12. METSÄSTYS JATKUU

Kaksi päivää Jamesin päivällisten jälkeen herra Polteed tarjosi Soamesille ajattelemisen aihetta.

»Eräs herrasmies», sanoi hän tutkien vasempaan käteensä kätkettyä avainta, »sanokaamme siis 47, on osoittanut nimenomaista huomiota 17:lle viime kuun aikana Pariisissa. Mutta toistaiseksi ei heidän välillään näytä olleen mitään ratkaisevaa. Heidän kaikki kohtauksensa ovat tapahtuneet julkisilla paikoilla ilman mitään salailua — sellaisissa kuin ravintolat, ooppera, Opéra-Comique, Louvre, Luxembourg, puistot, hotellin halli j.n.e. Naisen ei ole vielä voitu havaita käyneen hänen huoneessaan eikä päinvastoin. He kävivät Fontainebleaussa — mutta ei mitään merkitsevää tapahtunut. Lyhyesti sanoen, tilanne on lupaava, mutta vaatii kärsivällisyyttä.» Ja katsahtaen äkkiä ylös hän lisäsi:

»Eräs omituinen seikka — 47:llä on sama nimi kuin — hm — 31:llä!»

»Tuo mies tietää, että Irene on vaimoni», ajatteli Soames.

»Ristimänimi — omituinen — Jolyon», jatkoi herra Polteed. »Me tiedämme hänen osoitteensa Pariisissa ja hänen asuntonsa täällä. Emme tietenkään tahdo ajaa takaa väärää otusta.»

»Jatkakaa, mutta olkaa varovaisia», sanoi Soames nyreästi. Vaistomainen varmuus, että tuo salapoliisi oli keksinyt hänen salaisuutensa, teki hänet vain pidättyvämmäksi.

»Suokaa anteeksi hetkinen», sanoi herra Polteed, »minä vain käyn katsomassa onko mitään uutta.»

Hän palasi pari kirjettä käsissään. Lukittuaan oven uudelleen hän vilkaisi koteloihin.

»Niin, tässä on yksityinen kirje 19:lta itselleni.»

»Mitä siinä on?» kysyi Soames.

»Hm», sanoi herra Polteed, »hän sanoo: »47 lähtenyt tänään Englantiin. Tavaroissa osoite Robin Hill. Erosi 17:sta Louvren museossa 3.30, ei mitään kovin erikoista. Mielestäni oli parasta jatkaa 17:n vartioimista. Te voitte tietenkin hoitaa 47:n Englannissa, jos katsotte suotavaksi.» Ja herra Polteed vilkaisi epäammatillisesti Soamesiin, ikäänkuin kokoaisi aineksia kirjoittaakseen kirjan ihmisluonnosta sitten kun oli luopunut toimestaan. »Hyvin älykäs nainen, tuo 19, ja erittäin taitava ulkomuotonsa muuttamisessa. Ei halpa, mutta ansaitsee rahansa hyvin. Toistaiseksi ei asianomaisella ole mitään aavistusta siitä, että häntä vakoillaan. Mutta ennen pitkää, niin kuin tiedätte, herkät ihmiset alkavat epäillä, vaikka mitään erikoista ei tapahdukaan. Kehoittaisin melkein jättämään rauhaan 17:n ja pitämään silmällä 47:ää. Kirjeenvaihtoon emme pääse käsiksi ilman suurta vaaraa. Tuskin kehoittaisin siihen tällä asteella. Mutta voitte kertoa asiakkaallenne, että tilanne näyttää hyvin hyvältä.» Ja taas hänen kapeat silmänsä tirkistelivät tuohon vaiteliaaseen vieraaseen.

»Ei», sanoi Soames äkisti, »minä pidän parempana, että jatkatte vakoilua varovasti Pariisissa, ettekä itse puutu tuloksiin.»

»Hyvin hyvä», vastasi herra Polteed, »voimme tehdä niin.» »Minkälainen — minkälainen on heidän suhteensa?»

»Minä luen teille mitä hän sanoo», vastasi herra Polteed avaten pöytälaatikon ja ottaen esiin kasan papereita. »Hän asettaa sanansa jonkin verran tuttavallisesti. Niin, tässä se on! »17 hyvin viehättävä — 47, jolla pitemmät hampaat» (katukielen sana, merkitsee ikää, tiedättehän) — ilmeisesti pihkassa — odottaa aikaansa — 17 ehkä harkiten pidättyvä, mahdotonta sanoa, kun ei tiedä enempää. Mutta haluaisin uskoa, että 17 — en tunne hänen mieltään — jonakin päivänä unohtaa harkintansa. Molemmissa on tyylikkyyttä.»

»Mitä se tarkoittaa?» sanoi Soames melkein suljetuin huulin.

»No niin», vastasi herra Polteed hymyillen ja näyttäen monta valkeata hammasta, »se on meidän sanantapojamme. Toisin sanoen tämä ei näytä pelkältä loppuviikon jutulta — siitä tulee tosi tai ei mitään.»

»Hm», mutisi Soames. »Siinä kaikki, eikö niin?»

