4. MAUSOLEUMISSA

On taloja, joitten sielut ovat siirtyneet ajan unholaan jättäen ruumiinsa Lontoon unohdettuihin kätköihin. Näin ei aivan tarkalleen ollut »Timothyn talon» laita Bayswater Roadin varrella, sillä Timothyn sielu viipyi vielä toisella jalallaan Timothy Forsyten ruumiissa, ja Smither piti ennallaan ilmakehän, joka tuoksui kamferilta ja portviiniltä ja talolta, jonka ikkunat avataan vain kahdesti päivässä tuuletusta varten.

Forsytein mielikuvitukselle tuo talo oli nykyjään jonkinlainen kiinalainen pillerirasia, jonka kerrostumista viimeisessä oli vanha Timothy. Hänen luokseen ei päästy, tai niin ainakin tiesivät kertoa ne perheen jäsenet, jotka vanhan tavan mukaan tai hajamielisyyttään ajoivat joskus harvoin katsomaan ainoaa elossaolevaa setäänsä. Näihin kuului Francie, joka nyt oli kokonaan vapautunut Jumalasta (hän julkisesti tunnustautui ateistiksi), Euphemia, joka oli vapautunut vanhasta Nicholasista, ja Winifred Dartie, joka oli vapautunut »maailmanmiehestään». Mutta nythän itsekukin oli vapautunut, tai sanoi olevansa — mikä kenties ei ole ihan samaa!

Kun siis Soames lähti matkaan Paddingtonin asemalta päivää jälkeen tuon kohtauksen, hän tuskin odotti näkevänsä Timothya ruumiillisilla silmillään. Hänen sydämensä osoitti heikosti mieltään, kun hän seisoi täydessä eteläauringossa vastavalkaistuilla portailla tuon pikku talon edustalla, missä neljä Forsytea kerran oli asunut ja missä nyt vain yksi asui talvikärpäsen tavoin, tuon talon, mihin Soames oli tullut ja mistä lähtenyt lukemattomat kerrat keventyneenä tai raskautettuna perhejuorujen kuormista, noitten toisen vuosisadan, toisen aikakauden »vanhusten» talon.

Smitherin näkeminen — tämä käytti vielä vanhanaikaista korkeata korsettia, sillä uusi muoti, joka karkoitti ne siinä 1903:n tienoissa, ei ollut koskaan ollut »sievä» Juley ja Hester tätien mielestä — toi Soamesin huulille kalpean ystävällisyyden. Smither, yksityiskohtaisen uskollisena vanhalle kaavalle — korvaamaton palvelija, jollaisia ei enää ole hymyili vuorostaan hänelle ja sanoi: »Kas, herra Soames, pitkästä aikaa! Mitä kuuluu, sir? Kylläpä herra Timothy tulee iloiseksi, kun saa kuulla käynnistänne.»

»Kuinka hän jaksaa?»

»Oi, hän on hyvin virkeä ikäisekseen, herra, ja kyllä hän onkin ihmeellinen mies. Minä juuri sanoin rouva Dartielle, kun hän viimeksi kävi täällä, että kylläpä neiti Forsyte ja rouva Juley ja neiti Hester olisivat mielissään, kun tietäisivät hänen vielä olevan kuin paistettu omena. Mutta hän on aivan kuuro. Ja onneksi onkin, ajattelen minä aina. Sillä mitä olisimme tehneet hänelle ilmahyökkäysten aikana, sitä minä en tiedä.»

»Ah niin», sanoi Soames. »Mitä te sitten teitte?»

»Me vain jätimme hänet vuoteeseen ja siirsimme soittojohdon kellariin, niin että keittäjä ja minä olisimme kuulleet, jos hän olisi soittanut. Ja minä sanoin aina keittäjälle, että jos herra Timothy soittaa, menen minä ylös, tuli sitten mitä tuli. Rakkaat emäntäni saisivat halvauksen, jos he tietäisivät, että hän soittaa eikä kukaan mene katsomaan. Mutta hän nukkui kauniisti kaikkien hyökkäysten ajan. Ja kerran päiväsaikaan hän sattui juuri olemaan kylvyssä. Se oli onni, sillä hän olisi voinut huomata, että ihmiset kadulla katsoivat ylös — hän usein katsoo ikkunasta.»

