4. PAIKKA, JOTA FORSYTET PELKÄÄVÄT

Väristen toiveittensa tappiosta, vihreä nahkarasia vieläkin litteänä povitaskussa, Soames hautoi ajatuksia, katkeria kuin kuolema. Hämähäkin verkko! Nopeasti kävellen, mitään huomaamatta kuutamossa hän ajatteli äskeistä kohtausta, muisteli Ireneä, jonka vartalo oli jäykistynyt hänen käsissään. Ja mitä enemmän hän hautoi, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että Irenellä oli rakastaja — hänen sanansa »Kuolisin mieluummin» olisivat naurettavat, jollei hänellä ollut. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan rakastanut miestään, ei hän ollut tehnyt mitään vaikeuksia ennenkuin Bosinney oli tullut näyttämölle. Ei, hän oli taaskin rakastunut, muuten hän ei olisi antanut tuollaista melodraamallista vastausta hänen kysymykseensä, joka ainakin oli järkevä! Hyvä on! Tämä teki asiat yksinkertaisemmiksi.

»Minä ryhdyn toimenpiteisiin nähdäkseni, missä olen», ajatteli hän. »Minä menen Polteedille heti huomisaamuna.»

Mutta tämänkin päätöksen tehdessään hän tiesi joutuvansa ikävyyksiin. Hän oli käyttänyt Polteedin toimistoa usein lakimiesuransa aikana, viimeksi aivan äskettäin Dartien asian yhteydessä, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi käyttää heidän apuaan oman vaimonsa vartioimisessa.

Se oli liian häpeällistä hänelle itselleen!

Hän nukkui tämän asian jatkoksi, ylpeys haavoittuneena — tai oikeammin valvoi. Vasta ajaessaan partaansa hän äkkiä muisti, että Irene käytti tyttönimeään Heron. Polteed ei ainakaan kohta saisi tietää, kenen vaino Irene oli, ei voisi katsoa häneen mielistelevän nöyrästi ja nauraa hänen selkänsä takana. Irene olisi vain erään hänen asiakkaansa vaimo. Ja se olisi totta — eikö hän ollut oma asianajajansa?

Hän kirjaimellisesti pelkäsi, että jollei hän toteuttaisi suunnitelmaansa ensi tilaisuuden sattuessa, siitä loppujen lopulta ei tulisi mitään. Ja tilattuaan Warmsonilta varhaisen kahvikupin hän pujahti ulos ennen aamiaista. Hän käveli nopeasti eräälle noita pieniä West Endin katuja, jolla Polteed ja muut toiminimet pitivät huolta varakkaampien luokkien hyveellisyydestä. Tähän asti hän oli aina tarvittaessa kutsunut Polteedin luokseen Poultryyn, mutta hän tiesi osoitteen ja ehti toimistoon juuri avaamisen hetkeksi. Etuhuoneessa, joka oli kalustettu niin mukavasti, että se olisi kelvannut vaikka lainaustoimistoon, hän kohtasi naisen, joka olisi voinut olla opettajatar.

»Tahtoisin tavata herra Claud Polteedia. Hän tuntee minut — nimeni ei kuulu asiaan.»

Hänen ylimpänä huolenaan oli estää itsekutakin tietämästä, että hänen, Soames Forsyten, oli pakko antaa vakoilla vaimoaan.

Herra Claud Polteed — niin erilainen kuin herra Lewis Polteed — oli tuollainen tummatukkainen, hieman kyömynenäinen mies, jolla oli nopeat ruskeat silmät ja jonkalaisia voisi luulla juutalaisiksi, vaikka he itse asiassa ovatkin foinikialaisia. Hän otti Soamesin vastaan huoneessa, jossa kaikki äänet vaimentuivat mattojen ja verhojen pehmeyteen. Se oli tosiaan kin kodikkaasti kalustettu huone, jossa ei näkynyt mitään jälkiä asiakirjoista.

Hän tervehti Soamesia kohteliaasti ja käänsi ainoan oven avainta hieman tärkeänä.

»Jos asiakas kutsuu minut luokseen», oli hänen tapana sanoa, »hän on niin varovainen kuin haluaa. Jos hän tulee tänne, takaamme me, että täältä ei vuoda mitään. Varmaa vaiteliaisuutta voin luvata, jollen mitään muuta…» »Miten voin palvella teitä, herra?»

