8. SYNKKÄ SÄVEL

Kun Soames käveli pois Robin Hillin talosta, puhkesi aurinko usvaisen säteilevänä näkyviin tuon kolean iltapäivän harmaudesta. Soames, joka oli niin syventynyt maisemamaalauksiin, että harvoin tosissaan etsi luonnon vaikutelmia ulkoilmasta, joutui tuon oikullisen loiston lumoihin — siinä oli voitonriemuista surua, joka sopi hänen omaan tunteeseensa. Voitto tappiossa! Hänen lähetintoimensa oli epäonnistunut. Mutta hän oli päässyt vapaaksi noista ihmisistä, oli saanut tyttärensä takaisin — hänen onnensa kustannuksella. Mitä Fleur sanoisi? Uskoisiko hän, että isä oli koettanut parhaansa? Ja tuon auringon valossa, joka kimmelsi tienvarren jalavilla, pähkinäpuilla ja rautatammilla ja noilla viljelemättömillä pelloilla, Soames tunsi pelkoa. Fleur joutuisi kauheasti kuohuksiin! Isän pitäisi vedota ylpeyteensä. Tuo poika oli hylännyt hänet, ilmoittanut olevansa yhtä puolta sen naisen kanssa, joka niin kauan sitten oli hylännyt hänen isänsä! Soames pusersi kätensä yhteen. Hylännyt hänet, ja miksi? Mikä hänessä oli ollut hullusti? Ja taas kerran hänen oli epämukava olla niinkuin sen, joka katselee itseään ikäänkuin toisten silmillä — niinkuin koiran, joka sattuu näkemään peilikuvansa ja hämmästyy ja pelkää tuota käsittämätöntä ilmiötä.

Hänellä ei ollut kiirettä kotiin, ja hän söi päivällistä kaupungissa Connoisseurs-klubissa. Syödessään päärynää hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että jollei hän olisi mennyt Robin Hilliin, ei poika ehkä olisikaan päättänyt näin. Hän muisti ilmeen pojan kasvoilla, kun äiti kieltäytyi tarttumasta hänen ojennettuun käteensä. Kummallinen, hullunkurinen ajatus! Oliko Fleur pilannut oman asiansa pyrkiessään liikaan varmuuteen?

Hän tuli kotiin puoli kymmeneltä. Auton ajaessa portista sisään hän kuuli lähtevän moottoripyörän ääntä toiselta portilta. Nuori Mont epäilemättä, joten Fleur ei ollut ainakaan ollut yksinään. Mutta Soames meni sisään masentunein mielin. Salissa, jossa oli kermanvärinen laudoitus, Fleur istui nojaten kyynärpäät polviinsa ja leuan ristiinliitettyihin käsiinsä, istui valkean kamelian edessä, joka täytti tulisijan. Tämä välähdys Fleuristä, ennenkuin hän oli nähnyt isän, uudisti pelon. Mitä tyttö näki noitten vaikeitten kameliain keskellä?

»No, isä?»

Soames pudisti päätään. Hänen kielensä petti. Tämä oli murhatyötä! Hän näki Fleurin silmien laajenevan, hänen huultensa vapisevan.

»Mitä? Mitä? Pian, isä!»

»Rakkaani», sanoi Soames, »minä tein parhaani, mutta —» Ja taaskin hän pudisti päätään.

»Äitikö?»

»Ei», mutisi Soames, »poika. Minun tuli sanoa sinulle, että siitä ei ole hyötyä, hänen pitää tehdä niinkuin hänen isänsä toivoi ennen kuolemaansa.» Hän tarttui Fleuriä vyötäisiin. »Kas niin, lapsi, älä anna heidän loukata itseäsi. He eivät ole pikkusormesi arvoisia.»

Fleur repi itsensä irti hänen otteestaan.

»Sinä et — sinä et voinut panna parastasi. Sinä olet pettänyt minut, isä!»

Katkerasti haavoittuneena Soames katseli tuota kiihkeätä olentoa edessään.

»Sinä et koettanut — sinä et — minä olin hullu — minä en usko, että hän voisi — ei ikinä! Vasta eilen hän —! Oi, miksi pyysin sinua!»

»Niin», sanoi Soames hiljaa, »miksi pyysit? Minä nielin omat tunteeni, tein parhaani sinun tähtesi, vasten parempaa tietoani — ja tämä on palkkani. Hyvää yötä!»

Joka hermo väristen hän meni ovea kohti.

Fleur syöksyi hänen jälkeensä.

»Hän hylkää minut? Tarkoitatko sitä? Isä!»

Soames kääntyi ja pakotti itsensä vastaamaan:

»Niin.»

»Oi», huusi Fleur. »Mitä sinä teit — mitä sinä saatoit tehdä noina vanhoina aikoina?»

