1. ÄITI JA POIKA

Olisi tuskin asianmukaista sanoa, että Jon Forsyte vastahakoisesti seurasi äitiänsä Espanjaan. Hän lähti sinne niinkuin hyvänluontoinen koira lähtee kävelylle emäntänsä kanssa jättäen herkullisen lampaanluun kotinurmikolle. Hän matkusti ikäänkuin katsoen taakseen koko ajan. Forsytet, joilta viedään lampaanluu, ovat tavallisesti nyrpeitä. Mutta Jonin luonteessa oli hyvin vähän nyrpeyttä. Hän jumaloi äitiään, ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa. Italiasta oli tullut Espanja vain tämän hänen sanansa kautta: »Minä matkustaisin mieluummin Espanjaan, äiti, sinä olet ollut Italiassa niin monta kertaa, ja minusta olisi hauskempi, että molemmat saisimme nähdä uutta.»

Poika oli ovela samalla kuin naiivi. Hän ei koskaan unohtanut, että hän aikoi lyhentää suunnitellut kaksi kuukautta kuudeksi viikoksi eikä senvuoksi saanut pienimmälläkään tavalla osoittaa, että toivoi juuri tätä. Katsoen siihen, että hänellä oli niin houkutteleva lampaanluu ja niin luja päätös mielessä, hän oli laatuunkäypä matkatoveri, välinpitämätön siitä, mihin tai milloin saavuttiin, kokonaan ruokakysymysten yläpuolella ja valmis antamaan suuren arvon maalle, joka enitenkin matkustaneille englantilaisille on vieras. Fleur oli ollut syvällisen viisas kieltäytyessään kirjoittamasta Jonille, sillä nyt tämä tuli jokaiseen uuteen paikkaan kokonaan ilman toiveita tai kuumetta ja saattoi viipymättä keskittää huomionsa aaseihin ja kirkonkelloihin, pappeihin, patioihin, kerjäläisiin, lapsiin, kiekuviin kukkoihin, sombreroihin, kaktusaitoihin, vanhoihin valkeihin kyliin korkeilla kukkuloillaan, vuohiin, öljypuihin, vihertäviin tasankoihin, pienissä häkeissä laulaviin lintuihin, vesikauppiaisiin, auringonlaskuihin, melooneihin, muuleihin, suuriin kirkkoihin, tauluihin ja tenhoavan maan aaltoileviin harmaanruskeihin ylänköihin.

Oli jo kuuma, ja he saivat nauttia siitä, että muita englantilaisia ei ollut liikkeellä. Jon, jolla, mikäli tiedettiin, ei ollut suonissaan pisaraakaan muuta kuin englantilaista verta, oli usein synnynnäisen onneton omien maanmiestensä läsnäolosta. Hän tunsi, että heissä ei ollut mitään järjettömyyttä ja että he suhtautuivat asioihin käytännöllisemmin kuin hän itse. Hän uskoi äidilleen, että hän mahtoi olla epäsosiaalinen hölmö — oli niin ihanaa olla poissa jokaisen luota, joka puhui asioista niinkuin ihmiset yleensä puhuvat. Tähän Irene vastasi vain:

»Niin, Jon, minä tiedän.»