Soamesin kurkkua kuristi niin, että hän tuskin saattoi puhua. Oli ehdottomasti välttämätöntä salata tältä mieheltä, että asia kiinnosti häntä muutenkin kuin ammatillisesti, ja hänen kasvonsa kääntyivät koneellisesti vinoon hymyynsä.

»Olen tullut näin varhain siksi, että hetkeäkään ei ole menetettävänä» — jos hän menettäisi hetkenkin, voisi hän itse vielä muuttaa mieltä! »Onko teillä joku todella luotettava nainen vapaana?»

Herra Polteed avasi laatikon, otti esiin muistiinpanovihkonsa, silmäili sitä ja lukitsi laatikon taas.

»On», sanoi hän. »Aivan oikea nainen.»

Soames oli istahtanut ja pannut jalat ristiin — vain heikko punastus, joka olisi voinut olla hänen tavallinen ihonvärinsä, antoi hänet ilmi.

»Lähettäkää hänet sitten heti pitämään silmällä erästä rouva Irene Heronia, huoneisto D, Truro Manshons, Chelsea, kunnes toisin määrään.»

»Hyvä», sanoi herra Polteed. »Kysymys avioerosta, arvaan.» Sitten hän huusi puhetorveen: »Onko rouva Blanch sisällä? Tahdon hänet puheilleni kymmenen minuutin kuluttua.»

»Ottakaa itse vastaan kaikki tiedonannot», jatkoi Soames, »ja lähettäkää ne minulle suoraan, henkilökohtaisesti, sinetöityinä ja kirjoihin pantuina. Asiakkaani vaatii äärimmäistä salaperäisyyttä.»

Herra Polteed hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Te opetatte isoäitiänne, hyvä herra.» Ja hänen katseensa liukui Soamesin kasvojen yli lyhyen epäammatillisen hetken ajan.

»Saatte rauhoittaa häntä täydellisesti», sanoi hän. »Poltatteko?»

»En», vastasi Soames. »Ymmärrättekö, tästä ei saa päästä mitään kuuluviin. Jos yksikin nimi tulee tiedoksi tai vakoilu huomataan, voivat seuraukset olla hyvin vakavat.»

Herra Polteed nyökäytti päätään. »Voin käyttää numerojärjestelmää. Silloin ei mitään nimeä koskaan mainitakaan puhumme vain numeroista.»

Hän avasi toisen laatikon ja otti esiin kaksi paperiliuskaa kirjoitti niille jotakin ja ojensi toisen Soamesille.

»Pitäkää tämä tallessa, se on teidän avaimenne. Minä pidän tämän kaksoiskappaleen itselläni. Itse tapaus on nimeltään 7 x. Vakoiltava asianomainen on 17, vakoilija 19, asunto 25 te itse — tarkoitan liikkeenne — 31, minun liikkeeni 32, minä itse 2. Siltä varalta, että teidän pitäisi kirjeissänne mainita asiakkaanne, olen merkinnyt hänet 43:ksi, jokin epäiltävä henkilö on 47, jokin toinen 51. Onko vielä joitakin vihjeitä työmme varalta?»

»Ei», sanoi Soames, »niin, ei muuta kuin — olkaa äärimmäisen varovaisia.»

Taaskin herra Polteed nyökäytti päätään. »Kulungit?»

Soames kohautti olkapäitään. »Kohtuulliset», vastasi hän lyhyesti ja nousi. »Pitäkää asia kokonaan omissa käsissänne.»

»Kokonaan», sanoi herra Polteed näyttäytyen äkkiä Soamesin ja oven välissä. »Tulen ennen pitkää tapaamaan teitä tuon toisen asian yhteydessä. Hyvää huomenta, herra.» Hänen katseensa liukui vielä kerran epäammatillisesti Soamesin yli, ja hän avasi oven.

»Hyvää huomenta», sanoi Soames katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Ulkona kadulla hän kirosi hiljaa, syvään, itsekseen. Hämähäkinverkko tämä oli, ja sen repimiseksi tarvittiin tuota hämähäkkimäistä, salaista, likaista keinoa, joka oli niin äärimmäisen vastenmielinen jokaiselle, joka piti yksityiselämäänsä pyhimpänä omaisuutenaan. Mutta arpa oli heitetty, hän ei voinut peräytyä. Ja hän meni Poultryyn ja lukitsi laatikkoon tuon vihreän nahkarasian ja numerokielen avaimen, joka oli tekevä hänen kotoisen vararikkonsa niin kristallinkirkkaaksi.

