13. JOLYON HUOMAA, MISTÄ ON KYSYMYS

Jolyon seisoi ikkunan ääressä Hollyn lapsuudenaikaisessa makuuhuoneessa, joka oli muutettu atelieriksi, ei siksi, että se antoi pohjoiseen, vaan siksi, että siitä oli laaja näköala yli seudun aina Epsomin katsomolavaan saakka. Hän siirtyi sivuikkunaan, josta oli näköala tallipihaan, ja vihelsi Balthasar koiralle, joka alituisesti makasi kellotornin alla. Vanha koira katsahti ylös ja heilutti häntäänsä. »Vanha poika parka», ajatteli Jolyon siirtyen takaisin toisen ikkunan luo.

Hän oli ollut levoton koko tämän viikon, aina siitä saakka, kun oli koettanut esiintyä holhoojana. Hän oli tuntenut epämukavuutta omassatunnossaan, joka aina oli kärkäs, häiriötä säälintunteessaan, joka helposti kiihtyi, ja omituista tietoisuutta siitä, että hänen kauneudenrakkautensa oli saanut lopullisen kohteen. Syksy oli vallannut vanhan tammen, sen lehdet olivat tulossa ruskeiksi. Aurinko oli ollut runsas ja kuuma tänä kesänä. Niinkuin puitten, niin on ihmistenkin elämä! »Minun pitäisi elää kauan», ajatteli Jolyon, »minä homehdun lämmön puutteesta. Jollen voi tehdä työtä, lähden Pariisiin.» Mutta Pariisin muisteleminen ei huvittanut häntä. Sitäpaitsi, kuinka hän voisi lähteä? Hänen piti viipyä nähdäkseen, mitä Soames aikoi tehdä. »Olen Irenen holhooja. En voi jättää häntä vaille suojelusta», ajatteli hän. Hänestä tuntui omituiselta, että hän saattoi vielä niin tavattoman selvästi nähdä Irenen tuossa pikku salissaan, johon hän oli vain kahdesti astunut. Hänen kauneudessaan mahtoi olla eräänlaista kipeätä sopusointua. Mikään kirjaimellinen muotokuva ei voisi koskaan tehdä hänelle oikeutta, hänen olemuksensa ydin oli — niin, mikä?… Kavioitten kapse kutsui hänet takaisin toiseen ikkunaan. Holly ratsasti pihalla pitkähäntäisellä päistäriköllään. Hän katsahti ikkunaan, ja isä heilutti hänelle kättään. Tyttö oli ollut melko hiljainen viime aikoina, alkoi olla täysikasvanut, arveli isä, alkoi kaivata tulevaansa, niinkuin kaikki muut — nuoret! Aika on totisesti paholaisen keksintöä! Ja käsittäen anteeksiantamattomaksi hulluudeksi tuon ohikiitävän mukavuuden tuhlailemisen hän tarttui pensseliinsä. Mutta siitä ei ollut hyötyä, hän ei osannut keskittää katsettaan — sitäpaitsi alkoi jo hämärtää. »Minä lähden kaupunkiin», ajatteli hän. Hallissa palvelustyttö tuli häntä vastaan.

»Eräs rouva kysyy teitä, herra, hän sanoo olevansa rouva Heron.»

Ihmeellinen sattuma! Jolyon meni taulugalleriaan, niinkuin sitä vielä nimitettiin, ja näki Irenen seisovan ikkunan ääressä.

Irene tuli häntä kohti sanoen:

»Minä olen tullut luvattomia teitä, viidakon ja puutarhan kautta. Tulin aina sitä tietä katsomaan Jolyon setää.»

»Te ette voi tehdä mitään luvatonta täällä», vastasi Jolyon, »se on historiallisista syistä mahdotonta. Ajattelin juuri teitä.»

Irene hymyili. Ja oli kuin jokin olisi loistanut läpi — ei se ollut pelkkää sielukkuutta, se oli kirkkaampaa, täyteläisempää, houkuttelevampaa.

»Historiallista!» mutisi hän. »Sanoin kerran Jolyon sedälle, että rakkaus on ikuinen. No niin, sitä se ei ole. Vain vastenmielisyys kestää.»

