1. KOLMAS SUKUPOLVI

Jolly Forsyte asteli Oxfordin High Streetiä eräänä marraskuun iltapäivänä, Val Dartie asteli samaa katua vastakkaiseen suuntaan. Jolly oli juuri muuttanut pois flanellisen soutupukunsa ja oli matkalla »Paistinpannu-klubiin» johon hänet äskettäin oli hyväksytty. Val oli juuri muuttanut pois ratsastuspukunsa ja oli matkalla — ei »paistinpannuun», vaan »tuleen» — erään vedonlyöjän luo Cornmarketiin.

»Halloo!» sanoi Jolly.

»Halloo!» vastasi Val.

Serkukset olivat kohdanneet vasta kahdesti, Jolly, toisen vuoden ylioppilas, oli kerran kutsunut keltanokan aamiaiselle, ja edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa hieman oudoissa olosuhteissa.

Erään Cornmarketin räätälin yläkerroksessa asui tuollainen etuoikeutettu nuori olento, jota sanotaan alaikäiseksi, jonka perintö on suuri, vanhemmat kuolleet, holhoojat kaukana ja vaistot paheelliset. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli aloittanut viehättävän elämänuran, tuollaisen, joka on niin käsittämätön tavallisille kuolevaisille, joille yksikin vararikko riittää. Hän oli jo kuuluisa Oxfordin ainoan pelipöydän omistajana ja käytti tulevia varojansa huimaavaa vauhtia. Hän sivuutti itse Crumin, vaikka kuuluikin verevään ja hieman härkämäiseen tyyppiin, jolta puuttui Crumin lumoava väsähtäneisyys. Valille oli ollut jonkinlainen kaste päästä hänen pelipöytänsä ääreen ja kuin kasteenuudistus palata monen tunnin kuluttua takaisin collegeen ikkunan kautta, jonka ristikot eivät pystyneet esteiksi. Nostaessaan tuona riemun iltana kerran katseensa pöydän viekoittelevasta vihreästä hän oli savupilven läpi nähnyt serkkunsa seisovan vastakkaisella puolella. »Rouge gagne, impair, et manque!» Hän ei ollut silleen nähnyt Jollya.

»Tule Paistinpannuun teetä juomaan», sanoi Jolly, ja he astuivat sisään.

Nähdessään heidät yhdessä olisi vieras voinut panna merkille epämääräisen yhtäläisyyden näiden Forsytein kolmanteen polveen kuuluvien pikkuserkkujen välillä, saman kasvojen muodon, vaikka Jollyn silmät olivatkin tummempaa harmaata, tukka vaaleampi ja kiharampi.

»Teetä ja voipullia, olkaa hyvä», sanoi Jolly.

»Tahdotko maistaa savukkeitani», sanoi Val. »Näin sinut eilen illalla. Kuinka menestyit?»

»Minä en pelannut.»

»Minä voitin viisitoista savuketta.»

Vaikka Jollyn tekikin mieli toistaa eräs omalaatuinen selitys pelistä, jonka hän kerran oli kuullut isältään — »Kun tulet nyljetyksi, sinua kiukuttaa, kun nyljet muita, sinua ellottaa» — hän tyytyi sanomaan:

»Aika mätää koko peli minun mielestäni. Kävin koulua tuon nuorukaisen kanssa. Hän on kauhea narri.»

»Oi, ei suinkaan», sanoi Val, niinkuin särjettyä jumalaa puolustetaan, »hän on hurjan mukava poika.»

He tupruttelivat savujaan hiljaisuudessa.

»Sinä olet tavannut omaiseni, eikö niin?» sanoi Jolly. »He tulevat tänne huomenna.»

Val punastui vähän.

»Niinkö! Minä voin antaa sinulle mainiot tiedot Manchesterin marraskuun kilpailuista.»

»Kiitos, minä harrastan vain klassillisia kilpa-ajoja.»

»Niissä ei voi tehdä rahaa», sanoi Val.

»Minä vihaan kilparataa», sanoi Jolly, »siellä on sellainen hälinä ja paha haju. Hevosia kyllä mielelläni käyn katsomassa.»

»Minusta on hauska saada mielipiteellensä vahvistusta», vastasi Val.

