← Table of contents
Forsytein taru II

11. TIMOTHY ENNUSTAA

Tyyni Tuulio translation

Sinä päivänä, jolloin kohtaamisen National Galleryssa olisi pitänyt tapahtua, vietettiin Englannin kunnian ja ylpeyden — lyhyemmin sanoen silinterihatun — ylösnousemuksen toista vuosipäivää. Suuri krikettikilpailu »Lordin» kentällä — tuo juhla, jonka vieton sota oli lakkauttanut — oli taas toista kertaa tapahtumassa vaalean ja tummansinisten lippujen hulmutessa, kunniakkaan menneisyyden melkein kaikki piirteet huomioon otettuina. Täällä, lounastunnilla, olivat edustettuina naishattujen kaikki lajit ja miehisen hatun yksi ainoa laji suojellen »säätyläis»-luokkaan kuuluvien kasvojen moninaisia tyyppejä. Huomioiva Forsyte saattoi erottaa vaatimattomammilla paikoilla pienen määrän pehmeitäkin hattuja, mutta ruohokentälle ne tuskin uskaltautuivat. Vanha koulu — tai koulut — saivat iloita siitä, että proletariaatti ei sentään vielä ruvennut maksamaan tarvittavaa puolta kruunua. Tässä oli vielä luja linnoitus, ainoa jäljelläoleva suuresta asteikosta — sillä sanomalehdet arvioivat yleisön lukumäärän kymmeneksituhanneksi. Ja nuo kymmenen tuhatta, kaikki saman toivon elähdyttäminä, tekivät toisilleen tuon ainoan kysymyksen: »Missä aiotte lounastaa?» Jotakin ihmeen ylentävää ja rauhoittavaa oli tuossa kysymyksessä ja kysyjäin suuren, yhdenvertaisen joukon näkemisessä. Mitä voimavarastoja vielä olikaan Brittein valtakunnassa — tarpeeksi kyyhkysiä, rapuja, karitsanlihaa, lohimajonneesia, mansikoita ja samppanjapulloja koko tuon joukon ravitsemiseksi! Ei mitään ihmettä odotettavissa — seitsemän leivän ja viiden kalan tapausta — uskon perustukset olivat varmemmat. Kuusituhatta silinteriä ja neljätuhatta päivänvarjoa laskettaisiin kokoon, kymmenentuhatta tuota samaa englantia puhuvaa suuta täyttyisi. Vanhassa koirassa oli vielä elämää! Perimätapa! Perimätapa taaskin! Kuinka voimakas ja kuinka joustava! Sodat voivat raivota, verotus saalistaa, ammattiyhdistykset ottaa tullia, ja Eurooppa tuhoutua nälkään, mutta nämä kymmenentuhatta tulevat ravituiksi ja saavat omassa piirissään otella, kävellä vihreällä kentällä, kulkea silinteri päässä ja kohdata — itsensä. Sydän oli terve, valtimo vielä säännöllinen. E-ton! Harro-o-ow!

