7. KESÄILTA

Soamesin lähdettyä vallitsi pienessä työhuoneessa kuolemanhiljaisuus.

»Kiitos tuosta hyvästä valheesta», sanoi Jolyon äkkiä. »Tulkaa ulos — ilma täällä sisällä ei ole samanlaista kuin ennen.»

Nuo kaksi kulkivat vaieten pitkän, korkean etelämuurin sivustaa, jonka suojassa viljeltiin persikkapuita. Vanha Jolyon oli istuttanut muutamia kypressejä määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan tämän ruohoisen pengermän ja alenevan niityn väliin, joka oli täynnä voikukkia ja valkeita päivänkakkaroita. Kaksitoista vuotta ne olivat kasvaneet, kunnes niiden tummat ääriviivat vaikuttivat kerrassaan italialaisilta. Linnut rasahtelivat hiljaa märässä pensaikossa, pääskyset kiitivät ohi, teräksensininen kiilto nopeilla pikku ruumiillaan, ruoho jalan alla tuntui keväiseltä, sen vihreys uudistuneelta, ja perhoset ajoivat takaa toinen toisiaan. Tuon kiduttavan kohtauksen jälkeen tuntui luonnon rauha ihmeellisen vihlovalta. Päivänpaahtaman muurin juurella oli kapea penkki resedaa ja orvokkeja, ja mehiläisen ääni kuului matalana hyminänä, joka säesti kaikkia muita ääniä — vasikastaan erotetun lehmän ammuminen, käen kukunta jalavapuulta niityn perältä. Kuka olisi uskonut, että heidän takanaan, kymmenen mailin päässä, alkoi Lontoo — tuo Forsytein Lontoo, sen rikkaus, sen kurjuus, sen lika ja melu, sen sinne tänne viskatut kiviset kauneussaaret, sen harmaa meri tympeätä tiiltä ja sementtiä. Tuo Lontoo, joka oli nähnyt Irenen varhaisen murhenäytelmän, ja Jolyonin omat vaikeuksien päivät, tuo verkko, tuo omistamisvaiston ruhtinaallinen verstas!

Ja heidän kävellessään Jolyon mietti noita sanoja: »Minä toivon, että kohtelet häntä samoin kuin olet kohdellut minua.» Se riippuisi hänestä itsestään. Voisiko hän luottaa itseensä? Salliko luonto erään Forsyten olla tekemättä orjaa siitä mitä hän jumaloi? Voitaisiinko kauneus uskoa hänelle! Vai saisiko Irene olla vain vieras, joka tuli, kun tahtoi, oli omana vain ohimenevät hetket ja palasi takaisin, kun itse halusi? »Me olemme rosvojen sukukuntaa!» ajatteli Jolyon, »itaria ja ahnaita, elämän paras kukka ei ole turvassa meidän luonamme. Tulkoon Irene luokseni niinkuin tahtoo, kun tahtoo, ei ollenkaan, jos ei tahdo. Minä tahdon olla vain hänen tukensa, hänen turvapaikkansa, en koskaan — en koskaan hänen vankilansa!»

Irene oli hänen unensa kauneusrako. Pääsisikö hän nyt verhojen läpi ja saavuttaisiko hänet? Oliko monien omaisuuslaatujen upea vaate, tuo tiukka kudelma omistusvaistoa, joka ympäröi pientä mustaa olentoa, joka oli hän ja oli Soames, oliko se nyt jakautuva, niin että hän pääsisi saavuttamaan unelmansa, löytäisi sieltä jotakin, joka ei kuulunut vain aisteille? »Jospa», ajatteli hän, »ah, jospa vain osaisin tarttua kiinni tuhoamatta!»

Mutta päivällisellä oli laadittava suunnitelmia. Tänä iltana Irene menisi takaisin hotelliinsa, mutta huomenna Jolyon veisi hänet mukanaan Lontooseen. Jolyonin piti antaa ohjeita asianajajalleen — Jack Herringille. Ei sormeakaan kohotettaisi oikeuden laillista kulkua vastaan. Vahingonkorvaukset, tuomitsevat lausunnot, kulungit — yhdentekevää — menköön kaikki läpi ensimmäisessä istunnossa, niin että Irene vihdoinkin saisi kaulansa vapaaksi kahleista! Huomenna Jolyon lähtisi tapaamaan Herringiä — he menisivät yhdessä tapaamaan häntä. Ja sitten — ulkomaille, jotta ei jäisi mitään epäilyksen sijaa, mitään todistusvaikeuksia, ulkomaille tekemään Irenen lausumasta valheesta totta. Jolyon katsoi häneen ja hänen jumaloivat silmänsä olivat näkevittään useampia kuin yhden naisen istumassa siinä. Kauneuden henki, syvä, mystillinen, yleismaailmallinen, jonka vanhat maalarit, Tizian, Giorgione, Botticelli, olivat osanneet vangita ja siirtää maalaamiensa naisten kasvoihin — tuo kiitävä kauneus näytti painaneen leimansa Irenen otsaan, hiuksiin, huulille, silmiin.