Jolly hymyili, hymy muistutti hänen isäänsä. »Minä en ole koskaan onnistunut saamaan. Minä menetän aina rahaa, jos lyön vetoa.»

»Täytyyhän toki maksaa oppirahoja.»

»Niin, mutta koko asia on siinä, että osaa vetää ihmisiä nenästä.»

»Totta kai, muuten he vetävät sinua nenästä — siitähän koko jännitys.»

Jolly näytti vähän ylenkatseelliselta.

»Mitä sinä harrastat? Soutuako?»

»En — ratsastusta ja ajelua. Aion ruveta pelaamaan poloa ensi lukukaudella, jos saan isoisäni suostumaan maksuihin.»

»Hän siis on vanha James setä, eikö niin? Minkälainen hän on?»

»Vanhempi kuin neljäkymmentä kukkulaa», sanoi Val, »ja luulee aina joutuvansa vararikkoon.»

»Minun isoisäni ja hän kai olivat veljiä.»

»Minä en luule, että noiden vanhojen joukossa oli ketään urheilijaa», sanoi Val, »he kai jumaloivat rahaa.»

»Ei ainakaan minun väkeni», sanoi Jolly lämpimästi.

Val karisti tuhan savukkeestaan.

»Raha on luotu kulutettavaksi», sanoi hän. »Toivoisin, hitto vieköön, että minulla olisi enemmän.»

Jolly katsoi häneen tuolla suoralla ja tuikealla tavalla, jonka hän oli perinyt vanhalta Jolyonilta: Eihän rahoista puhuta! Ja taaskin seurasi hiljaisuus, jonka aikana he joivat teetään ja söivät voipullia.

»Missä omaisesi tulevat asumaan?» kysyi Val harkitun välinpitämättömänä.

»Sateenkaaressa. Mitä ajattelet sodasta?»

»Mätää, ainakin toistaiseksi. Buurit eivät sitten ole vähääkään urheilijoita. Miksi he eivät ryhdy avoimeen taisteluun?»

»Miksi he tekisivät sen? Heillä on kaikki vastassaan, paitsi juuri heidän sodankäyntitapansa. Minä melkein ihailen heitä.»

»He osaavat ampua ja ratsastaa», myönsi Val, »mutta he ovat kehnoa joukkoa. Tunnetko Crumin?»

»Mertonista? Ulkomuodolta vain. Hän kuuluu myös tuohon jaloon sakkiin, eikö niin? Teeskentelyä ja muitten matkimista kaikki tyyni.»

Val sanoi lujasti: »Hän on ystäväni.»

»Ooh, anteeksi.» Ja he istuivat tuijottaen kömpelösti toistensa ohi, kumpikin satutettuna omassa erikois-snobismissaan. Sillä Jolly kehitti itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas ikävystyttää meitä! Elämä ei ole puoleksikaan kyllin pitkä, ja me aiomme puhua nopeammin ja kirpeämmin, tehdä enemmän ja oppia enemmän ja viipyä eri puheenaineissa vähemmän kuin te osaatte kuvitellakaan. Me olemme »parhaat» — tehdyt teräslangasta ja ruoskansiimasta.» Ja Val kehitti itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas herättää meissä mielenkiintoa ja saada meitä innostumaan! Meillä on jo ollut joka ainoa elämys, ja jollei ole, väitämme kuitenkin, että niin on laita. Me olemme saaneet niin tarpeeksemme elämästä, että mitkään tunnit eivät ole meille pikkutunteja. Me menetämme viimeiset pennimme tyvenin mielin. Olemme lentäneet nopeasti ja päässeet kaiken ohi. Savukkeen savua koko maailma. Bismillah!» Kilpailun henki, joka on tunkeutunut englantilaisten luihin ja ytimiin asti, pakotti näitä kahta nuorta Forsytea etsimään ihanteet, ja vuosisadan lopulla ihanteet ovat sekavat. Ylimyssääty oli jo enimmäkseen omaksunut »voimaihmis»-periaatteen, vaikka siellä täällä jokin sellainen kuin Crum joka kuului aateliin — väsähtäneesti liittyi ihannoimaan tuota pelaajain Nirvanaa, joka oli ollut kahdeksankymmenluvun vanhojen keikarien ja elostelijain summum bonum. Ja Crumin ympärillä oli vielä jokin ylimyssäädyn harhaantunut vesa ja joukko rikkaitten poikia.