Kummallista, että mies, jonka koko elämä kului toisten ihmisten yksityisten omaisuusongelmain ja kotoisten häiriöitten saattamisessa julkisuuteen, niin äärettömästi pelkäsi silmien kääntymistä hänen omiin asioihinsa! Eikä se itse asiassa ollut kummallista, sillä kuka olisi paremmin kuin hän tuntenut laillisen järjestelyn kylmyyttä?

Hän oli ahkerassa työssä koko päivän. Winifredin piti tulla neljältä, he lähtisivät yhdessä Templeen neuvottelemaan Dreamer Q.C:n kanssa, ja odotellessaan Soames luki uudelleen kirjeen, jonka Winifred hänen tahdostaan oli kirjoittanut Dartien lähtöpäivänä ja jossa tätä tahdottiin palaamaan.

»Rakas Montague,

Olen saanut kirjeesi, jossa ilmoitat jättäneesi minut ainiaaksi ja olevasi matkalla Buenos Airesiin. Se oli tietenkin suuri isku minulle. Käytän ensimmäistä tilaisuutta kirjoittaakseni sinulle, että tahdon unohtaa menneet, jos palaat luokseni heti. Pyydän sinua tekemään sen. Olen hyvin järkytetty, enkä tahdo sanoa enempää nyt. Lähetän tämän kirjeen sisäänkirjoitettuna osoitteella, jonka jätit klubiisi. Ole hyvä ja sähkötä minulle.

Vielä rakastava vaimosi

Winifred Dartie.»

Uh, mitä katkeraa humpuukia! Hän muisti, kuinka hän oli katsellut Winifredin olan yli, kun tämä oli kirjoittanut puhtaaksi sitä, minkä hän, Soames, oli kirjoittanut lyijykynällä, ja kuinka sisar oli sanonut oudolla äänellä, ikäänkuin ei olisi oikein ollut selvillä omasta mielestään: »Entä jos hän tulee, Soames?» »Ei hän tule», oli Soames vastannut, »niin kauan kun hänen rahansa riittävät. Juuri siksi meidän pitää toimia nopeasti.» Tämän kirjeen jäljennökseen oli liitetty Dartien alkuperäinen Iseeum-klubista lähetetty juopuneen riipustus. Soames olisi voinut toivoa, ettei se olisi ollut niin ilmeisesti humalan innoittama. Juuri tuollaiseen voisivat tuomarit takertua. Hän oli jo kuulevinaan tuomarin äänen: »Otitteko tämän vakavalta kannalta? Niin vakavalta, että kirjoititte tuollaisen vastauksen? Luuletteko, että hän tarkoitti sitä?» Entä sitten? Tosiasiana pysyi, että Dartie oli purjehtinut tiehensä eikä palannut. Kirjeisiin oli myöskin liitetty Dartien vastaussähkösanoma: »Mahdotonta palata. Dartie.» Soames pudisti päätään. Jollei koko asiaa saatu järjestetyksi lähikuukausina, mies palaisi takaisin kuin väärä raha. Vapautuminen hänestä merkitsisi ainakin tuhatta vuodessa, puhumattakaan kaikesta harmista, mitä hän tuotti Winifredille ja hänen isälleen. »Minun täytyy antaa vauhtia Dreamerille», ajatteli hän. »Meidän on syytä pitää kiirettä.»

Winifred, joka oli ruvennut esiintymään jonkinlaisessa puolisurupuvussa, mikä soveltui hyvin hänen vaaleaan tukkaansa ja kookkaaseen vartaloonsa, saapui Jamesin vaunuissa, joita Jamesin parihevoset vetivät. Soames ei ollut nähnyt niitä Cityssä sitten kun hänen isänsä oli vetäytynyt pois liike-elämästä viisi vuotta aikaisemmin, ja niitten epäasianmukaisuus hämmästytti häntä. »Ajat muuttuvat», ajatteli hän, »emme tiedä mikä seuraava muoti tulee olemaan.» Myöskin silinterit olivat käyneet harvinaisemmiksi. Hän kysyi Valia. Val kirjoitti, kertoi Winifred, aikovansa ruveta pelaamaan poloa ensi lukukautena. Hän arveli Valin joutuneen hyvin hyvään toveripiiriin. Hän lisäsi kätkien levottomuutensa maailmannaisen tavoin: »Tuleeko asiasta kovin julkinen? Täytyykö sen joutua sanomalehtiin? Se on niin paha Valille ja tytöille.»