Niitten monien Forsytein joukossa, jotka olivat läsnä tällä metsästysmaallaan vanhaan tapaan perustuvan oikeuden tai valtuuskirjan nojalla, oli Soames vaimoineen ja tyttärineen. Hän ei ollut käynyt kumpaakaan koulua, hän ei harrastanut krikettiä, mutta hän tahtoi, että Fleur saisi näyttää pukuaan, ja hän tahtoi itse esiintyä silinteri päässä — loistaa taaskin rauhassa ja upeudessa vertaistensa joukossa. Hän asteli säädyllisenä, Fleur Annetten ja hänen välissään. Kukaan nainen ei vetänyt heille vertoja, mikäli hän saattoi nähdä. He osasivat kävellä ja pitää ryhtinsä, heidän kauneudessaan oli kiinteyttä, kun taas modernilla naisella yleensä ei ollut mitään vartaloa, ei rintoja, ei mitään! Hän muisti äkkiä, kuinka humaltuneena ylpeydestä hän oli kävellyt Irenen rinnalla ensimmäisen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Ja kuinka he olivat lounastaneet vaunuissa, jotka hänen äitinsä pani isän hankkimaan, ne kun olivat niin »chic» — siihen aikaan oli vain vaunuja ja muita ajoneuvoja, ei noita suuria raskaita katsomolavoja! Ja kuinka johdonmukaisesti Montague Dartie oli juonut liikaa. Soames otaksui, että ihmiset vieläkin joivat liikaa, mutta ei ollut enää samaa tilaa juomiselle kuin ennen. Hän muisti George Forsyten — jonka veljet Roger ja Eustace olivat olleet Harrowissa ja Etonissa — istuvan koko suuruudessaan ylinnä vaunuissa heiluttaen vaaleansinistä lippua toisessa kädessä ja tummansinistä toisessa ja huutavan: »Etroow—Harrton!» juuri kun kaikki muut olivat hiljaa — niinkuin hänenlaiselleen narrille sopikin, ja Eustace istui alempana äärimmäisen muodinmukaisessa puvussa, liian keikarimaisena kantamaan mitään värejä tai kiinnittääkseen huomiota mihinkään. Hm! Se oli silloin, ja Irenellä oli harmaa, kalpeanvihreälle vivahtava silkkipuku. Hän katsoi sivusta Fleurin kasvoja. Aika värittömät — ei valoa, ei innostusta! Tuo rakkausjuttu kalvoi häntä — paha juttu! Hän katseli taakseen, vaimonsa kasvoja, jotka olivat vähän hoidetummat kuin tavallisesti, vähän halveksivat — eipä silti, että Annettella olisi ollut mitään syytä halveksimiseen, mikäli hän ymmärsi. Hän suhtautui Profondin uskottomuuteen melko tyvenesti, vai oliko tuo »pikku» matka vain petosta? Siinä tapauksessa hän kieltäytyisi huomaamasta mitään! Käveltyään kentän ympäri ja paviljongin edestä he hakivat Winifredin pöydän Beduiini-klubin teltasta. Tämän uuden »kukko ja kana»-klubin oli perustanut matkaharrastusten merkeissä muuan herrasmies, jolla oli vanha skotlantilainen nimi ja jonka isä oli hieman omituisesti saanut nimekseen Levi. Winifred oli liittynyt klubiin, ei siksi, että hän oli matkustanut, vaan siksi, että vaisto sanoi hänelle klubin, jolla oli sellainen nimi ja sellainen perustaja, vielä menevän pitkälle, ja jollei liittynyt siihen heti, ei ehkä enää olisi mahdollisuuksiakaan. Se teltta, jonka sisäänkäytävän yläpuolelle oranssinväriselle pohjalle oli kirjaeltu Koraanin lause ja pieni vihreä kameeli, oli häikäisevin koko kentällä. Teltan ulkopuolella he tapasivat Jack Cardiganin, jolla oli tummansininen kaulanauha (hän oli kerran pelannut Harrowin puolesta) ja joka huitoi keppiään osoittaakseen, kuinka tuon pojan olisi pitänyt lyödä tuota palloa. Hän ohjasi heidät sisään. Winifredin nurkkaan kokoontuneina olivat Imogen, Benedict nuoren vaimonsa kanssa, ValDartie ilman Hollya, Maud ja hänen miehensä, ja kun Soames kahden naisensa kanssa istui pöytään, oli vielä yksi paikka tyhjänä.

»Minä odotan Prosperia», sanoi Winifred, »mutta hänellä on niin paljon puuhaa huvilaivastaan.»

Soames vilkaisi salaa. Ei mitään liikahdusta hänen vaimonsa kasvoilla! Joko tuo mies sitten aikoi tulla tai ei, hän ilmeisesti sen tiesi. Soamesilta ei jäänyt huomaamatta, että myöskin Fleur katsahti äitiinsä. Jollei Annette kunnioittanut miehensä tunteita, voisi hän ajatella Fleuriä! Keskustelun, joka oli hyvin hajanainen, kokosi Jack Cardiganin puhe »porttivahdeista». Hän mainitsi kaikki »suuret porttivahdit» aikojen alusta asti ikäänkuin he olisivat määrätty rodullinen ykseys brittiläisen kansan kokoonpanossa. Soames oli lopettanut ja aloitti kyyhkyspaistia, kun hän kuuli sanat: »Minä myöhästyn pikku hiukkasen, rouva Dartie», ja näki, että tyhjää paikkaa ei ollut enää. Tuo mies istui Annetten ja Imogenin välissä. Soames jatkoi järkähtämättömänä syöntiään sanoen silloin tällöin jotakin Maudille ja Winifredille. Keskustelu surisi hänen ympärillään. Hän kuuli Profondin äänen sanovan:

»Minä luulen että erehdytte, rouva Forsyde, minä — minä lyön vetoa, että neiti Forsyde on yhtä mieltä kanssani.»