Mutta serkusten välillä oli toinenkin, paljon vähemmän ilmeinen vastahakoisuuden syy, joka johtui tuosta epämääräisestä perhe-yhdennäköisyydestä, mikä kenties harmitti heitä kumpaakin, tai jostakin puolittaisesta tietoisuudesta, että heidän sukuhaarojensa välillä oli vallinnut ja vallitsi vielä riita, josta perheen vanhemmat jäsenet joskus olivat vihjaisseet sanan tai pari. Ja Jolly kilisteli teelusikallaan ja ajatteli: »Hänen kravattineulansa ja liivinsä ja puheensa ja vedonlyöntinsä — Herra Jumala!»

Ja voipullaansa lopetteleva Val ajatteli: »Siinä on sitten aika karhu!»

»Sinä kai lähdet omaisiasi vastaan», sanoi hän ja nousi. »Tahtoisitko sanoa heille, että mielelläni näyttäisin heille B.N.C:tä. Eipä siltä, että siinä olisi paljon nähtävää — mutta jos he tahtoisivat tulla.»

»Kiitos vain, kyllä minä kysyn.»

»Tulisivatkohan he lounaalle? Minulla on aika laatuunkäypä tarjoilija.»

Val epäili, tokko heillä olisi aikaa.

»Kysytkö heiltä sentään?»

»Olet hyvin ystävällinen», sanoi Jolly varmasti ajatellen, että he eivät tule, mutta lisäsi vaistomaisen kohteliaana. »Eikö sinun paremmin sopisi syödä meidän kanssamme päivällistä huomenna?»

»No se on varma se. Mihin aikaan?»

»Puoli kahdeksalta.»

»Frakissako?»

»Ei?» Ja he erosivat tuntien hienoa vihamielisyyttä toisiansa kohtaan.

Holly ja hänen isänsä tulivat päiväjunalla. Tämä oli Hollyn ensimmäinen käynti tässä torninhuippujen ja unelmain kaupungissa, ja hän oli hyvin hiljainen, katsellen melkein ujosti veljeään, joka kuului tähän ihmeelliseen paikkaan. Lounaan jälkeen hän kulki ympäri ja tutki veljen »kotijumalia» kiihkeän uteliaana. Jollyn olohuoneessa oli laudoitus, ja taidetta edusti sarja Bartolozzin kuparipiirroksia, jotka olivat kuuluneet vanhalle Jolyonille, ja joukko yliopistossa otettuja valokuvia — nuoria miehiä, vilkkaita nuoria miehiä, koko sankareita ja verrattavissa hänen muistoihinsa Valista. Myöskin Jolyon tutki huolellisesti tätä todistusta poikansa luonteesta ja makusuunnasta.

Jolly tahtoi, että he saisivat nähdä hänen soutavan, ja niinpä he lähtivät joelle. Isänsä ja veljensä välissä kulkeva Holly tunsi ylpeyttä, kun päät kääntyivät ja katseet viipyivät hänessä. Jotta näkisivät Jollyn parhaiten edukseen he jättivät hänet venehuoneeseen ja kulkivat joen poikki rantapolulle. Hentorakenteinen Jolly — kaikista Forsyteista vain vanha Swithin ja George olivat härkämäisiä — souti numero kahtena koekahdeksikossa. Hän näytti hyvin vakavalta ja innokkaalta. Jolyon ajatteli ylpeänä, että hän oli kaunein poika koko joukosta, Holly taas, niinkuin sisaren sopii, oli enemmän mieltynyt pariin muuhun, mutta sitä hän ei olisi mistään hinnasta sanonut. Joki kimmelsi tuona iltapäivänä, niityt olivat mehevät, puut vielä värikkäät ja kauniit. Hienostunut rauha vallitsi vanhassa kaupungissa, ja Jolyon päätti tehdä luonnoksia kokonaisen päivän ajan, jos vain ilma sallisi. Kahdeksikko kiiti ohi toisen kerran ja liukui kotiin venehuoneeseen — Jollyn kasvot olivat hyvin järkähtämättömät, ettei hän vain näyttäisi ylpeältä. He palasivat joen poikki ja odottivat häntä.

