2. VERKOSSA

Soames palasi Englantiin seuraavana päivänä ja sai kolmantena aamuna vieraakseen herra Polteedin, jolla oli kukka napinlävessä ja ruskea huopahattu. Soames kehoitti häntä istumaan.

»Sotauutiset eivät ole niin kovin huonoja, vai kuinka?» sanoi herra Polteed. »Toivottavasti voitte hyvin?»

»Kiitos, oikein hyvin.»

Herra Polteed nojautui eteenpäin, hymyili, avasi kätensä, katsoi siihen ja sanoi lempeästi:

»Nyt luulen, että asianne on vihdoinkin selvä.»

»Mitä?» huudahti Soames.

»19 tiedoittaa äkkiä sellaista, jota luulen olevamme oikeutetut katsomaan sitovaksi todistukseksi.» Ja herra Polteed vaikeni.

»No?»

»Kymmenes päivä tätä kuuta, oltuaan todistajana kohtauksessa 17:n ja erään uuden henkilön kanssa aikaisemmin päivällä 19 voi vannoa nähneensä tämän henkilön tulevan 17:n makuuhuoneesta kello kymmenen aikaan illalla. Jos todistus annetaan vähänkin huolellisesti, luulen tämän riittävän, varsinkin kun 17 on lähtenyt Pariisista — epäilemättä kyseessä olevan henkilön kanssa. Molemmat ovat totta puhuen päässeet livahtamaan meiltä emmekä ole vielä päässeet heidän jäljilleen, mutta kyllä me pääsemme — me pääsemme. Hän on tehnyt uutteraa työtä hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja olen iloinen että hän vihdoinkin on päässyt tuloksiin.» Herra Polteed otti savukkeen, koputti sen päätä pöytää vastaan, katsoi Soamesiin ja pani sen takaisin. Ilme hänen asiakkaansa kasvoilla ei ollut rohkaiseva.

»Kuka on tämä uusi henkilö?» kysyi Soames äkisti.

»Me emme tiedä. 19 on valmis vannomaan, ja hänellä on miehen tuntomerkit.»

Herra Polteed otti kirjeen taskustaan ja alkoi lukea:

»Keskiikäinen, keskikokoinen, sininen puku aamupäivällä, iltapuku illalla, kalpea, tukka tumma, pienet tummat viikset, laihat posket, luja leuka, harmaat silmät, pienet jalat, ulkonäkö syyllisen —»

Soames nousi ja meni ikkunan eteen. Siinä hän seisoi pilkallisen raivon vallassa. Senkin idiootti — hämähäkkimäinen, synnynnäinen idiootti! Viisitoista puntaa viikossa seitsemän kuukauden aikana — että joutuisi esiintymään oman vaimonsa rakastajana! Ulkonäkö syyllisen! Hän paiskasi ikkunan auki.

»Täällä on kuuma», sanoi hän ja palasi paikalleen. Hän pani polvet ristiin ja loi ylimielisen katseen herra Polteediin.

»Minä epäilen, että tämä ei vielä oikein riitä», sanoi hän, »kun emme tiedä nimeä ja osoitetta. Arvelen, että teidän on paras jättää tämä nainen nyt joksikin aikaa rauhaan ja kiinnittää taas huomionne ystäväämme 47.» Hän ei osannut sanoa, oliko Polteed pitänyt häntä pilkkanaan, mutta hän näki hengessään, kuinka tämä ystäviensä keskellä nauraisi katketakseen. »Ulkomuoto syyllisen!» Kirottua!

Herra Polteed sanoi vakuuttavalla, miltei intomielisellä äänellä: »Minä vakuutan, että olemme väliin saaneet asian läpi vähemmälläkin. Pariisi nähkääs. Viehättävä nainen asumassa yksin. Miksi emme yrittäisi? Voimmehan liioitella vähän.»

Soames tajusi äkkiä. Miehen ammatillinen into oli yltynyt »Suurin voitto urallani: saanut avioeron miehelle sillä perusteella, että hän kävi vaimonsa makuuhuoneessa! Siinä jotakin, mistä voi puhua uran päätyttyä!» Ja erään hurjan hetken ajan hän ajatteli: »Miksikä ei?» On sadottain keskikokoisia miehiä, joilla on pienet jalat ja syyllinen ulkonäkö!

»Minulla ei ole lupa ryhtyä mihinkään epävarmaan», sanoi hän lyhyesti. Herra Polteed katsahti häneen.

»Vahinko», sanoi hän, »sepä vahinko! Tuo toinen juttu näytti hyvin sitkeältä.»

