oli erinomaisen epämukavaa huoneessaolijoille. Hän ei ollut odottanut näkevänsä ketään muita kuin »nuo vanhat raukat», ja miksi hän oli tullut heitä katsomaan, sen hän tuskin tiesi, paitsi että matkallaan Oxford Streetiltä erääseen Latimer Roadin atelieriin hän oli äkkiä syvän katumuksen vallassa tullut muistaneeksi nuo kaksi unohtunutta vanhaa siipirikkoa.

Juley täti katkaisi taas hiljaisuuden: »Olemme juuri sanoneet, kultaseni, kuinka kauhea se buurien asia on! Ja eikö tuo vanha Krüger ole julkea!»

»Julkea!» sanoi June. »Minusta hänessä ei ole mitään vikaa. Tarvitseeko meidän sekaantua heidän asioihinsa? Jos hän ajaa kaikki nuo viheliäiset uitlanderit tiehensä, on se heille parhaiksi. He kärkkyvät vain rahaa.»

Jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Francien ääni:

»Mitä? Oletko buurilaismielinen?» (epäilemättä tuon sanan ensimmäinen käyttö).

»Niin! Miksi emme voi jättää heitä rauhaan?» sanoi June, juuri kun palvelustyttö ovenraossa ilmoitti: »Herra Soames Forsyte.» Sensatsio toisensa jälkeen! Tervehtiminen melkein keskeytyi — niin uteliaita olivat kaikki näkemään, kuinka June ja Soames suhtautuisivat tähän kohtaamiseen, sillä jollei suorastaan tiedetty, niin ainakin ovelasti aavistettiin, että he eivät olleet tavanneet toisiaan tuon vanhan ja valitettavan jutun jälkeen, joka oli ollut Junen sulhasen Bosinneyn ja Soamesin vaimon välillä. Heidän nähtiin nyt nipinnapin koskettavan toistensa kättä ja katsovan toisiaan vain vasempaan silmään. Juley täti tuli heti avuksi.

»June kulta on niin erikoinen. Kuvittele, Soames, hänen mielestään buurit eivät ole mitenkään moitittavia.»

»He tahtoivat vain olla itsenäisiä», sanoi June, »ja miksi emme antaisi heidän olla?»

»Siksi», vastasi Soames vähän vinosti hymyillen, »että he ovat sattuneet suostumaan meidän ylivaltaamme.»

»Ylivaltaan!» toisti June halveksivasti. »Me emme vain tahtoisi joutua kenenkään ylivaltaan.»

»He saavat etuja korvaukseksi», vastasi Soames, »sopimus on sopimus.»

»Sopimukset eivät aina ole oikeudenmukaisia», leimahti June, »ja jos ne eivät ole, pitäisi ne purkaa. Buurit ovat paljon heikommat. Me voisimme olla jalomielisiä.»

Soames nyrpisti nenäänsä. »Tuo on pelkkää tunnetta», sanoi hän.

Hester täti, jolle mikään ei ollut kauheampaa kuin jonkinlainen erimielisyys, kurkotti tässä eteenpäin ja huomautti päättävästi:

»Kuinka kaunis ilma on ollutkaan täksi vuodenajaksi.» Mutta Junea ei voitu viedä harhaan.

»En ymmärrä, miksi tunnetta pitäisi halveksia. Sehän on parasta maailmassa.» Hän katseli uhmaten ympärilleen, ja Juley tädin piti taas ehtiä hätään.

»Oletko ostanut tauluja hiljattain, Soames?»

Tädin verraton vaisto väärän asian sanomisessa ei ollut pettänyt häntä nytkään. Soames punastui. Jos hän mainitsisi viime ostonsa, joutuisi hän suoraan ylenkatseen kitaan. Sillä jotenkin he kaikki tiesivät Junen ennakkorakkauden »neroja» kohtaan, jotka eivät olleet vielä päässeet jaloilleen, ja hänen ylenkatseensa »menestystä» kohtaan, jollei hänen oma sormensa ollut mukana sen vakiinnuttamisessa.

»Yhden tai pari», mutisi hän.

Mutta Junen kasvot olivat muuttuneet, Forsyte hänessä näki mahdollisuutensa. Miksi ei Soames ostaisi joitakin tauluja Eric Cobbleylta — hänen uusimmalta siipirikoltaan? Ja äkkiä hän ryhtyi hyökkäykseen. Tunsiko Soames Eric Cobbleyn tuotantoa? Se oli niin ihmeellinen. Hän oli tulevaisuuden mies.

Kyllä vain, Soames tunsi hänen tuotantonsa. Se oli hänen silmissään »sekasotkua», joka ei koskaan saisi yleisöä puolelleen.

June tulistui.

»Tietysti ei, sehän on vihoviimeistä, mitä ihmiset tahtoisivat seinälleen. Minä luulin, että olet taiteentuntija etkä taulukauppias.»

»Tietysti Soames on taiteentuntija», kiirehti Juley täti sanomaan. »Hänellä on ihmeellinen maku — hän osaa aina edeltä käsin sanoa, mikä tulee menestymään.»

»Oh!» huudahti June hypähtäen pystyyn helmikoristeiselta tuoliltaan. »Minä vihaan tuota menestyksen mittapuuta. Miksi eivät ihmiset voi ostaa tavaroita siksi, että pitävät niistä?»