»Ja tämä tulee olemaan minun!» ajatteli hän. »Se peloittaa minua!»

Päivällisen jälkeen he menivät terassille juomaan kahvia. He istuivat siinä kauan, kesäinen ilta oli niin ihana, ja he katselivat sen hiljaista hämärtymistä. Oli vielä lämmin, ja ilma tuoksui lehmusten kukilta — ne olivat varhaiset tänä kesänä. Kaksi yölepakkoa lenteli edestakaisin aiheuttaen salaperäisen heikkoa ääntä. Hän oli asettanut tuolit työhuoneen ikkunan eteen, ja yöperhoset kiitivät kohti sieltä tulevaa himmeätä valoa. Ei tuulenhenkäystäkään, ei kuiskaustakaan vanhassa tammessa, joka oli kahdenkymmenen yardin päässä heistä. Kuu nousi viidakon takaa melkein täytenä, ja molemmat valot taistelivat vallasta, kunnes kuunvalo sai voiton ja muutti koko puutarhan värityksen ja luonteen, hiipi terassin laakakivelle, ehti heidän jalkoihinsa, muutti heidän kasvonsa.

»No nyt», sanoi Jolyon vihdoin, »olette kai jo kovin väsynyt, meidän pitää lähteä. Tyttö saattaa teidät Hollyn huoneeseen.» Ja hän soitti työhuoneen kelloa. Tyttö, joka tuli, ojensi hänelle sähkösanoman. Hän katseli poistuvaa Ireneä ja ajatteli: »Tämän on täytynyt tulla jo yli tunti sitten tai aikaisemmin, eikä hän tuonut sitä meille! Siitä näkyy! No niin, pian meidät hirtetään lampaan vuoksi!» Ja hän avasi sähkösanoman ja luki:

»Jolyon Forsyte, Robin Hill. — Poikanne kuoli rauhallisesti kesäkuun 20 p. Syvä osanottoni» — jokin hänelle tuntematon nimi.

Hän pudotti sähkösanoman, pyörähti ympäri, seisoi liikkumattomana. Kuu paistoi huoneeseen, yöperhonen lensi hänen kasvoihinsa. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin hän ei ollut melkein lakkaamatta ajatellut Jollya. Hän kulki kuin sokeana ikkunaa kohti, törmäsi vanhaan nojatuoliin — isänsä tuoliin — ja vaipui sen käsinojalle. Siinä hän istui kyyryssä, tuijottaen yöhön. Sammua kuin kynttilänliekki, kaukana kotoa, rakkaudesta, hänestä itsestään, ulkona pimeydessä! Hänen poikansa! Pienestä piltistä saakka aina niin hyvä isälleen, niin ystävällinen! Kaksikymmenvuotias ja kaatuu kuin ruoho — muuttuu elottomaksi! »Minä en todella tuntenut häntä», ajatteli Jolyon, »eikä hän tuntenut minua, mutta me rakastimme toisiamme. Rakkaus vain merkitsee jotakin.»

Kuolla tuolla kaukana — yksinään — ikävöiden heitä — kaivaten kotiin! Tämä tuntui hänen Forsyte-sydämestään tuskallisemmalta, säälittävämmältä kuin itse kuolema. Ei mitään turvaa, ei suojelusta, ei rakkautta viime hetkinä! Ja koko tuo heimoustunne, joka oli juurtunut häneen niin syvälle, rakkaus perheeseen ja oleellinen kiintymys omaan lihaan ja vereen, joka vanhassa Jolyonissa oli ollut niin voimakas — joka oli voimakas kaikissa Forsyteissa — kaikki tuo järkkyi, haavoittui, syvästi kärsi pojan yksinäisen kuoleman johdosta. Paljon parempi olisi hänen ollut kaatua taistelussa, ehtimättä kaivata heitä, ehkä kutsua heitä luokseen kuumehoureissa!

Kuu oli nyt siirtynyt tammen taakse elähdyttäen puuta kummallisesti, niin että se näytti katselevan häntä — tuo vanha tammi, johon hänen poikansa oli niin mielellään kiivennyt ja josta hän kerran oli pudonnut ja loukannut itsensä, mutta ei itkenyt!

Ovi narisi. Hän näki Irenen tulevan sisään, ottavan sähkösanoman lattialta ja lukevan sen. Hän kuuli hänen pukunsa heikkoa kahinaa. Irene vaipui polvilleen hänen viereensä, ja hän pakotti itsensä hymyilemään. Irene ojensi käsivartensa ja veti hänen päänsä olkapäälleen. Irenen tuoksu ja lämpö piiritti Jolyonin, Irenen läsnäolo täytti vähitellen koko hänen olemuksensa.