Soames nousi.

»Älkää välittäkö siitä. Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä 47:ää ja varokaa, että ette ala rakennella tuulentupia. Hyvää huomenta.»

Herra Polteedin silmät välähtivät, kun Soames puhui »tuulentuvista!»

»Hyvä on. Teille ilmoitetaan sitten.»

Ja Soames oli taas yksin. Tuo hämähäkkimäinen, likainen, naurettava juttu! Hän laski käsivartensa pöydälle ja painoi otsansa niihin. Siinä asennossa hän oli runsaat kymmenen minuuttia, kunnes muuan hänen apulaisistaan herätti hänet katsomaan erästä Manifoldin ja Toppingsin uutta, erittäin edullista osakkeitten myyntitarjousta. Sinä iltapäivänä hän lähti työstä varhain ja suuntasi kulkunsa Restaurant Bretagneen. Vain rouva Lamotte oli kotona. Tahtoiko Monsieur juoda teetä hänen kanssaan?

Soames kumarsi.

Kun he istuivat pienessä huoneessa kahden puolen pöytää, hän sanoi äkisti:

»Minä tahtoisin puhua kanssanne, Madame.»

Kirkkaitten ruskeitten silmien nopea nousu sanoi hänelle, että Madame oli kauan odottanut tällaisia sanoja.

»Minun täytyy ensin kysyä erästä asiaa. Tuo nuori tohtori — mikä on hänen nimensä? Onko hänen ja Annetten välillä jotakin?»

Rouvan koko olemus oli kuin kivihiiltä — terävää, mustaa, kovaa, kiiltävää.

»Annette on nuori», sanoi hän, »niin on myöskin monsieur le docteur. Nuorten ihmisten kesken asiat kehittyvät nopeasti, mutta Annette on hyvä tytär. Ah, hän on oikea jalokivi!»

Pieni hymy väreili Soamesin huulilla.

»Ei siis mitään ratkaisua vielä?»

»Ratkaisua — ei toki! Nuori mies on hyvin miellyttävä, mutta — minkä sille mahtaa? Ei mitään rahoja toistaiseksi.» Hän nosti teekuppiaan, jossa oli pajukuvioita. Soames teki samoin. Heidän silmänsä kohtasivat.

»Minä olen nainut mies», sanoi hän, »elänyt erossa vaimostani monta vuotta. Koetan nyt saada hänestä avioeron.»

Rouva Lamotte laski kuppinsa pöydälle. Niinkö? Kuinka traagillista elämä voi olla! Hänen täydellinen tunteettomuutensa herätti omituista ylenkatsetta Soamesissa.

»Minä olen rikas mies», lisäsi hän täysin tietoisena siitä, että tämä huomautus ei osoittanut hyvää aistia. »On hyödytöntä sanoa tällä hetkellä enempää, mutta minä luulen, että ymmärrätte.»

Madamen silmät, jotka olivat niin auki, että valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolelta, katsoivat häneen hyvin suoraan.

»Ah! ça — mais nous avons le temps!» oli kaikki mitä hän sanoi. »Toinen pieni kuppi?» Soames kieltäytyi, sanoi hyvästi ja lähti länttä kohti.

Hän oli nyt saanut tämän asian mielestään, hän ei antaisi Annetten sitoa itseään tuohon iloiseen nuoreen aasiin ennenkuin —! Mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli koskaan sanoa: »Olen vapaa?» Mitä mahdollisuuksia? Tulevaisuus oli menettänyt kaiken todellisuustuntunsa. Hän tunsi olevansa kuin kärpänen, joka on takertunut hämähäkinverkkoon ja katselee ilman kaivattua vapautta suruisin silmin.

Hän kaipasi liikuntoa ja käveli Kensingtonin puistoon sitten Queen's Gaten kautta Chelseahin. Ehkä Irene oli palannut huoneistoonsa. Sen hän ainakin voisi ottaa selville. Sillä tuosta viimeisestä ja kaikkein häpeällisimmästä kiellosta saakka hänen haavoittunut itsekunnioituksensa oli taaskin turvautunut ajatukseen, että kenellä täytyi olla rakastaja. Hän saapui pikku talojen edustalle päivällisaikaan. Tarpeetonta kysyä! Harmaatukkainen rouva kasteli kukkalaatikoita Irenen ikkunassa. Huoneisto oli ilmeisesti vuokrattu. Ja hän käveli hitaasti pois jokivartta pitkin. Ilta oli kirkkaan, hiljaisen kaunis, kaikkialla rauhaa ja sopusointua, paitsi hänen sydämessään.