Tässä eristyksessä Jonilla oli verrattomia tilaisuuksia panna arvoa sille, mitä harvat pojat voivat tajuta, äidin rakkauden eheydelle. Tietoisuus, että hän salasi äidiltä jotakin, teki hänet ylen herkäksi, ja tämä eteläinen kansa sai hänet vain entistä enemmän ihailemaan äidin kauneutta, jota hän oli kuullut sanottavan espanjalaiseksi, mutta jonka hän nyt havaitsikin joksikin aivan muuksi. Äidin kauneus ei ollut englantilaista, ranskalaista, espanjalaista eikä italialaista — se oli erikoista! Hän antoi myöskin enemmän kuin koskaan ennen arvoa äidin hienovaistoisuudelle. Hän esimerkiksi ei osannut sanoa, oliko äiti huomannut, kuinka hän oli vajonnut katsomaan tuota Goyan taulua »La vendimia», ja tiesikö äiti, että hän oli pujahtanut museoon takaisin lounaan jälkeen ja taas seuraavana aamuna seisoen taulun edessä runsaan puolituntisen toisella ja kolmannellakin kerralla. Tuo tyttö ei tietenkään ollut Fleur, mutta oli siksi paljon hänen näköisensä, että Jonin sydäntä pakotti tuolla rakastajille niin mieluisalla tavalla ja hän muisti Fleurin seisomassa hänen vuoteensa jalkopäässä käsi kohotettuna pään yli. Postikorttijäljennös taulusta taskussaan Jon sai pahan tavan vetää sen aika ajoin esiin ja katsella sitä, minkälaiset tavat ennemmin tai myöhemmin antavat itsensä ilmi rakkauden, pelon tai mustasukkaisuuden teroittamille silmille. Ja äidin silmiä teroittivat nuo kaikki kolme. Granadassa Jon joutui kiinni itse teosta istuessaan auringon kuumentamalla kivipenkillä muurin ympäröimässä pikku puutarhassa Alhambra-kukkulalla, mistä hänen olisi pitänyt katsella näköalaa. Hän luuli äidin tarkastavan leukoijaruukkuja oksittujen akasiapensasten välissä, kunnes kuuli hänen äänensä:

»Pidätkö tuosta Goyasta eniten, Jon?»

Jon hillitsi liian myöhään liikkeen, jollaisen hän olisi saattanut tehdä koulussa kätkeäkseen jonkin luvattoman paperin, ja vastasi: »Pidän».

»Se on kyllä hyvin viehättävä, mutta minä luulen pitäväni vielä enemmän »Quitasolista». Isäsi hullaantuisi Goyaan, minä en usko, että hän näki Goyan maalauksia Espanjassa 1892.»

Vuonna 1892 — yhdeksän vuotta ennen hänen syntymäänsä! Minkälainen oli ollut isän ja äidin varhaisempi elämä? Jos heillä oli oikeus ottaa osaa hänen tulevaisuuteensa, oli hänellä varmaan oikeus ottaa osaa heidän menneisyyteensä. Hän katsoi äitiin. Mutta jokin tämän kasvoissa — vaikean elämän ilme, mielenliikutusten, kokemuksen ja kärsimysten mystillinen leima — näytti laskemattomassa syvyydessään, kalliisti ostetussa pyhyydessään tekevän uteliaisuuden nenäkkyydeksi. Äidillä oli täytynyt olla ihmeellisen mielenkiintoinen elämä, hän oli niin kaunis ja niin — niin — mutta hän ei osannut antaa muotoa käsitykselleen äidistä. Jon nousi ja seisoi katsellen alas kaupunkiin, laaksoon, jossa laihot olivat vihreät, ja ympäröiviin vuoriin, jotka hohtivat laskevan auringon valossa. Äidin elämä oli kuin tuon vanhan maurilaiskaupungin menneisyys, täyteläinen, syvä, etäinen — hänen oma elämänsä toistaiseksi kuin vastasyntynyt, toivottoman tietämätön ja viaton! Sanottiin, että noilla läntisillä vuorilla, jotka jyrkkinä nousivat sinivihreästä tasangosta kuin merestä, oli asunut foiniikkialaisia — tummaa, vierasta, salaperäistä rotua, muusta maasta erillään! Äidin elämä oli yhtä tuntematon, yhtä salainen hänelle kuin tuo foiniikkialainen menneisyys kaupungille tuolla, kaupungille, jonka kukot kiekuivat ja lapset leikkivät ja melusivat niin iloisesti aamusta iltaan. Hän oli pahoillaan siitä, että äiti tiesi hänestä kaiken eikä hän tietänyt äidistä mitään, paitsi että tämä rakasti isää ja häntä itseään ja oli kaunis. Hänen nuori tietämättömyytensä — hänellä ei ollut edes sitä etua, että olisi ollut mukana sodassa niinkuin melkein kaikki muut — teki hänet pieneksi omissa silmissään.