Todella hirvittävän vääryyden henkeäsalpaava tunne tyrehdytti puhekyvyn Soamesin kurkussa. Mitä hän oli tehnyt! Mitä he olivat tehneet hänelle! Ja aivan itsetiedottoman arvokkaasti hän pani käden rinnalleen ja katsoi Fleuriin.

»Se on häpeä», huusi Fleur intohimoisesti.

Soames meni ulos. Hän nousi hitaasti ja jäisenä taulusaliin ja käveli aarteittensa keskellä. Raivostuttavaa! Oi! Raivostuttavaa! Tyttö oli hemmoiteltu! Ah, ja kuka oli hemmoitellut häntä? Hän seisoi hiljaa Goya-jäljennöksen edessä. Tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikessa. Hänen elämänsä kukkanen! Ja nyt kerran hän ei voinut saada mitä tahtoi! Soames kääntyi ikkunaan hengittämään ilmaa. Päivänvalo oli katoamassa, kuu nousi, poppelien takana oli kultaa. Mikä ääni se oli? Mitä! Tuo pianontapainen! Synkkä sävel, joka pauhasi ja sykki hurjana! Fleur oli pannut koneen käyntiin — mitä lohdutusta hän siitä sai? Soamesin silmät huomasivat liikettä alhaalla ruohokentän takana, köynnösruusupergolan ja nuorten akasiapuitten alta, mihin kuu paistoi. Siellä hän oli, kävellen edestakaisin. Soamesin sydän hypähti tuskallisesti. Mitä Fleur tekisi tällaisen iskun saatuaan? Kuinka hän, isä, tietäisi? Mitä hän tiesi Fleuristä — hän oli vain rakastanut tyttöä kaiken ikänsä — pitänyt häntä silmäteränään! Hän ei tietänyt mitään — ei voinut aavistaa. Siellä hän oli — ja tuo synkkä sävel soi — ja joki kimmelsi kuutamossa!

»Minun täytyy mennä ulos», ajatteli Soames.

Hän kiirehti saliin, jossa oli aivan sama valaistus kuin hänen lähtiessäänkin sieltä ja jossa piano rimputti tuota valssia tai foxtrotia tai miksi sitä näihin aikoihin sanottiin, ja meni ulos parvekkeelle.

Mistä hän voisi pitää silmällä, ilman että Fleur näkisi häntä? Ja hän hiipi hedelmätarhan kautta venehuoneeseen. Hän oli nyt tytön ja joen välissä, ja hänen sydämensä tuntui kevyemmältä. Fleur oli hänen tyttärensä ja Annetten myös — hän ei tekisi mitään mieletöntä, mutta siinä sitä oltiin — hän ei tietänyt! Venehuoneen ikkunasta hän saattoi nähdä viimeisen akasian ja Fleurin hameen pyöräyksen, kun hän levottomalla kävelyllään kääntyi. Tuo sävel oli vihdoinkin soinut loppuun — taivaan kiitos! Hän kulki lattian poikki ja katsoi kaukaisimmasta ikkunasta vettä, joka hitaasti virtasi lumpeitten ohi. Se särkyi kukkain kohdalla pieniksi rakkuloiksi, jotka kimaltelivat, jos kuun säde sattui niihin. Hän muisti äkkiä tuon aikaisen aamun, jolloin hän oli nukkunut veneessä, kun isä oli kuollut ja Fleur juuri syntynyt — lähes yhdeksäntoista vuotta sitten! Vielä nyt hän muisti, kuinka oudolta maailma oli näyttänyt hänen herätessään ja kuinka kummallisesti se oli vaikuttanut häneen. Tuona päivänä oli hänen elämänsä toinen intohimo alkanut — tätä hänen tyttöään kohtaan, joka nyt kulki edestakaisin akasiain alla. Mikä lohdutus hän oli ollutkaan isälleen! Ja kaikki loukkaantumisen ja raivostumisen tunne hälveni hänestä. Jos vain hän voisi tehdä Fleurin taas onnelliseksi, ei hän välittäisi muusta! Pöllö lensi ulisten, lepakko suhahti ohi, kuunvalo kirkastui ja leveni joella. Kuinka kauan Fleur aikoi kulkea edestakaisin tuolla tavoin? Soames meni takaisin ikkunaan ja näki äkkiä Fleurin tulevan alas rantaan. Tyttö seisoi ihan likellä, laiturilla. Ja Soames katseli, kädet puserrettuina yhteen. Puhuisiko Fleur hänelle? Hänen jännityksensä oli suuri. Kuinka tuo olento oli hiljainen, kuinka nuori, kuinka vajonnut epätoivoon, kaipaukseen — itseensä. Aina Soames tulisi muistamaan tuon kuun valaiseman olennon ja heikon, suloisen huurun joella ja pajunlehtien kahinan. Fleurillä oli kaikki minkä isä voi antaa hänelle, paitsi tuota ainoaa, jota hän isän vuoksi ei voinut saada! Asiain nurinkurisuus teki hänelle kipeätä tänä hetkenä ikäänkuin kalanruoto olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Sitten hän rajattomaksi huojennuksekseen näki Fleurin palaavan taloa kohti. Mitä hän saattoi antaa tytölle korvaukseksi? Helmiä, matkoja, hevosia, toisia nuoria miehiä — mitä hän tahtoisi vain — että isä voisi unohtaa hänen nuoren, yksinäisen hahmonsa veden partaalla! Kas noin! Nyt hän oli pannut tuon sävelen soimaan taas! Mitä — sehän oli hullutusta! Synkkä, kumajava ääni, joka heikkona kantautui talosta. Oli kuin Fleur olisi sanonut: »Jollen keksi jotakin, joka pitää minua menossa, vie tämä juttu minulta hengen!» Soames ymmärsi himmeästi. No niin, jos se auttoi häntä, sai hän rummuttaa vaikka kaiken yötä! Ja hän hiipi hedelmätarhan kautta takaisin parvekkeelle. Vaikka hän aikoikin mennä sisään ja puhua hänelle nyt, epäröi hän vieläkin eikä tietänyt mitä sanoisi, koettaen kovasti muistella, miltä tuntui kokea vastuksia rakkaudessa. Hänen olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt muistaa — eikä hän voinut! Tässä neuvottomuudessaan hän seisoi pyyhkien nenäliinalla käsiä ja huulia, jotka olivat hyvin kuivat. Jos hän kurkotti päätään, saattoi hän juuri nähdä Fleurin, joka seisoi selin yhä rummuttavaan pianoon, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla, sytytetty savuke huulilla, kasvot puoliksi savun peitossa. Kasvojen ilme oli Soamesille outo, silmät loistivat ja tuijottivat ja joka piirrettä elähytti eräänlainen hurja ylenkatse ja kiukku. Kerran tai kahdesti hän oli nähnyt Annetten tuon näköisenä — kasvot olivat liian eloisat, liian alastomat — ei hänen tyttärensä kasvot tällä hetkellä. Ja Soames ei uskaltanut mennä sisään, tietäen, kuinka turha olisi jokainen lohdutuksen yritys. Hän istahti parvekkeen kulmauksen varjoon.