Jolyon tuijotti häneen. Oliko hän päässyt Bosinneystä vihdoinkin?

»Niin», sanoi Jolyon, »vastenmielisyys on syvempää kuin rakkaus tai viha siksi, että se on hermojen luonnollinen tuote, ja niitä emme muuta.»

»Tulin kertomaan teille, että Soames on käynyt tapaamassa minua. Hän sanoi jotakin, mikä säikähdytti minua. Hän sanoi: »Sinä olet vaimoni vieläkin!»

»Mitä!» huudahti Jolyon. »Teidän ei pitäisi asua yksin.» Ja hän tuijotti Ireneen vieläkin, kiusanaan ajatus, että missä Kauneutta oli, siinä ei mikään sujunut aivan suorasti — minkä vuoksi epäilemättä monet ihmiset pitivät Kauneutta epämoraalisena.

»Entä sitten?»

»Hän pyysi minua antamaan kättä.»

»Annoitteko?»

»Annoin. Olen varma, että hän ei olisi tahtonut vielä tullessaan sisään, mutta hän muutti mieltä ollessaan luonani.»

»Ah, teidän ei varmastikaan pitäisi asua yksin.»

»En tunne ketään naista, jonka voisin pyytää seurakseni, ja enhän voi tilaamalla saada rakastajaakaan tulemaan, Jolyon serkku.»

»Taivas varjelkoon!» sanoi Jolyon. »Mikä noiduttu tilanne! Ettekö jää päivälliselle? Eikö? No, antakaa minun saattaa itsenne takaisin kaupunkiin, olen aikonut käydä siellä tänä iltana.»

»Ihanko totta?»

»Ihan totta. Minä tulen valmiiksi viidessä minuutissa.»

Matkalla asemalle he puhuivat tauluista ja musiikista, englantilaisen ja ranskalaisen luonteen eroavaisuuksista ja erilaisesta suhtautumisesta taiteeseen. Mutta pensasaitojen värit pitkän, suoran tien varsilla, peipposten viserrys heidän ympärillään, poltettujen rikkaruohojen lemu, Irenen kaulan kaarteet, noitten tummien silmien tenho, jotka silloin tällöin kääntyivät häneen, kauniin vartalon viehätys — kaikki tämä teki Jolyoniin paljon syvemmän vaikutuksen kuin heidän vaihtamansa sanat. Vaistomaisesti hän käveli suorempana, joustavammin askelin.

Junassa hän kyseli Ireneltä, miten tämä vietti päivänsä.

Ompeli pukujaan, kävi ostoksilla, eräässä sairaalassa, soitti pianoa, käänsi ranskasta. Hänellä näytti olevan eräältä kustantajalta säännöllistä työtä, joka vähän lisäsi hänen tulojaan. Hän oli harvoin ulkona iltaisin. »Olen asunut niin kauan yksinäni, näettekös, että en välitä vähääkään. Uskon, että olen luonnostani yksineläjä.»

»Sitä minä en usko», sanoi Jolyon. »Onko teillä paljon tuttavia?»

»Hyvin vähän.»

Waterloosta he ottivat ajurin, ja Jolyon saattoi hänet omalle ovelle saakka. Puristaen hänen kättään erotessa Jolyon sanoi: »Tiedättehän, että voitte aina tulla meidän luoksemme Robin Hilliin. Antakaa minun tietää kaikki mitä tapahtuu. Hyvästi Irene.»

»Hyvästi», vastasi Irene pehmeästi.

Jolyon kiipesi takaisin vaunuihinsa ihmetellen itsekseen, miksi hän ei ollut pyytänyt Ireneä kanssaan päivälliselle ja teatteriin. Yksinäinen, nälkiintynyt, pysähtynyt oli Irenen elämä! »Hotch Potch-klubi», sanoi hän ajurille luukun läpi. Kun vaunut kääntyivät Embankmentille, tuli vastaan eräs mies silinteri päässä ja päällystakki yllä kulkien nopeasti ja niin läheltä seinää, että hän näytti hipaisevan sitä.

