5. SOAMES TOIMII

Sinetöity, herra Polteedin käsialalla kirjoitettu kirje oli Soamesin taskussa avaamattomana kahden tunnin ajan, jolloin hänen koko huomionsa oli kiintynyt »Uuden Kivihiiliyhtiön asioihin». Melkein siitä hetkestä saakka, jolloin vanha Jolyon vetäytyi pois puheenjohtajan toimesta, olivat yhtiön asiat alkaneet huonontua ja olivat nyt niin nopeassa laskussa, että jäljellä ei ollut muuta kuin »selvitys». Hän otti kirjeen esille ollessaan lounaalla City-klubissa, mikä paikka oli hänelle pyhä niiden ateriain vuoksi, jotka hän oli täällä nauttinut isänsä kanssa seitsemänkymmenluvun alussa, jolloin James mielellään vei hänet näkemään omin silmin tulevan elämänsä laatua.

Täällä, etäisessä nurkassa lampaanpaistin ja perunamuhennoksen ääressä, hän luki.

»Paras Herra,

Ehdotuksenne mukaan olemme taas ryhtyneet asiaan toiselta taholta ja päässeet tyydyttäviin tuloksiin. 47:n huomioiminen on auttanut meitä sijoittamaan 17:n Green Hotelliin Richmondiin. Noitten kahden on todettu kohtaavan toisensa joka päivä viime viikon ajalla Richmond Parkissa. Mitään ehdottomasti ratkaisevaa ei ole toistaiseksi havaittu. Mutta kun ottaa lukuun kaiken, mitä meillä on Pariisista vuoden alusta, luotan, että nyt voimme tyydyttää tuomioistuinta. Jatkamme tietenkin vakoilua kunnes saamme määräyksenne.

Kunnioittaen

Claud Polteed.»

Soames luki kirjeen kahdesti ja viittasi tarjoilijaa.

»Viekää tämä pois, se on kylmää.»

»Tuonko jotakin lisää, herra?»

»Ei. Viekää minulle kahvia toiseen huoneeseen.»

Ja maksaen siitä, mitä ei ollut syönyt hän lähti ulos kulkien parin tuttavan ohi ilman merkkiäkään tuntemisesta.

»Tyydyttää tuomioistuinta!» ajatteli hän istuen pienen marmoripöydän ääressä kahviannos edessään. Tuo mies Jolyon! Hän kaatoi kahvia kuppiin, pani sokeria, joi. Hän tulisi häpäisemään Jolyonia hänen omien lastensa silmissä! Ja päätös kuumana mielessään hän huomasi ensimmäisen kerran, että olisi epämukavaa olla oma asianajajansa. Hän ei voisi käsitellä tätä häpeällistä juttua omassa toimistossaan. Hänen täytyisi uskoa yksityisen arvokkuutensa sielu vieraalle, jollekin toiselle perhehäpeän ammattikäsittelijälle. Kenen puoleen hän saattaisi kääntyä? Linkman ja Laver Budge Row'lla, ehkä, luotettavia, ei liian huomattuja, hyvän päivän tuttuja vain. Mutta sitä ennen hänen olisi vielä puhuteltava Polteedia. Tämä ajatus aiheutti Soamesille suuren heikkouden hetken. Pitikö hänen nyt ilmaista salaisuutensa? Kuinka löytää sanat? Kuinka alistua ylenkatseeseen ja salaiseen nauruun? Kuitenkin, loppujen lopulta, tuo mies tiesi jo kyllä — oi niin, hän tiesi! Ja tuntien, että hänen nyt piti saada päätös asiaan hän otti ajurin ja ajoi West Endiin.

Tällä kuumalla säällä herra Polteedin huoneen ikkuna oli tosiaankin auki, ja ainoa varokeino oli teräslankaverkko, joka esti kärpäsiä pääsemästä sisään. Kaksi tai kolme oli pyrkinyt sisään ja tarttunut kiinni, ja siinä ne istuivat ikäänkuin joku aikoisi nielaista ne heti. Herra Polteed seurasi asiakkaansa katseen suuntaa, nousi anteeksi pyytäen ja sulki ikkunan.