Julman kepposen oli Kohtalo hänelle tehnyt! Nemesis! Tuo vanha onneton avioliitto! Ja Jumalan tähden — miksi? Kuinka hänen piti tietämän, kun hän niin kiihkeästi tahtoi Ireneä omakseen ja tämä suostui, että Irene ei koskaan tulisi rakastamaan häntä? Sävel kuoli ja pantiin soimaan uudestaan, ja yhä Soames istui varjossa odottaen tiesi mitä. Fleurin savukkeenpätkä putosi ikkunasta lennätettynä ruoholle; Soames katseli kuinka se hehkui ja paloi sammuksiin. Kuu oli vapautunut poppelien takaa ja valoi epätodellisuuttaan puutarhaan. Lohduton valo, salaperäinen, etäinen — niinkuin tuon naisen kauneus, joka ei ollut koskaan rakastanut häntä — se verhosi nemesiat ja leukoijat täplikkääseen pukuun, joka ei ollut tästä maailmasta. Kukkia! Ja hänen oma kukkansa niin onnettomana! Ah! Miksi ihminen ei voi sijoittaa onnea kunnallisiin lainoihin, kullata sen reunoja, vakuuttaa sitä hinnanlaskujen varalta?

Valo oli nyt lakannut näkymästä salin ikkunasta. Kaikki tuolla sisällä oli hiljaista ja pimeätä. Oliko Fleur mennyt sisään? Soames nousi, käveli varpaillaan, kurkisti sisään. Siltä näytti! Hän astui huoneeseen. Parveke esti kuunvaloa pääsemästä sisään, ja ensin hän ei voinut nähdä muuta kuin huonekalujen ääriviivat, jotka olivat mustemmat kuin pimeys. Soames hapuili etäisempää ikkunaa kohti sulkeakseen sen. Hänen jalkansa sattui nojatuoliin ja hän kuuli huohotuksen. Siinä Fleur oli, kyyristyneenä ja vajonneena sohvan nurkkaan. Soamesin käsi epäröi. Tarvitsiko tyttö hänen lohdutustaan? Hän katseli tuota kerää, joka oli kauttaaltaan rypistyneitä liehureunukkeita ja tukkaa ja viehkeätä nuoruutta ja joka koetti kaivaa itselleen pääsyn surusta. Kuinka voisi jättää hänet tähän? Vihdoin Soames kosketti hänen tukkaansa ja sanoi:

»Tule, kultaseni, parempi mennä vuoteeseen. Minä järjestän asiasi jotenkuten.» Kuinka tyhjää puhetta! Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?