»Kautta Juppiterin!» ajatteli Jolyon. »Soames itse! Mitä hänellä on mielessä?» Ja hän pysäytti vaununsa kulmauksen taakse, nousi pois ja palasi kohtaan, mistä saattoi nähdä Irenen asunnon oven. Soames oli pysähtynyt talon eteen ja katseli Irenen valaistua ikkunaa. »Jos hän menee sisään», ajatteli Jolyon, »mitä minä silloin teen? Mitä minulla on oikeus tehdä?» Oli aivan totta, mitä tuo mies oli sanonut. Irene oli vielä hänen vaimonsa ja täysin turvaton kaikkia ikävyyksiä vastaan. »Niin, jos hän menee sisään, menen minä perässä», ajatteli Jolyon. Ja hän alkoi liikkua taloa kohti. Soames eteni myös, nyt hän oli aivan oven edessä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, pyörähti ympäri kantapäillään ja palasi takaisin jokea kohti. »Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Muutama askel vielä, ja hän tuntee minut.» Ja hän kääntyi ympäri. Serkun askelet pitivät samaa tahtia kuin hänen omansa. Mutta hän ehti vaunuilleen ja pääsi sisään ennenkuin Soames oli kääntynyt kadunkulmauksesta. »Ajakaa», sanoi hän luukun läpi. Soamesin hahmo ilmestyi vaunujen viereen.

»Ajuri!» huusi Soames. »Oletteko vapaa? Halloo!»

»Halloo!» vastasi Jolyon. »Sinäkö?»

Nopea epäluulo serkun kasvoissa, jotka näyttivät valkeilta lampun valossa, sai hänet tekemään päätöksensä.

»Voit päästä matkassani», sanoi hän, »jos olet menossa Länteen.»

»Kiitos», vastasi Soames ja nousi vaunuihin.

»Olen ollut katsomassa Ireneä», sanoi Jolyon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

»Tosiaanko?»

»Sinä kävit itse katsomassa häntä eilen, kuulin.»

»Niin kävin», sanoi Soames, »hän on vaimoni, niinkuin tiedät.» Äänensävy, ylähuulen ylenkatseellinen nirpistys nostattivat Jolyonissa äkillisen kiukun, mutta hän hillitsi sen.

»Sinun pitäisi tietää asiat parhaiten», sanoi hän, »mutta jos aiot hakea hänestä eroa, ei ole kovinkaan viisasta käydä katsomassa häntä, vai kuinka? Ei voi juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa koirain kanssa.»

»Varoituksesi on erittäin ystävällinen», sanoi Soames, »mutta minä en ole vielä tehnyt päätöstäni.»

»Hän on», sanoi Jolyon katsoen suoraan eteensä. »Sinä et voi palauttaa oloja sille kannalle, millä ne olivat kaksitoista vuotta sitten.»

»Sen saamme nähdä.»

»Kuulehan nyt», sanoi Jolyon, »hän on viheliäisessä asemassa, ja minä olen ainoa ihminen, jolla on jotakin laillista sanomista hänen asioissaan.»

»Paitsi minä itse», vastasi Soames, »joka myöskin olen viheliäisessä asemassa. Hänen asemansa on se, minkä hän itse on luonut itselleen, minun se, minkä hän on luonut minulle. En ole vähääkään varma, enkö hänen oman etunsa vuoksi vaadi häntä palaamaan luokseni.»

»Mitä!» huudahti Jolyon, ja koko hänen ruumiinsa vavahti.

»En tiedä, mitä tarkoitat tuolla »Mitä»-huudollasi», vastasi Soames kylmästi. »Sinun sanottavasi hänen asioissaan rajoittuu siihen, että maksat hänen elinkorkonsa, ole hyvä ja pidä se mielessäsi. Katsoessani parhaaksi olla häpäisemättä häntä avioerohakemuksella, pidätin samalla oikeuteni itselläni, ja niinkuin sanottu, en ole ollenkaan varma, enkö vielä vaadi saada käyttää niitä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Jolyon ja naurahti.