»Oi niin», sanoi jolly Christ Church Collegen niityillä, »minun oli pakko pyytää tuo poika Val Dartie syömään päivällistä kanssamme tänä iltana. Hän olisi tahtonut tarjota teille lounasta ja näyttää B.N.C:tä, ja minusta oli parempi, että minä tarjoon, niin teidän ei tarvitse mennä. Minä en juuri pidä hänestä.»

Hollyn kalpeahkot kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Miksi et?»

»Oi, en tiedä. Minusta hän on keikari ja tyylitön. Minkälaisia hänen omaisensa ovat, isä? Hän on kai vain pikkuserkku, vai kuinka?»

Jolyon turvautui hymyilyyn.

»Kysy Hollylta», sanoi hän, »Holly näki hänen setänsä.» »Minä pidin Valista», sanoi Holly tuijottaen eteensä maahan.

»Hänen setänsä taas näytti — kauhean erilaiselta.» Hän vilkaisi Jollyyn ripsiensä alta.

»Oletteko koskaan», sanoi Jolyon hieman leikilliseen tapaan, »kuulleet perheemme historiaa, lapsikullat? Se on oikea satu. Ensimmäinen Jolyon Forsyte — joka tapauksessa ensimmäinen, josta tiedämme mitään, ja hän on isän-isän-isänisänne — asui Dorsetissa meren rannalla ollen ammatiltaan maanviljelijä, 'agrikultturalisti' niinkuin isotätinne sanoi ja maanviljelijän poika — he olivat sanalla sanoen talonpoikia, 'hyvin pientä väkeä', oli isoisällänne tapana sanoa.» Hän katsoi Jollya nähdäkseen, kuinka hänen jalosyntyisyytensä otti asian, ja pani toisella silmällä merkille Hollyn pahanilkisen ilon veljen lievästi nolostuneen ilmeen vuoksi.

»Voimme kuvitella, että hän oli paksu ja lujatekoinen ja edusti Englantia sellaisena kuin se oli ennen teollisuusaika-kauden alkamista. Toinen Jolyon Forsyte — isoisäsi isä, Jolly, paremmin tunnettu nimellä Dosset Forsyte — rakensi taloja, niin kertovat aikakirjat, sai kymmenen lasta ja muutti Lontoon kaupunkiin. Tiedetään, että hän joi madeiraa. Voimme otaksua, että hän edusti Napoleonin sotien aikaista Englantia ja yleistä levottomuutta. Vanhin hänen kuudesta pojastaan oli kolmas Jolyon, teidän isoisänne, lapsikullat — teekauppias ja yhtiöitten puheenjohtaja, terveimpiä englantilaisia, mitä koskaan on elänyt, ja minulle rakkain.» Iva oli kadonnut Jolyonin äänestä, ja hänen poikansa ja tyttärensä katselivat häntä juhlallisina. »Hän oli oikeamielinen ja sitkeä, herkkä ja nuori sydämestään. Te muistatte hänet, ja minä muistan hänet. Siirtykäämme toisiin! Isosedällänne Jamesilla, tuon nuoren Valin isoisällä, on poika nimeltä Soames — jonka nimeen liittyy eräs vanha riitajuttu, enkä luule, että kerron sitä teille. Jamesin ja 'Dossetin' kahdeksan muun lapsen, joista viisi vielä elää, voi sanoa edustavan kuningatar Viktorian Englantia, sen kaupallisia ja yksilöllisiä ja viiden prosentin periaatteita ja rahan takaisin saamista — jos ymmärrätte mitä se merkitsee. Joka tapauksessa he ovat pitkän elämänsä aikana muuttaneet kolmekymmentä tuhatta puntaa yhteensä pyöreäksi miljoonaksi. He eivät koskaan tehneet mitään hurjaa — jollei juuri isosetänne Swithin, jota luullakseni kerran petkutettiin vedonlyönnissä ja joka sai nimen 'Nelivaljakko Forsyte', koska hän ajoi parihevosia. Heidän aikansa on päättymässä ja heidän tyyppinsä myös, ei yksistään eduksi maalle. He olivat maassa kiinni, mutta hekin olivat terveitä. Minä olen neljäs Jolyon Forsyte — nimen heikko kantaja —»

»Ei, isä», sanoi Jolly, ja Holly puristi hänen kättään.