»Tarkoitat», sanoi Francie, »siksi, että sinä pidät niistä.»

Ja lyhyen hiljaisuuden aikana kuultiin nuoren Nicholasin sanovan, että Violet (hänen neljäntensä) otti tunteja pastellimaalauksessa, hän ei tietänyt oliko siitä mitään hyötyä.

»Hyvästi sitten, täti pieni», sanoi June, »minun pitää jatkaa matkaani.» Ja hän suuteli tätejään, katseli uhmaavasti ympäri huonetta, sanoi vielä kerran »hyvästi» ja lähti. Tuulen henkäys näytti saattavan hänet ulos, ikäänkuin jokainen olisi huokaissut.

Kolmas yllätys tuli ennenkuin kukaan oli ehtinyt puhua:

»Herra James Forsyte.»

James tuli sisään nojaten keveästi keppiin, yllään turkki, joka teki hänet näennäisen lihavaksi.

Kaikki nousivat seisomaan. James oli niin vanha, eikä hän ollut käynyt Timothyllä lähes kahteen vuoteen.

»Täällä on kuuma», sanoi hän.

Soames vapautti hänet turkista eikä sitä tehdessään voinut olla ihailematta isänsä asun kiiltoa. James istahti — hän oli vain polvia, kyynärpäitä, lievetakkia ja pitkää valkeata poskipartaa.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.

Vaikka hänen sanoillaan ei ollut mitään näennäistä tarkoitusta, he kaikki ymmärsivät, että hän puhui Junesta. Hänen katseensa etsi Soamesin kasvoja.

»Minusta oli paras tulla itse katsomaan. Mitä he ovat vastanneet Krügerille?»

Soames otti esille erään iltalehden ja luki tärkeimmät otsakkeet.

»Hallitus ryhtynyt välittömiin toimenpiteisiin, sotatila alkanut.»

»Ah», sanoi James ja huokasi. »Minä pelkäsin, että he pötkisivät pakoon niinkuin vanha Gladstone. Tällä kertaa teemme heistä lopun.»

Kaikki tuijottivat häneen. James! Aina hätäilevä, hermostunut, levoton! James alituisine »Minä sanoin kuinka tulisi käymään», pessimismeineen, varovaisine sijoituksineen. Oli jotakin kaameata tässä vanhimman elossaolevan Forsyten päättäväisyydessä.

»Missä Timothy on?» sanoi James. »Hänen pitäisi kiinnittää huomiota tähän.»

Juley täti sanoi, että hän ei tietänyt, Timothy ei ollut puhunut paljoakaan lounaalla sinä päivänä. Hester täti nousi ja pujahti pois huoneesta, ja Francie sanoi melkein pahanilkisesti:

»Buurit ovat kova pähkinä purtavaksi, James setä!»

»Hm», mutisi James. »Mistä olet saanut tietosi? Kukaan ei kerro minulle.»

Nuori Nicholas huomautti lempeällä äänellään, että Nick (hänen vanhimpansa) alkoi nyt säännöllisesti käydä sotaharjoituksissa.

»Ah», mutisi James ja tuijotti eteensä — hänen ajatuksensa olivat Valissa. »Hänen pitää huolehtia äidistään», sanoi hän, »hänellä ei ole aikaa harjoituksiin ja sen semmoisiin, tuollainen isä kun hänellä on.» Tämä arvoituksellinen sana aiheutti hiljaisuuden, kunnes hän taas puhui.

»Mitä June tahtoi täältä?» Ja hänen katseensa viipyi epäilevänä heissä jokaisessa vuoronperään. »Hänen isänsä on rikas mies nyt.» Keskustelu kääntyi Jolyoniin, muistettiin, koska hänet oli viimeksi nähty. Arveltiin, että hän kävi ulkomailla usein ja tapasi kaikenlaisia ihmisiä nyt, kun hänen vaimonsa oli kuollut. Hänen akvarellinsa olivat näytteillä ja hänellä oli menestystä. Francie meni niin pitkälle, että sanoi:

»Minä tahtoisin nähdä hänet taas, hän oli aika herttainen.» Juley täti muisteli, kuinka hän kerran oli nukahtanut tuolle sohvalle, jolla James nyt istui. Hän oli aina ollut hyvin ystävällinen, mitä Soames arveli?

Kaikki tiesivät, että Jolyon oli Irenen holhooja ja tunsivat kysymyksen arkaluontoisuuden. He katselivat Soamesia kiinnostuneina. Heikko puna oli noussut hänen poskilleen.

»Hän alkaa harmaantua», sanoi Soames.

Tosiaanko! Oliko Soames tavannut hänet? Soames nyökäytti päätään, ja puna katosi.

James sanoi äkkiä: »Niin no, minä en tiedä, en osaa sanoa.»

Se ilmaisi niin selvästi jokaisen läsnäolijan ajatuksen, että tässä oli jotakin takana, ettei kukaan vastannut. Mutta samassa hetkessä Hester täti palasi.

»Timothy», sanoi hän matalalla äänellä, »Timothy on ostanut kartan ja kiinnittänyt — kiinnittänyt siihen kolme lippua.»

Timothy oli —! Huokaus kävi kautta koko seurueen.

Jos Timothy tosiaankin jo oli kiinnittänyt kolme lippua — no niin, se osoitti mihin kansa kykenee, kun se on noussut. Sota oli jo itse asiassa voitettu.