Oma onnettomuutensa vereksenä mielessään Soames vastasi: »Sanomalehdet ovat tunkeilevia, on vaikeata pidättää asioita niiltä. Ne luulevat vaalivansa yleisön moraalia, ja ne turmelevat sen typerillä jutuillaan. Mutta emme vielä ole niin pitkällä. Me menemme vain tapaamaan Dreameriä tuon takaisin pyyntöasian yhteydessä. Tietenkin hän ymmärtää, että se tulee johtamaan avioeroon, mutta sinun pitää näyttää vilpittömän halukkaalta saamaan Dartien takaisin — se asenne sinun on omaksuttava tänään.»

Winifred huokasi.

»Oi! Minkälainen klovni Monty on ollut!»

Soames katsoi häneen terävästi. Hän näki selvään, että sisar ei voinut ottaa Dartieaan vakavalta kannalta ja että hän peräytyisi koko hankkeesta, jos pienikin tilaisuus tarjoutuisi. Hänen oma vaistonsa oli tässä asiassa ollut ensi hetkestä luja. Pelastuminen pienestä häväistysjutusta nyt tietäisi vain todellista onnettomuutta Winifredille ja hänen lapsilleen ja kenties myöhemmin vararikkoa, jos Dartien sallittaisiin olla heidän taakkanaan, rappeutua rappeutumistaan ja tuhlata rahoja, jotka James jättäisi tyttärelleen. Vaikka kaikki raha olisikin lujassa, osaisi tuo mies jotenkuten lypsää rahastoja ja panna perheensä maksamaan korkeita summia pelastaakseen hänet vararikosta tai kenties vankilasta! He jättivät kiiltävät ajoneuvot kiiltävine hevosineen ja kiiltävähattuisine palvelijoineen Embankmentille ja kävelivät Dreamer Q.C:n toimistoon Crown Office Row'lle.

»Herra Bellby on tavattavissa», sanoi konttoristi. »Herra Dreamer tulee kymmenen minuutin kuluttua.»

Herra Bellby nuorempi — ei kuitenkaan niin nuori kuin hän olisi voinut olla, sillä Soames käytti vain lakimiehiä, joiden maine oli taattu, ja hänestä olikin melkein käsittämätöntä, kuinka lakimiehet koskaan onnistuivat pääsemään niin suureen maineeseen, että hän suostui käyttämään heitä — herra Bellby istui, katsellen papereitaan vielä kerran. Hän oli tullut oikeussalista ja esiintyi vielä viitta ja peruukki yllä, mitkä sopivat hyvin hänen nenäänsä, joka oli ulkoneva kuin pienen pumpun varsi, hänen pieniin viekkaisiin sinisilmiinsä ja melko mahtavaan alahuuleensa. Parempaa miestä ei Dreamer olisi voinut saada sijaisekseen ja tuekseen.

Kun Winifredin esittely oli suoritettu, he puhuivat ilmasta ja sodasta. Soames huudahti äkkiä:

»Jos hän ei suostu, emme saa asioita käyntiin kuuteen kuukauteen. Minä tahtoisin, että asia menisi eteenpäin, Bellby.»

Herra Bellby, jonka puheessa oli pieni jäännös Irlannin murretta, hymyili Winifredille ja sanoi: »Laki on hidas, rouva Dartie.»

»Kuusi kuukautta!» toisti Soames. »Sehän lykkäytyy kesäkuuhun asti! Me emme saa oikeusjuttua käyntiin ennenkuin pitkän loman jälkeen. Meidän pitää kaikin mokomin jouduttaa asioita, Bellby». — Hänellä olisi täysi työ pitää Winifred vireessä.

»Herra Dreamer tahtoo tavata teitä nyt.»