»Aivan niin!» mutisi Soames. Smither alkoi olla kovin puhelias! »Minä vain tulin katsomaan voisinko tehdä jotakin.»

»Niin. Minä en tiedä, että täällä olisi muuta vikaa kuin tuo hiirenhaju, josta emme pääse ruokasalissa. Kummallista, että niitä vielä pitää olla, vaikka siellä ei ole ollut ruuanmuruakaan siitä saakka, kun herra Timothy lakkasi tulemasta alas, ja se oli juuri ennen sotaa. Mutta ne ovat sellaisia pikku ilkiöitä, ei ikinä tiedä, mitä ne ensi kerralla keksivät.»

»Nouseeko hän koskaan vuoteestaan?»

»Nousee toki, herra, hän aina aamuisin terveydekseen kävelee sänkynsä ja ikkunan väliä — toisen huoneen ilmaan hän ei uskalla mennä. Ja hän viihtyy hyvin itsekseen, ottaa testamenttinsa esille joka päivä. Se on hänelle suurena lohdutuksena — se!»

»No niin, Smither, minä tahtoisin nähdä hänet, jos suinkin mahdollista. Ehkä hänellä on jotakin sanottavaa minulle.»

Smither punastui korsettinsa yläpuolella.

»Sepäs on suuri tapaus!» sanoi hän. »Kuljetanko minä teitä huoneissa, herra, sillä aikaa kun keittäjä vie hänelle tiedon?»

»Ei, menkää te sanomaan hänelle», vastasi Soames. »Minä voin käydä katsomassa huoneita yksin.»

Tunteitaan ei ihminen voi näyttää toiselle, ja Soames tiesi tulevansa tunteelliseksi kulkiessaan noissa huoneissa, jotka olivat niin kyllästetyt menneisyydellä. Kun kiihtymyksestä vikisevä Smither oli jättänyt hänet, astui Soames ruokasaliin ja veti nenäänsä tuoksua. Hänen mielestään se ei ollut hiiren hajua, vaan alkavaa lahoamista puuosissa, ja hän tutki laudoitusta. Kannattiko sitä ruveta maalauttamaan Timothyn iällä, siitä hän ei ollut varma. Huone oli aina ollut uudenaikaisin koko talossa, ja vain heikko hymy karehti Soamesin huulilla ja sieraimissa. Seinät tammilaudoituksen yläpuolella olivat kirkkaan vihreät, raskas metallikruunu riippui katosta, joka oli jaettu valeorsilla osiin. Taulut oli Timothy ostanut Jobsonilta hyvällä kaupalla kuusikymmentä vuotta sitten — kolme Snyderin »hiljaiseloa», kaksi heikosti väritettyä pojan ja tytön kuvaa, aika kauniita, joissa oli nimikirjaimet »J.R.» Timothy oli aina uskonut, että ne voisivat osoittautua Joshua Reynoldsiksi, mutta Soames, joka ihaili niitä, oli keksinyt, että ne olivat vain John Robinson. Edelleen muuan epävarma Morland, joka esitti kengitettävänä olevaa valkeata ponihevosta. Tummanpunaiset plyyshiuutimet, kymmenen korkeaselkäistä, tummaa mahonkituolia, istuimet tummanpunaista plyyshiä, turkkilainen matto ja mahonkinen ruokapöytä, joka oli yhtä iso kuin huone oli pieni — siinä ruokasali, jonka Soames saattoi muistaa sielultaan ja ruumiiltaan muuttumattomana siitä ajasta, jolloin hän oli nelivuotias. Hän katseli varsinkin noita kahta piirrosta ja ajatteli: »Minä ostan ne sitten huutokaupasta.»