»Niin», sanoi Soames, ja hänen äänessään oli jotakin leppymätöntä. »Minä en ole unohtanut pilkkanimeä, jonka isä antoi minulle, 'varakas mies'. Minä en turhan vuoksi tahdo pilkkanimeä.»

»Tämähän on mieletöntä», mumisi Jolyon. No niin, eihän tuo mies voinut pakottaa vaimoaan palaamaan luokseen. Ne ajat olivat ainakin ohi! Ja hän katseli Soamesiin ajatellen. »Onko hän todellinen, tuo mies?» Mutta Soames näytti hyvin todelliselta istuessaan siinä nelikulmaisena ja melkein eleganttina, leikatuin viiksin, kasvot kalpeina ja hammas näkymässä siitä paikasta, missä huuli oli kohonneena pysyvään hymyilyyn. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jolyon ajatteli: »Sen sijaan, että olisin auttanut, olen vain pahentanut hänen asemaansa,» Äkkiä Soames sanoi:

»Se olisi monessa suhteessa parasta, mitä hänelle voisi tapahtua.»

Nämä sanat kuohuttivat Jolyonin mieltä niin, että hänen oli vaikea istua hiljaa vaunuissa. Oli kuin hänet olisi suljettu sisään satojen maanmiestensä kanssa, suljettu sisään tuon erikoisen kansallisluonteen piirteen kanssa, joka oli aina hänelle vastenmielinen, tuon piirteen, jonka hän tiesi niin äärimmäisen luonnolliseksi ja joka kuitenkin tuntui hänestä selittämättömältä — heidän vahva uskonsa sopimuksiin ja omistusoikeuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä vedotessaan näihin oikeuksiin. Hänen vieressään täällä vaunuissa oli omistamisvaiston todellinen ruumistuma, lihaksitullut summa — hänen oma sukulaisensa, sitäpaitsi! Se oli kammottavaa ja sietämätöntä! »Mutta tässä on kysymys enemmästäkin!» ajatteli hän, ja hänen mieltään etoi. »Sanotaan, että koira palaa oksennuksensa ääreen! Irenen näkeminen on herättänyt henkiin jotakin. Kauneus! Paholainen piilee siinä!»

»Niinkuin sanoin», huomautti Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. Olen kiitollinen, jos jätät hänet kokonaan rauhaan.»

Jolyon puri huuliaan. Hän, joka aina oli vihannut riitoja, melkein toivotti tämän riidanajatuksen tervetulleeksi.

»En voi luvata sinulle mitään sellaista», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »sittenpä tiedämme, missä olemme. Minä jään tähän.» Ja pysähdyttäen vaunut hän poistui ääneti, ilman mitään hyvästijätön merkkiä. Jolyon jatkoi matkaa klubilleen.

Kaduilla ilmoitettiin ensimmäistä sotauutista, mutta hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mitä hän saattoi tehdä auttaakseen Ireneä? Jospa vain isä olisi elänyt! Hän olisi voinut tehdä niin paljon! Mutta miksi hän ei voisi tehdä kaikkea sitä, minkä isä olisi tehnyt? Eikö hän ollut kyllin vanha — viisikymmenvuotias ja toistamiseen leskenä, täysikasvuisten tytärten ja pojan isä. »Kummallista», ajatteli hän. »Jos hän olisi ruma, en epäröisi hetkeäkään. Kauneus on paholaisen keksintöä, jos on sille herkkä!» Ja hän meni klubin lukuhuoneeseen sydän levottomana. Tuossa samassa huoneessa Bosinney ja hän olivat puhelleet eräänä kesäiltapäivänä; hän muisti vielä nytkin sen hienon ja kätketyn saarnan, jonka hän Junen etuja valvoen oli pitänyt tuolle nuorelle miehelle ja sen Forsytein diagnoosin, jonka hän oli yrittänyt laatia, sekä kuinka hän itse oli koettanut arvailla, minkälaatuista naista vastaan hän oli varoittanut tuota nuorta miestä. Entä nyt? Hän itse melkein oli varoitusten tarpeessa. »Tämäpä hiton moisen hassua!» ajatteli hän. »Todella hitonmoisen hassua!»