»Kyllä vain», toisti Jolyon, »heikko yksilö, joka, pelkään pahoin, en edusta muuta kuin vuosisadan loppua, tuloja, joita en itse ole ansainnut, harrastelua ja yksilöllistä vapautta — se on toista kuin yksilöllisyys, Jolly. Sinä olet viides Jolyon Forsyte, ukkoseni, ja sinä soitat uuden vuosisadan alkusoiton.»

Hänen puhuessaan he kääntyivät sisään collegen porteista, ja Holly sanoi: »Se on lumoavaa, isä.»

Kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä hän tarkoitti. Jolly oli vakava.

»Sateenkaari», joka oli niin hienostunut ja nykyaikaisuudesta vapaa kuin vain oxfordilainen hotelli voi olla, omasi pienen, tammella laudoitetun seurusteluhuoneen, missä Holly istui emäntänä, valkeassa puvussaan, ujona ja yksin, kun ainoa vieras saapui.

Val tarttui hänen käteensä melkein kuin olisi se ollut perhonen. Ja eikö Holly tahtoisi ottaa tätä vaivaista kukkaa? Se näyttäisi hurjan hienolta hänen tukassaan. Hän otti gardenian napinlävestään.

»Oi, ei kiitos — en kai voi!» Mutta hän otti kukan sittenkin ja kiinnitti sen kaulukseensa, sillä hän muisti äkkiä tuon sanan »keikari». Valin napinläpikukka herättäisi pahennusta, ja hän niin kovin tahtoi, että Jolly pitäisi Valista. Mahtoiko tyttö huomata, että Val oli rauhallisin ja eniten edukseen hänen seurassaan, ja oliko siinä kenties puolet pojan vetovoiman salaisuudesta?

»Minä en ole kertonut kenellekään ratsastuksestamme, Val.»

»Sitä parempi! Se on vain meidänkeskinen asia.»

Valin käsien ja jalkojen saamaton liikehtiminen antoi Hollylle sen tunteen, että tuossa pojassa on hyvin suloista voimaa ja toisenkin mieluisan tunteen — halun tehdä hänet onnelliseksi.

»Kertokaa minulle Oxfordista. Täällä mahtaa olla hurmaavaa.»

Val myönsi, että oli hurjan mukavaa tehdä mitä itse tahtoi, luennot eivät olleet mitään, ja muutamat pojat olivat hyvin hauskoja. »Mutta tietysti», lisäsi hän, »tahtoisin olla Lontoossa ja päästä käymään teitä katsomassa.»

Holly siirsi kättään ujosti polveltaan, ja hänen katseensa painui alas.

»Ettehän ole unohtanut», sanoi Val äkkiä kooten rohkeutensa, »että meidän piti lähteä seikkailemaan yhdessä?»

Holly hymyili.

»Oi, sehän oli vain kuvittelua. Eihän sellaista voi tehdä enää täysikasvuisena, tiedättehän.»

»Viis siitä, kyllä serkut voivat», sanoi Val. »Kun tulee ensimmäinen pitkä loma — se alkaa kesäkuussa, tiedättehän, ja kestää ikuisesti — silloin me pidämme varamme.»

Mutta Holly pudisti päätään, vaikka salaliittolaisuuden värähdys tuntui hänen suonissaan. »Ei siitä mitään tule», mumisi hän.

»Miksi ei tulisi?» sanoi Val innokkaasti. »Kuka estäisi? Ei isänne eikä veljenne.»

Sinä hetkenä Jolyon ja Jolly tulivat sisään ja romantiikka pakeni Valin kiiltonahkaisiin ja Hollyn valkeihin silkkikenkiin, missä se kutkutti ja kihelmöi kaiken iltaa, joka ei ollut ainakaan välittömyydestään huomattava.

Jolyon, joka oli herkkä ilmakehälle, tunsi pian salaista vihamielisyyttä poikain välillä ja ihmetteli Hollya. Ja hän tuli vaistomaisen ironiseksi, mikä on tuhoisaa nuoruuden avomielisyydelle. Muuan kirje, joka ojennettiin hänelle päivällisen jälkeen, pani hänet vaipumaan hiljaisuuteen, joka tuskin keskeytyi kunnes Jolly ja Val nousivat lähteäkseen. Hän lähti ulos heidän kanssaan poltellen sikariaan ja käveli poikansa seurassa Christ Churchin portille. Sitten hän kääntyi takaisin, otti kirjeen esille ja luki sen uudelleen lampun alla.