Ruokasalista hän siirtyi Timothyn työhuoneeseen. Hän ei muistanut koskaan ennen käyneensä tässä huoneessa. Sen seinät olivat katosta lattiaan asti täynnä kirjoja, ja hän katseli niitä uteliaana. Eräs seinä näytti olevan omistettu hartauskirjoille, joita Timothyn liike oli kustantanut kaksi sukupolvea sitten — väliin näkyi kaksikymmentäkin kappaletta samaa kirjaa. Soames luki nimet, ja häntä värisytti. Keskiseinällä oli tarkalleen samat kirjat, jotka olivat olleet hänen isänsä kirjastossa Park Lanessa, mistä Soames sai kuvitelman, että isä ja hänen nuorin veljensä olivat jonakin päivänä yhdessä lähteneet ostamaan pienen kirjaston taloonsa. Kolmatta seinää hän lähestyi jännittyneempänä. Siinä varmaan näkyisi Timothyn oma maku. Niin näkyikin. Kirjat olivat vain kirjan kuvia. Neljäntenä seinänä oli raskaitten uutimien verhoama ikkuna. Vastapäätä sitä oli iso nojatuoli, johon oli kiinnitetty mahonkinen lukuteline, ja telineellä oli kellastunut, avaamaton kappale Times-lehteä heinäkuun 6:nnelta päivältä 1914, tuolta päivältä, jolloin Timothy ensimmäisen kerran oli tulematta alakertaan ikäänkuin valmistautuen sotaa varten, joka vielä näytti odottavan häntä. Eräässä nurkassa oli suuri pallokartta tuosta maailmasta, jossa Timothy ei ollut koskaan käynyt, hän kun oli syvästi vakuuttunut kaiken muun paitsi Englannin epätodellisuudesta ja aivan mahdoton liikkumaan merellä, jolla hän oli ollut kovin sairaana eräänä sunnuntai-iltapäivänä 1836 käydessään huvilaivalla katsomassa Brightonin patoa Juleyn ja Hesterin, Swithinin ja Hatty Chessmanin kanssa. Kaikki oli ollut Swithinin syytä, hän kun aina sai kaikenlaisia ajatuksia päähänsä, mutta olipa hän, taivaan kiitos, itsekin ollut sairaana. Soames tiesi tuon kaiken, sillä hän oli ainakin viisikymmentä kertaa kuullut retken eri osanottajien kertovan siitä. Hän meni karttapallon ääreen ja kiersi sitä; se kääntyi heikosti natisten tuuman verran tuoden hänen näkyviinsä hapsenkakkiaisen, joka oli kuollut leveysasteelle 44.

»Mausoleumi», ajatteli hän. »George oli oikeassa!» Ja hän lähti huoneesta ja nousi portaita. Puolimatkassa yläkertaan hän pysähtyi pengermälle katsomaan häkkiä, jossa täytetyt kolibrit, hänen lapsuutensa ihastus, olivat. Ne eivät näyttäneet päivääkään vanhemmilta siinä langoillaan pampasruohon yläpuolella. Jos hän avaisi häkin, eivät linnut kylläkään alkaisi laulaa, mutta hän epäili, että koko laitos luhistuisi. Tuota ei kannattaisi panna myytäväksi. Ja äkkiä hän muisti Ann tädin — rakkaan vanhan Ann tädin — joka piti hänen kädestään kiinni häkin edustalla seisoen ja sanoi: »Katsoppas, Soames! Eivätkö ne ole värikkäitä ja somia, nuo kultaiset pienet laululinnut!» Soames muisti oman vastauksensa: »Mutta ne eivät laula, täti!» Hän oli kai ollut kuusivuotias, hänellä oli musta samettipuku ja siinä vaaleansininen kaulus — hän muisti tuon puvun vielä! Ann täti, niin — hänen kiharansa, hänen ystävälliset, hämähäkkimäiset kätensä, hänen vanha, vakava kotkan hymynsä — hieno vanha nainen, tuo Ann täti! Soames jatkoi matkaansa salin ovelle. Siinä, molemmin puolin ovea, olivat nuo miniatyyriryhmät. Ne hän ainakin ostaisi! Siinä oli kuvat hänen neljästä tädistään, setä Swithinistä nuorukaisiässä, setä Nicholasista poikasena. Ne oli kaikki maalannut eräs nuori nainen, joka siihen aikaan oli ollut perheen hyvä ystävä, vuonna 1830, jolloin miniatyyrejä pidettiin hyvin hienoina, ja hyvin ne kestivät, ne kun oli maalattu norsunluulle. Monet kerrat oli Soames kuullut kerrottavan tuosta nuoresta naisesta: »Hyvin lahjakas, kultaseni, hän oli suorastaan kiintynyt Swithiniin, ja hyvin pian jälkeenpäin hän sai keuhkotaudin ja kuoli, aivan kuin Keats — me usein puhumme siitä.»