Sinä iltana hän katseli makuuhuoneensa parvekkeelta kattoja, jotka olivat kuin upotetut meripihkaan, norsunluuhun ja kultaan, ja makasi vielä kauan perästäpäin valveilla, kuunnellen yövartijan huutoa, kun kello löi täydet tunnit, ja muodostellen mielessään seuraavat säkeet:

»Ääni kaikuu valkeain tähtein alla yössä vanhan maurilaiskaupungin. Mikä on tuo viipyvän tuskan huuto? Vahtiko kertoo taruaan päättymätöntä? Kulkijanko laulelot kuulle soi? Ei, sydän ankea, lemmen vanki, itkee, »Kuinka kauan?» orpona vaikeroi.

Sana »ankea» tuntui hänestä kylmältä ja tyydyttämättömältä, mutta »lohduton» oli liian lopullinen, eikä hänen mieleensä tullut muuta sopivaa kolmitavuista sanaa, joka olisi sallinut hänen säilyttää »lemmenvankinsa.» Kello oli yli kahden, kun hän oli saanut runonsa valmiiksi, ja yli kolmen, kun hän meni nukkumaan lausuttuaan sen itselleen ainakin kaksikymmentä neljä kertaa. Seuraavana päivänä hän kirjoitti runon paperille ja pisti sen erääseen noita Fleurille meneviä kirjeitä, jotka hän aina lopetti, ennenkuin meni aamiaiselle, jotta mieli pysyisi vapaana ja seurallisena.

Puolenpäivän aikaan istuessaan hotellin tiiliterassilla hän äkkiä tunsi kumeata kipua takaraivossaan, kummallista kirvelyä silmissään ja pahoinvointia. Aurinko oli hyväillyt häntä liian kiihkeästi. Seuraavat kolme päivää vietettiin puolihämärässä, kipeän tympeässä välinpitämättömyydessä kaikesta muusta paitsi siitä, että otsalla oli jääpussi ja että äiti hymyili. Äiti ei väistynyt hänen huoneestaan, ei hetkeksikään hellittänyt äänettömästä valppaudestaan, joka Jonista tuntui enkelimäiseltä. Mutta oli hetkiä, jolloin hän sääli itseään kovasti ja toivoi hirmuisesti, että Fleur voisi nähdä hänet. Useita kertoja hän mielikuvituksessaan jätti kipeät hyvästit Fleurille ja koko maailmalle, kyynelten valuessa hänen silmistään. Hän myöskin valmisteli mielessään niitä terveisiä, jotka hän lähettäisi Fleurille äitinsä mukana — äiti raukan, joka kuolinpäiväänsä saakka saisi katua sitä, että koskaan oli yrittänyt erottaa heitä toisistaan! Hän ei kuitenkaan ollut hidas huomaamaan, että hänellä nyt oli hyvä syy päästä kotiin.

Puoli seitsemän tienoissa joka ilta kuului »gasgacha» — kokonainen ryöppy kellopelejä, joka nousi alhaalta kaupungista ja häipyi lyönti lyönniltä. Kuunneltuaan niitä neljäntenä päivänä hän sanoi äkkiä:

»Minä tahtoisin olla Englannissa taas, äiti, aurinko on liian kuuma.»

»Hyvä on, rakkaani. Niin pian kun vain kykenet matkustamaan.» Ja heti paikalla Jon tunsi olevansa terveempi — ja viheliäisempi.