»Teeskentelevä aasi!» ajatteli Soames. Niinkuin jokainen, joka pohjimmaltaan uskoo itseensä, kasvoi hänkin tilanteen tasalle ja sanoi, huulillaan pieni vino hymy: »Olen saanut kirjeenne. Aion ryhtyä toimeen. Otaksun teidän tietävän, kuka tuo vakoilemanne nainen todellisuudessa on?»

Herra Polteedin ilme tuona hetkenä oli mestariteos. Se sanoi niin selvästi: »No niin, mitä ajattelette? Pelkään ammatillista tietoa, minä vakuutan — suokaa anteeksi sekin!» Hän teki pienen epämääräisen eleen kädellään ikäänkuin olisi sanonut: »Sellaista — sellaista meille voi tapahtua!»

»Hyvä on», sanoi Soames kostuttaen huuliaan: »Sitten minun ei tarvitse sanoa enempää. Valtuutan Linkmanin ja Laverin Budge Row'lta toimimaan puolestani. Minä en tahdo kuulla todistustanne, mutta olkaa hyvä ja viekää tietonne heille kello viideksi edelleen noudattaen äärimmäistä varovaisuutta.»

Herra Polteed ummisti silmänsä puoliksi ikäänkuin täyttääkseen pyynnön heti. »Paras herra Forsyte», hän sanoi.

»Oletteko varma siitä», kysyi Soames äkkiä tarmokkaasti, »että tämä riittää?»

Herra Polteedin olkapäät liikahtivat tuskin huomattavasti.

»Voitte yrittää», mutisi hän, »voitte yrittää tämän varassa, mitä meillä nyt on, ja ihmisluonnon.»

Soames nousi. »Kysykää herra Linkmania. Kiitos, älkää nousko.» Hän ei voinut sietää herra Polteedia liukumassa hänen ja oven väliin. Piccadillyn auringonpaisteessa hän kuivasi otsaansa. Tämä oli ollut pahinta kaikesta — outoja hän sietäisi paremmin. Ja hän palasi takaisin Cityyn tekemään sitä, mikä vielä oli tehtävä.

Sinä iltana Park Lanessa katsellessaan isänsä syöntiä hän joutui vanhan kaipuunsa valtaan. Hän tahtoi saada pojan — pojan, joka katselisi hänen syöntiään, kun hän oli ehtinyt korkeaan ikään, jonka hän ottaisi polvelleen istumaan niinkuin James aikanaan oli ottanut hänet, pojan, joka olisi hänen omansa ja joka ymmärtäisi häntä, koska oli samaa lihaa ja verta — ymmärtäisi ja lohduttaisi häntä ja tulisi rikkaammaksi ja sivistyneemmäksi kuin hän itse, koska hän pääsisi vielä parempaan alkuun. Tulla vanhaksi — niinkuin tuo laiha, vanha, lankamaisen hauras olento tuossa — ja olla vallan yksin kasaantuvan omaisuutensa keskellä, olla tuntematta mielenkiintoa siihen, koska sillä ei ollut tulevaisuutta ja koska sen häneltä täytyisi siirtyä käsiin ja suihin, joista hän ei välittäisi vähääkään! Ei! Hänen täytyi ajaa asia läpi nyt ja tulla vapaaksi menemään uusiin naimisiin ja saada poika huolehdittavakseen ennenkuin hänestä tulisi samanlainen kuin tuo hänen vanha, vanha isänsä, joka katseli miettivänä milloin sokerileipäänsä, milloin poikaansa.

Siinä mielessä hän meni levolle. Mutta maatessaan lämpimänä Emilyn hienojen pellavalakanain välissä hän alkoi kokea muistojen kidutusta. Hän näki Irenen, melkein tunsi hänen ruumiinsa kiinteyden käsissään. Miksi hän oli ollut niin hullu ja mennyt tapaamaan Ireneä noiden vuosien jälkeen, miksi oli tuo virta taaskin saanut tulvehtia häneen, niin että teki kipeätä ajatella häntä tuon toisen miehen kanssa — tuon varkaan!