Niin, siinä he olivat! Ann, Juley, Hester, Susan — aivan pieninä lapsina, Swithin, jolla oli taivaansiniset silmät, punaiset posket, keltaiset kiharat, valkea liivi — mahdollisimman suuressa koossa, ja Nicholas, kuin pieni taivaaseen tirkistelevä Cupido. Nyt hän tuli ajatelleeksi, että tuollainen Nick setä oli aina ollut — ihmeellinen mies loppuun saakka. Niin, tuon naisen oli täytynyt olla lahjakas, ja miniatyyreillä oli aina eräänlainen vanhanaikainen arvonsa, joihin esteettisten markkinain kilpailevat virtaukset eivät paljoakaan koske. Soames avasi salin oven. Huone oli siistitty, huonekalut peittämättä, uutimet vedetty syrjään, aivan kuin hänen tätinsä vielä olisivat asuneet siellä kärsivällisesti odotellen. Ja hänen mieleensä tuli ajatus: kun Timothy kuolee — miksi ei? Eikö olisi melkein velvollisuus säilyttää tämä talo — niinkuin Carlylen talo oli säilytetty — panna oven yläpuolelle ilmoituslevy ja näyttää sitä yleisölle? »Viktorian aikainen asuintalo pääsymaksu shillinki, luettelo mukana.» Itse asiassa tämä oli täydellisin lajissaan ja kenties kuollein koko Lontoossa tällä hetkellä. Täydellinen omassa makusuunnassaan ja kulttuurissaan, jos nimittäin hän ottaisi pois ja veisi omaan kokoelmaansa ne neljä Barbizonia, jotka hän oli lahjoittanut heille Vielä taivaansiniset seinät, vihreät verhot, joihin oli painettu punaisia kukkia ja saniaisia, villalangalla kirjailtu tulenvarjostin valurautaisen ristikon edessä, mahonkinen ruokakaappi lasi-ikkunoineen, täynnä pikkuesineitä, helmikoristeiset jalkajakkarat, Keats, Shelley, Southey, Cowper, Coleridge, Byronin »Merirosvo» (mutta ei mitään muuta), ja Viktorian aikaiset runoilijat kirjakaapin hyllyillä, tummanpunaisella plyyshillä sisustettu mosaiikkikaappi, joka oli täynnä perhekalleuksia. Siellä oli Hesterin ensimmäinen viuhka, heidän äitinsä isän kenkäsoljet, kolme skorpionia pullossa ja hyvin kellastunut norsunhammas, jonka oli lähettänyt kotiin Intiasta hamppukaupan alalla toimiva isosetä Edgar Forsyte, kellastunut paperinpala, joka oli täynnä hienonhienoa kirjoitusta, taivas tiesi mitä! Ja taulut seinällä — vesivärimaalauksia kaikki, lukuunottamatta noita neljää Barbizonia, jotka näyttivät muukalaisilta niinkuin olivatkin, ja epäilyttäviltä lajissaan sittenkin — taulut, jotka olivat kirkasvärisiä ja opettavaisia, niinkuin »Mehiläisiä lasketaan», »Lautta, ohoi!», ja kaksi Frithin tyyliin, silmänkääntäjätemppuja ja pönkkähameita, — ne kaikki oli Swithin antanut heille. Oi, monta, monta kuvaa, joita Soames oli tuhansia kertoja katsellut ylimielisenä, mutta samalla lumottuna, ihmeellinen kokoelma kirkkaita, sileitä kultakehyksiä.