He olivat olleet viisi viikkoa poissa, kun he lähtivät paluumatkalle. Jonin pää oli yhtä selvä kuin ennenkin, mutta hänen oli pakko käyttää hattua, jonka äiti oli sisustanut moninkertaisella oranssinvärisellä ja sinipunervalla silkillä, ja sittenkin hän mieluummin käveli varjossa. Kun pitkä salaperäisyyden kamppailu heidän välillään nyt läheni loppuaan, pohti Jon yhä enemmän, mahtoikohan äiti nähdä hänen kiihkeätä intoaan päästä takaisin siihen, mistä äiti oli vienyt hänet pois. Koska espanjalainen Sallimus tuomitsi heidät viettämään päivän Madridissa junain välillä, oli vain luonnollista mennä taas Pradoon. Jon oli tällä kertaa harkitun välinpitämätön Goya-tytön edessä. Nyt kun hän oli pääsemässä takaisin Fleurin luo, riittäisi vähempikin katseleminen. Äiti se tällä kertaa viipyi kuvan edessä ja sanoi:

»Tytön kasvot ja vartalo ovat viehättävät.»

Jon kuunteli häntä levottomana. Ymmärsikö äiti? Mutta hän tunsi taas kerran, ettei hän vetänyt äidille vertoja itsehillinnässä ja oveluudessa. Äiti saattoi jollakin alitajuisella tavalla, jonka salaisuutta hän ei ymmärtänyt, tuntea hänen ajatustensa sykkeen, hän tiesi vaistomaisesti, mitä Jon toivoi ja pelkäsi ja ikävöi. Se teki hänen olonsa kauhean epämukavaksi ja sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, sillä hänellä oli omaatuntoa enemmän kuin useimmilla pojilla. Hän toivoi, että äiti olisi häntä kohtaan suora, hän melkein toivoi avointa taistelua. Mutta mitään sellaista ei tullut, ja he matkustivat pohjoista kohti lujina ja hiljaisina. Näin hän ensi kertaa oppi näkemään, kuinka paljon paremmin naiset kestävät odotusta kuin miehet. Pariisissa he taaskin pysähtyivät päiväksi. Jon oli pahoillaan, kun päivästä tulikin kaksi joittenkin syitten vuoksi, jotka olivat yhteydessä puvun valmistuksen kanssa. Ikäänkuin äiti, joka oli kaunis missä puvussa tahansa, tarvitsisi uusia pukuja! Matkan onnellisin hetki oli se, jolloin he astuivat Folkestonen laivaan.

He seisoivat käsitysten kaiteeseen nojaten, ja äiti sanoi: »Minä pelkään, että sinulla ei ole ollut kovinkaan hauskaa, Jon. Mutta olet ollut hyvin kultainen minulle.»

Jon pusersi hänen käsivarttaan.

»Oi, minullahan on ollut kauhean hauskaa — paitsi viime aikoina pääni vuoksi.»

Ja nyt kun matka oli päättynyt hänestä todella tuntuikin siltä, sillä kuluneissa viikoissa oli eräänlaista hohdetta — tuskallista nautintoa, sitä, jonka hän oli koettanut kiteyttää noihin säkeisiin huudosta yössä, samanlaista tunnetta, jota hän oli kokenut pienenä poikana kuunnellessaan kiihkeästi Chopiniä ja kuitenkin tahtoessaan ruveta itkemään. Ja hän ihmetteli miksi hän ei voinut sanoa äidille aivan yksinkertaisesti samaa minkä tämä oli sanonut hänelle:

»Olet ollut hyvin kultainen minulle.» Kummallista — miksi ei koskaan voinut olla noin herttainen ja luonnollinen? Hän sanoi vain: »Minä arvaan, että tulemme kipeiksi.»

He tulivatkin kipeiksi ja saapuivat Lontooseen vähän ohentuneina oltuaan poissa kuusi viikkoa ja kolme päivää viittaamatta kertaakaan asiaan, joka oli tuskin hetkeksikään lakannut askarruttamasta heidän mieltään.