»Paras Jolyon,

Soames tuli taas tänä iltana — kolmantenakymmenentenä seitsemäntenä syntymäpäivänäni. Olitte oikeassa, en voi jäädä tänne. Muutan huomenna Piedmont Hotelliin, mutta en tahtoisi lähteä ulkomaille tapaamatta teitä. Olen yksin ja masentunut.

Teidän

Irene.»

Hän taittoi kirjeen takaisin taskuunsa ja käveli eteenpäin ihmetellen tunteittensa kiihkeyttä. Mitä tuo mies oli sanonut tai tehnyt?

Hän kääntyi High Streetille, kulki Turlia alas ja ohi noitten sokkeloisten tornien ja kupoolien ja College-päätyjen ja seinäin, jotka olivat joko kirkkaat tai syvän varjoisat voimakkaassa kuunvalossa. Täällä, englantilaisen sivistyksen sydämessä, oli vaikea käsittää, että yksinäistä naista voitaisiin häiritä tai vainota, mutta mitä muutakaan hänen kirjeensä voisi merkitä? Soamesin oli täytynyt ahdistaa häntä saadakseen hänet takaisin luokseen, ja yleinen mielipide ja laki olivatkin hänen puolellaan! »Kahdeksantoistasataa yhdeksänkymmentä yhdeksän!» ajatteli hän katsellen särkynyttä lasia, joka kimalteli erään huvilan puutarhanmuurilla. »Mutta kun kysymyksessä on omaisuus, olemme vielä pakanakansaa! Minä lähden katsomaan häntä huomenna. Minä luulen, että hänen on paras matkustaa ulkomaille.» Ajatus oli hänelle kuitenkin epämieluinen. Miksi Soamesin pitäisi karkoittaa Irene Englannista? Sitäpaitsi Soames saattaisi lähteä perässä, ja tuolla ulkona hän olisi vielä avuttomampi oman miehensä lähentelyitä vastaan! »Minun täytyy toimia varovaisesti», ajatteli hän, »tuo mies voi käydä hyvin epämiellyttäväksi. Minä en pitänyt hänen käyttäytymisestään vaunuissa tuona iltana.» Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen vanhempaan tyttäreensä, Juneen. Voisiko June auttaa? Irene oli kerran ollut hänen paras ystävänsä ja oli nyt »siipirikko», ja sellaiset olivat lähellä Junen sydäntä! Hän päätti sähköttää tyttärelleen, että tämä tulisi kohtaamaan häntä Paddingtonin asemalle. Suunnatessaan askeleensa takaisin Sateenkaareen hän tutkisteli omia tunteitaan. Joutuisiko hän tällä tavoin kuohuksiin jokaisen samassa asemassa olevan naisen vuoksi? Ei, ei joutuisi. Tämän johtopäätöksen selkeys teki hänen olonsa epämukavaksi, ja nähdessään, että Holly oli mennyt levolle hän lähti omaan huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, ja hän istui pitkän aikaa ikkunassa päällystakkiinsa kääriytyneenä ja katseli kuunvaloa katoilla.

Viereisessä huoneessa valvoi myöskin Holly ajatellen Valin kulmakarvoja ja silmäripsiä, varsinkin silmäripsiä, ja mitä hänen pitäisi tehdä, jotta hän saisi Jollyn pitämään enemmän Valista. Gardenian tuoksu oli voimakas hänen pienessä makuuhuoneessaan ja miellytti häntä.

Ja Val, joka nojautui ensi kerroksen ikkunastaan B.N.C:ssä, tuijotti kuun valaisemaan alueeseen näkemättä sitä ollenkaan, nähden sensijaan Hollyn, hennon ja valkopukuisen Hollyn, joka istui takan ääressä kun hän ensin tuli sisään.

Mutta Jolly nukkui makuuhuoneessaan, joka oli kaita kuin aave, käsi posken alla, ja näki unta, että hän oli Valin kanssa samassa veneessä ja souti kilpasoutua häntä vastaan, ja isä huusi rantapolulta: »Kakkonen! Kädet irti siellä, kuuletko!»