Entä soittokone sitten, kauniisti tomutettuna, hermeettisesti suljettuna niinkuin aina, kannella Juley tädin kokoelma kuivattuja meriruohoja. Ja tuolit kultaisine jalkoineen, jotka olivat lujemmat kuin miltä ne näyttivät. Ja toisella puolen tulisijaa punaisella silkillä päällystetty sohva, jolla Ann täti ja hänen jälkeensä Juley täti aina istui, kasvot vasten valoa, selkä suorana. Ja tulisijan toisella puolella ainoa oikea nojatuoli, selkä vasten valoa, Hester tädin paikka. Soames avasi silmänsä paremmin, hänestä näytti kuin Hester täti olisi istunut siinä. Ah, ja ilma sitten — nytkin siinä tuntui liian monien kankaitten ja pestyjen pitsiverhojen, lavendelipussien ja kuivattujen mehiläisten siipien tuoksu. »Ei», ajatteli hän, »mitään tämänlaista ei ole säilynyt muualla, tämän pitäisi jäädä olemaan.» Ja totta vieköön, naurakoot jos tahtovat mutta mitä tulee pettämättömään hienostuneen elämän tasoon ihon ja silmäin ja nenän ja tunteen nirsouteen, vei tämä kaikki kokonaan voiton nykyhetkestä — nykyhetkestä maanalaisineen ja autoineen, alituisine tupakanpolttoineen, polvet ristissä istuvine, paljaskaulaisine tyttöineen, jotka näkyivät polviin saakka ja vyötäisiin saakka, jos vaivauduit katsomaan (mieluisaa sille satyyrille, joka asuu jokaisessa Forsytessa, mutta vähemmän mieluisaa hänen käsitykselleen hienosta naisesta), ja jotka kiersivät jalkansa tuolin jalkoihin syödessään ja huusivat »hei hei» ja »vanha kaveri» toisilleen ja nauroivat — häntä puistatti aina, kun hän ajatteli Fleuriä tuollaisten tyttöjen seurassa! Entä sitten nuo kovasilmäiset, kyvykkäät vanhemmat naiset, jotka elättivät itsensä — hekin värisyttivät häntä! Ei, hänen vanhoilla tädeillään, jotka eivät koskaan avanneet henkeään eivätkä silmiään ja hyvin vähän ikkunoitaan, heillä oli ainakin tapoja ja elintasoa ja kunnioitusta menneisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.

Hän sulki oven melkein pala kurkussa ja nousi varpaillaan yläkertaan. Matkan varrella hän kurkisti erääseen huoneeseen. Hm, täydellinen kahdeksankymmenluvun järjestys, jonkinlaista keltaista öljypaperia seinillä. Portaitten yläpäässä hän epäröi neljän oven vaiheilla. Mikä niistä oli Timothyn? Ja hän kuunteli. Hänen korviinsa kuului ääni sellainen, kuin jokin lapsi jossakin olisi hitaasti ratsastanut keppihevosella. Sen täytyi olla Timothy! Hän koputti, ja oven avasi Smither, hyvin punaisena kasvoiltaan.

Herra Timothy oli kävelyllään, eikä Smither ollut saanut häntä pysähtymään. Jos herra Soames tahtoisi tulla perähuoneeseen, saattaisi hän nähdä setänsä ovenraosta.

Soames meni perähuoneeseen ja seisoi katselemassa.