»Niin on», sanoi herra Polteed, »mutta se on hyvin lupaavaa.»

»Senkin hämähäkki!» ajatteli Soames. »Hyvästi!»

Hän meni Green Parkiin oikaistakseen Victorian asemalle ja lähteäkseen maanalaisella junalla Cityyn. Tammikuunlopun päiväksi oli ilma lämmin, aurinko paistoi usvan läpi huurteiselle ruoholle — kimalteleva, yhden päivän kestävä hämähäkinverkko.

Pieniä hämähäkkejä — ja suuria hämähäkkejä! Ja suurin kaikista, hänen oma sitkeytensä, joka alituisesti kutoi lankojaan jokaisen avoimen tien eteen. Mitä varten tuo Jolyon parveili Irenen ympärillä? Oliko tosiaan niinkuin Polteed oli vihjaissut? Vai säälikö Jolyon vain Irenen yksinäisyyttä, niinkuin hän kai nimittäisi sitä — tuo mieshän oli aina ollut hempeämielinen radikaali? Entä jos Polteedin vihjaukset pitäisivät paikkansa? Soames pysähtyi. Se ei ollut mahdollista! Mies oli seitsemän vuotta vanhempi kuin hän itse eikä sen kauniimpi! Eikä rikkaampi! Mitä vetovoimaa hänellä saattoi olla?

»Sitäpaitsi hän on palannut takaisin», ajatteli hän, »ei näytä siltä kuin — Minäpä menen tapaamaan häntä!» Ja hän kirjoitti kortille:

»Jos olet vapaa puolen tuntia jonakin iltapäivänä tällä viikolla, olen Connoisseurs-klubissa joka päivä puoli kuudesta kuuteen, tai jos haluat, voin minä tulla Hotch Potchiin. Tahtoisin tavata sinua. — S.F.»

Hän käveli St. James's Streetille ja uskoi kortin Hotch Potchin ovenvartijalle.

»Antakaa se herra Jolyon Forsytelle heti kun hän tulee klubiin», sanoi hän ja otti tuollaisen uudenaikaisen automobiilin ajaen Cityyn…

Jolyon sai kortin samana iltapäivänä ja suuntasi heti kulkunsa Connoisseurs-klubia kohti. Mitähän Soames nyt tahtoi? Oliko hän saanut vihiä Pariisista? Ja astuen St. James's Streetin poikki hän päätti olla millään tavoin salaamatta käyntiään Pariisissa. »Mutta se ei käy», ajatteli hän, »että annan hänen tietää Irenen olevan siellä, jollei hän jo tiedä.» Tässä sekavassa mielentilassa hänet saatettiin sinne, missä Soames joi teetään pienen kaari-ikkunan ääressä.

»Kiitos, ei teetä», sanoi Jolyon, »mutta minä jatkan polttamistani, jos sallit.»

Verhot olivat vielä ylhäällä, vaikka lamput ulkona olivatkin sytytetyt. Serkukset istuivat odottaen, että toinen alkaisi.

»Kuulin, että olet ollut Pariisissa», sanoi Soames vihdoin.

»Niin olen, palasin äskettäin.»

»Nuori Val kertoi minulle, hän ja sinun poikasi lähtevät siis sotaan?» Jolyon nyökäytti päätään.

»Et kai sattunut tapaamaan Ireneä. Hän on nähtävästi jossakin ulkomailla.»

Jolyon kietoutui savuun ennenkuin vastasi: »Kyllä, minä näin hänet.»

»Kuinka hän jaksoi?»

»Oikein hyvin.»

Seurasi taas hiljaisuus, sitten Soames nousi tuolistaan.

»Kun viimeksi tapasin sinut», sanoi hän, »olin kahden vaiheella. Me puhuimme, ja sinä ilmaisit mielipiteesi. En halua aloittaa samaa keskustelua uudelleen. Minä vain tahdon sanoa tämän: Suhteeni häneen on äärimmäisen vaikea. En halua, että käytät vaikutusvaltaasi minua vastaan. Mitä tapahtui, tapahtui hyvin kauan sitten. Minä aion pyytää häntä unohtamaan menneet.»

»Sinä olet jo pyytänyt, tiedäthän sen», mutisi Jolyon.

»Ajatus oli silloin hänelle uusi, se tuli järkytyksenä. Mutta mitä enemmän hän ajattelee sitä, sitä selvemmin hänen täytyy nähdä, että se on ainoa pelastus meille molemmille.»

»Minä en saanut sitä vaikutusta hänen mielialastaan», sanoi Jolyon erikoisen tyvenesti. »Ja anteeksi, jos sen sanon, mutta sinä ymmärrät asian väärin, jos luulet järjellä olevan mitään tekemistä sen kanssa.»

Hän näki serkkunsa kalpeitten kasvojen käyvän vielä kalpeammiksi — hän oli tietämättään käyttänyt Irenen omia sanoja. »Kiitos», sanoi Soames, »mutta minä näen asiat ehkä selvemmin kuin sinä. Minä vain tahtoisin päästä varmuuteen siitä, ettet käytä vaikutusvaltaasi minua vastaan.»