He kulkivat sisään, herra Bellby edellä, sitten Soames Winifredin seurassa odotettuaan ensin minuutin, jonka hän katsoi kellostaan.

Dreamer Q.C., viitta yllä, mutta ilman peruukkia, seisoi tulen edessä ikäänkuin tämä neuvottelu olisi vierailun luonteinen. Hänellä oli tuollainen nahkamainen, koko lailla öljyinen iho, joka seuraa suurta oppia, huomattava nenä, jonka harjalla lasit törröttivät, ja pieni harmahtava poskiparta. Hän huvittelihe alituiseen sulkemalla toista silmäänsä ja kätkemällä alahuulen ylähuulen alle, mikä antoi hillityn sävyn hänen puheelleen. Hänellä oli myöskin tapana tulla äkisti, ikäänkuin kadunkulman takaa, sen ihmisen eteen, jota hän puhutteli; tämä ynnä hämäännyttävä äänensävy ja tapa murista ennen kuin alkoi puhua oli hankkinut hänelle miltei ainutlaatuisen maineen testamentti- ja avioeroasioissa. Kuunneltuaan toinen silmä ummessa herra Bellbyn nopeata tosiseikkain toistamista hän murisi ja sanoi:

»Minä tiedän tuon kaiken.» Sitten hän tuli kuin kadunkulman takaa Winifredin eteen ja sanoi hillityllä äänellään:

»Tahtoisimme hänet takaisin, eikö totta, rouva Dartie?»

Soames puuttui puheeseen terävästi:

»Sisareni asema on tietenkin sietämätön.»

Dreamer murisi. »Totta kai. No niin, voimmeko luottaa tuohon sähkösanomakieltoon vai pitääkö meidän odottaa yli joulun, niin että hänellä olisi tilaisuus kirjoittaa — kysymys on siitä, eikö totta?»

»Mitä pikemmin —», alkoi Soames.

»Mitä te sanotte, Bellby?» kysyi Dreamer tullen esiin nurkkansa takaa.

Herra Bellby näytti nuuskivan ilmaa kuin koira.

»Me emme kuitenkaan pääse esiin ennenkuin joulukuun puolivälissä. Ei meidän tarvitse antaa hänelle tämän pitempää köyttä.»

»Ei», sanoi Soames, »miksi pitäisi sisareni kärsiä siitä, että mies keksii matkustaa —»

»Jerikoon!» sanoi Dreamer taas yllättävällä tavallaan. »Aivan niin! Ei ihmisten pidä lähteä Jerikoon, vai kuinka, rouva Dartie?» Ja hän nosti viittansa jonkinlaiseksi viuhkaksi. »Minä olen samaa mieltä. Voimme siis aloittaa. Onko vielä jotakin?»

»Ei mitään tällä hetkellä», sanoi Soames tarkoittavasti. »Tahdoin vain näyttää teille sisareni.»

Dreamer murisi lempeästi: »Hauska tutustua. Hyvää iltaa!» Ja hän antoi viittansa vaipua kuin suojelevana.

He kulkivat ulos rivissä. Winifred meni portaille. Soames viivytteli. Vasten tahtoaan hänen täytyi kunnioittaa Dreameria.

»Todistus on kai kunnossa», hän sanoi Bellbylle. »Näin meidän kesken, jollemme saa asioita läpi pian, voi käydä, että emme saa koskaan. Luuletteko että hän ymmärtää sen?»

»Minä sanon hänelle», sanoi Bellby. »Mainio mies joka tapauksessa — mainio mies.»

Soames nyökäytti päätään ja riensi sisarensa jälkeen. Hän tapasi Winifredin seisomasta vedossa ja pureskelemasta huuliaan harsonsa takana, ja hän kiirehti sanomaan:

»Siivoojattaren todistus tulee olemaan hyvin täydellinen.»

Winifredin kasvot kovenivat, hän suoristautui, ja he kävelivät vaunuille. Ja heidän ajaessaan takaisin Green Streetille hiljaisuuden vallitessa kumpikin hautoi sielussaan yhtä ainoata ajatusta: »Miksi, oi miksi pitää minun tällä tavoin paljastaa onnettomuuteni yleisölle? Minkätähden minun on pakko käyttää vakoojia kurkistamaan yksityisiin suruihini? Eivät ne olleet minun syytäni.»