Vanhojen Forsytein viimeinen oli jalkeilla, liikkuen äärettömän hitaasti, omiin asioihinsa täysin keskittyneenä, edestakaisin sänkynsä jalkopään ja ikkunan väliä, mikä matka oli noin kaksitoista jalkaa. Hänen nelikulmaisten kasvojensa alaosaa, jota ei enää ajeltu, peitti lumivalkea parta, joka oli leikattu niin lyhyeksi kuin saattoi, ja leuka näytti yhtä leveältä kuin otsa, jolla tukka niinikään oli aivan valkeana, kun taas nenän ja poskien ja otsan väri oli lähinnä keltainen. Toisessa kädessä oli paksu keppi, toinen piti kiinni, jääkärimallisen kotitakin helmasta jonka alta näkyivät yösukkiin ja tohveleihin puetut jalat. Kasvojen ilme oli kuin nyrpeän lapsen, joka ajattelee jotakin, mitä ei ole saanut. Joka kerta kääntyessään hän koputti kepin maahan ja veti sitä sitten perässään ikäänkuin näyttääkseen, että hän kyllä tuli toimeen ilmankin.

»Hän näyttää vielä voimakkaalta», sanoi Soames henkeään pidättäen.

»Oi, niin kyllä, herra. Näkisittepä hänet kylvyssä — se on suurenmoista, hän nauttii siitä niin.»

Nämä aivan ääneen lausutut sanat selvittivät asian Soamesille. Timothy oli palannut vauvaikään.

»Onko hän yleensä huvitettu jostakin?» kysyi hän niinikään ääneen.

»On kyllä, herra, ruuastaan ja testamentistaan. Kannattaa nähdä hänen selailevan sitä uudestaan ja uudestaan — ei hän tietenkään lue sitä, ja aina silloin tällöin hän kysyy minulta valtiolainaosakkeitten arvoa, ja minä kirjoitan sen hänelle — hyvin suurilla kirjaimilla. Tietysti minä aina kirjoitan saman hinnan, sen missä ne olivat, kun hän viimeksi pani ne mieleensä, 1914. Saimme tohtorin kieltämään häneltä sanomalehtien luvun, kun sota alkoi. Oi, se koski häneen alussa. Mutta hän tottui siihen pian, sillä hän tiesi, että ne väsyttäisivät häntä, ja hänellä on ihmeellinen taito säästää tarmoansa, niinkuin hänen oli tapana sanoa, kun rakkaat emäntävainajani vielä elivät, Jumala siunatkoon heidän hyviä sydämiään! Että hän elääkin heidän jälkeensä näin kauan — he olivat aina niin toimellisia, jos muistatte, herra Soames.»

»Mitä tapahtuisi, jos minä menisin sisään?» kysyi Soames. »Muistaisiko hän minua!? Minä tein hänen testamenttinsa, tiedättehän, kun Hester neiti kuoli v. 1907.»

»Niin no herra», vastasi Smither epäilevänä, »minä en osaa sanoa. Ehkä hän muistaisi, hän on todella merkillinen mies ikäisekseen.»

Soames astui ovenraosta sisään, odotti Timothyn kääntymistä ja sanoi kovalla äänellä: »Timothy setä!»

Timothy laahusti puoliväliin takaisin ja pysähtyi.

»Häh?» sanoi hän.

»Soames», huusi Soames kimeimmällä äänellään, kädet torvena. »Soames Forsyte.»

»Ei!» sanoi Timothy, iski keppinsä lujasti lattiaan ja jatkoi kävelyään.

»Ei näy tehoavan», sanoi Soames.

»Ei, herra», sanoi Smither pettyneenä, »katsokaas, hän ei ole vielä lopettanut kävelyään. Hän tekee aina vain yhtä kerrallaan. Ajattelen, että hän tänä iltapäivänä kysyy, tulitteko kaasua katsomaan, ja minulla on aika urakka, ennenkuin saan hänet ymmärtämään.»