»Minä en tiedä mikä saa sinut ajattelemaan, että minulla on mitään vaikutusvaltaa», sanoi Jolyon, »mutta jos minulla on, on velvollisuuteni käyttää sitä siihen suuntaan, mikä mielestäni on hänen onnekseen. Olen niin sanottu »feministi», luullakseni.»

»Feministi!» toisti Soames ikäänkuin koettaen voittaa aikaa. »Merkitseekö se, että olet minua vastaan?»

»Suoraan sanoen», vastasi Jolyon, »olen sitä vastaan, että kukaan nainen elää miehen kanssa, josta hän kerta kaikkiaan ei pidä. Se tuntuu minusta häpeälliseltä.»

»Ja minä arvaan, että joka kerta kun näet hänet, istutat mielipiteitäsi häneen.»

»Minä en luultavasti tule näkemään häntä enää.»

»Etkö palaa Pariisiin?»

»En tällä tiedolla», sanoi Jolyon todeten Soamesin kasvojen kiihkeän valppauden.

»No niin, siinä kaikki mitä minulla on sanottavana. Jokainen, joka asettuu miehen ja vaimon väliin, saa raskaan vastuun kannettavakseen.»

Jolyon nousi ja teki hänelle pienen kumarruksen.

»Hyvästi», sanoi hän ja poistui tarjoamatta kättään jättäen Soamesin tuijottamaan hänen jälkeensä. »Me Forsytet», ajatteli Jolyon kutsuessaan ajuria, »olemme hyvin sivistyneitä. Yksinkertaisempien ihmisten kesken tästä tulisi tappelu. Jollen ajattelisi poikaani, jonka pitää mennä sotaan —» Sota! Hiven vanhaa epäilystä nousi hänen mieleensä. Hyväkin sota! Kansojen ja naisten hallintaa! Yritystä päästä hallitsemaan ja omistamaan sitä, joka ei sinua kaipaa! Lempeän suvaitsevaisuuden kielto! Omaisuus, omistusoikeus — kuka ikänänsä niitä vastustaa, hän on hylkiö! »Taivaan kiitos!» ajatteli hän. »Minä olen ainakin aina vastustanut niitä!» Niin! Jo ennen ensimmäistä avioliittoaan hän saattoi muistaa innostuneensa Irlannin liikehtimisestä ja avioerojutuista, joissa naiset koettavat päästä eroon inhoamistaan miehistä. Papit väittivät, että sielun ja ruumiin vapaus oli kaksi aivan eri asiaa! Tuhoisaa oppia, se! Ruumista ja sielua ei voinut noin vain erottaa. Vapaaehtoisuus oli jokaisen siteen voima eikä heikkous. »Minun olisi pitänyt sanoa Soamesille», ajatteli hän, »että hän on mielestäni koomillinen. Oi, mutta hän on traagillinen myös!»

Oliko tosiaankin maailmassa traagillisempaa kuin mies, joka oli siinä määrin omistusvaistonsa orja, ettei siltä voinut nähdä taivasta tai edes täysin käsittää, miltä toisesta ihmisestä tuntui! »Minun pitää kirjoittaa Irenelle ja varoittaa häntä», ajatteli hän, »Soames tulee tekemään uuden yrityksen.» Ja matkalla Robin Hilliin hän kapinoi sitä isän velvollisuutensa ankaruutta vastaan, joka esti häntä palaamasta Pariisiin …

Mutta Soames istui kauan tuolissaan, yhtä jäytävän kivun uhrina — mustasukkaisuuden, ikäänkuin hän olisi saanut tietää, että tuolla miehellä oli yliote ja että uusia, lujia lankoja oli kudottu hänen vapautumisensa tielle. »Tarkoittaako se, että olet minua vastaan?» Hän ei ollut saanut mitään irti tuolla epäviisaalla kysymyksellään. Feministi! Korupuheita! »Minä en saa kiirehtiä liikaa», ajatteli hän. »Minulla on nyt aikaa hengittää, hän ei aio lähteä takaisin Pariisiin, mikäli hän ei valehdellut. Minä annan kevään tulla!» Vaikka sitä hän ei voinut sanoa, kuinka kevät häntä auttaisi — pelastaisi vain lisäämällä hänen kipuaan. Ja tuijottaessaan kadulle, missä ihmishahmot liikkuivat korkeitten lamppujen valoläikältä toiselle hän ajatteli: »Mikään ei hyödytä — mikään ei maksa vaivaa. Minä olen yksin — siinä koko onnettomuus.»

Hän ummisti silmänsä ja oli heti näkevinään Irenen pimeällä kadulla kirkon edustalla — tämä kulki ohi ja käänsi kaulaansa sen verran, että Soames ehti nähdä vilauksen hänen silmistään ja valkeasta otsastaan tumman, pienen hatun alta, jossa oli kultapaljettia koristeena ja jonka takana riippui harso. Hän avasi silmänsä — niin elävästi hän oli nähnyt hänet! Eräs nainen kulki ohi, mutta ei se ollut hän! Oi, ei, siellä ei ollut mitään!