»Ettekö luule, että täällä tarvittaisiin mieshoitajaa?»

Smither nosti kätensä ylös. »Miestä! Ei toki! Keittäjä ja minä tulemme mainiosti toimeen. Vieras mies talossa saisi hänet vallan suunniltaan. Eivätkä emäntäni pitäisi siitä, että tulisi mies taloon. Sitäpaitsi me olemme niin ylpeät hänestä.»

»Tohtori kai käy täällä?»

»Joka aamu. Hän antaa koko joukon erikoismääräyksiä, ja herra Timothy on niin tottunut, hän ei välitä vähääkään, mutta pistää kyllä kielensä ulos.»

»No niin», sanoi Soames kääntyen pois. »Kaikki tämä on aika surullista ja tuskallista minulle.»

»Ei toki, herra», vastasi Smither hätääntyneenä, »ei teidän pidä ajatella sitä. Nyt kun hän ei enää osaa murehtia, hän oikein nauttii elämästä, ihan totta. Minä aina sanon keittäjälle, että nyt Timothy herra on enemmän miestä kuin konsanaan. Katsokaa, kun hän ei kävele tai ole kylvyssä, hän syö, ja kun hän ei syö, hän nukkuu, ja siinä kaikki. Hänellä ei ole mitään kipua eikä huolta mistään.»

»No niin», sanoi Soames, »onhan se jotakin. Minä menen. Asiasta toiseen, voitteko näyttää minulle hänen testamenttiaan.»

»Siihen menee aikaa, herra, hän pitää sitä tyynyn alla ja hän näkee minut nyt, kun on toimessa.»

»Minä tahtoisin vain nähdä, onko se sama, jonka minä tein», sanoi Soames, »vilkaiskaa joskus päiväystä ja antakaa minun tietää.»

»Kyllä, herra, mutta minä olen varma siitä, että se on sama, koska keittäjä ja minä olimme todistajina, muistattehan, ja meidän nimemme ovat siinä vielä, ja me olemme kirjoittaneet ne vain kertaalleen.»

»Aivan niin», sanoi Soames. Hän muisti. Smither ja Jane olivat olleet sopivat todistajat, koska heille ei ollut jätetty mitään tässä testamentissa, jotta Timothyn kuolemasta ei olisi heille mitään etua. Se oli ollut — hän myönsi sen täydellisesti — melkein sopimaton varovaisuustoimenpide, mutta Timothy oli tahtonut niin, ja olihan loppujen lopulta Hester täti muistanut heitä sitä runsaammin.

»Hyvä on», sanoi hän, »hyvästi, Smither. Pitäkää häntä silmällä, ja jos hän joskus sanoo jotakin, pankaa se muistiin ja antakaa minun tietää.»

»Oi, kyllä, herra Soames, varmasti minä sen teen. On ollut niin hauskaa vaihtelua nähdä teidät. Keittäjä vallan innostuu, kun kerron hänelle.»

Soames pudisti hänen kättään ja meni alakertaan. Hän seisoi runsaat pari minuuttia hattutelineen vieressä, johon hän niin monet kerrat oli ripustanut hattunsa. »Niin kaikki katoaa», ajatteli hän, »katoaa ja alkaa uudestaan. Vanha raukka!» Ja hän kuunteli, eikö keppihevostaan vetävän Timothyn ääni mahdollisesti kuuluisi yläkerrasta tai joittenkin vanhojen kasvojen haamu näyttäytyisi kaidepuun takaa ja vanha ääni sanoisi: »Kas, sehän on rakas Soames, ja me kun juuri sanoimme, ettemme ole nähneet häntä viikkoon.»

Ei mitään — ei mitään! Kamferin tuoksu vain, ja tomuhiukkasia auringonsäteessä, joka tuli puoliympyrän muotoisesta ikkunasta oven päältä. Vanha pieni talo! Mausoleumi! Ja hän kääntyi kantapäillään, meni ulos ja nousi junaansa.