»Mistä sitten?» kuului Fleurin kirkas ääni pöydän takaa.

»Minä sanoin, että nuoret tytöt ovat hyvin samanlaisia kuin ennenkin — ero on aivan pikkuinen.»

»Tiedättekö heistä niin paljon?»

Tuo terävä vastaus ehti kaikkien korviin, ja Soames liikahti levottomana ohuessa vihreässä tuolissaan.

»No niin, minä en tiedä, minä luulen, että he ajavat perille oman pikku tahtonsa, ja luulen, että he ovat sen tehneet aina.»

»Tosiaankin!»

»Niin, mutta Prosper», keskeytti Winifred hyväntuulisesti, »nuo tytöt kaduilla — tytöt, jotka ovat työskennelleet sotatarvetehteissa, myymäläin pikku keimailijat — kyllähän heidän tapansa oikein iskevät silmään.»

Sanan »iskevät» kuullessaan Jack Cardigan keskeytti tutkimuksensa, ja hiljaisuuden vallitessa Monsieur Profond sanoi:

»Ennen se oli sisäpuolella, nyt se on ulkopuolella, siinä kaikki.»

»Mutta heidän moraalinsa!» huusi Imogen.

»He ovat aivan yhtä moraalisia kuin konsanaan, rouva Cardigan, mutta nyt heillä on enemmän tilaisuutta.»

Tämä salatun kyynillinen lausunto nauratti Imogenia hiukan, sai Jack Cardiganin suun vähän aukeamaan ja Soamesin tuolin natisemaan.

Winifred sanoi: »Tuo on liian ilkeätä, Prosper.»

»Mitä te luulette, rouva Forsyde, eikö teidänkin mielestänne ihmisluonto ole aina sama?»

Soames hillitsi äkillisen halunsa mennä potkimaan tuota miestä. Hän kuuli vaimonsa vastaavan:

»Ihmisluonto ei ole sama Englannissa kuin joka paikassa muualla.» Tuo oli sitä Annetten kirottua ivallisuutta!

»No niin, minä en tunne paljonkaan tätä pikku maata.» — »Et, Jumalan kiitos», ajatteli Soames — »mutta minä sanoisin, että pata kiehuu kannen alla joka paikassa. Me kaikki tarvitsemme huvitusta, ja olemme aina tarvinneet.»

Kirottu mies! Hänen kyynillisyytensä oli — raivostuttavaa!

Lounaan päätyttyä he kaikki lähtivät parittain ruuansulatuskävelylle. Liian ylpeänä huomaamaan mitään Soames tiesi hyvin, että Annette ja tuo mies olivat lähteneet kuljeksimaan ympäri yhdessä. Fleur kulki Valin kanssa, hän oli epäilemättä valinnut tämän serkkunsa siksi, että hän tunsi tuon pojan. Hänen omana parinaan oli Winifred. He kulkivat loistavassa, kiertelevässä ihmisvirrassa ensin vähän kuumissaan ja kylläisinä, kunnes Winifred huokasi:

»Soisinpa, että pääsisimme neljäkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, vanha poika!»

Hänen henkensä silmäin edessä kulki loputon saattue hänen omia »Lordi»-pukujaan, jotka alituisesti palautuvan rahapulan välttämiseksi oli maksettu isän rahoilla. »Hauskaa on sentään ollut. Väliin suorastaan toivon, että Monty voisi tulla takaisin. Mitä ajattelet tämän ajan ihmisistä, Soames?»

»Suurenmoisen vähän tyyliä. Polkupyörät ja autot panivat tyylin rappeutumisen alulle, sota teki loput.»

»Minä tahtoisin tietää, mitä on tulossa», sanoi Winifred äänellä, jonka kyyhkyspasteija teki uneksivaksi. »En ollenkaan ole varma, vaikka palaisimme pönkkähameisiin ja roimahousuihin. Katso tuotakin pukua!»

Soames pudisti päätänsä.

»Rahaa on, mutta ei uskoa asioihin. Me emme pane säästöön tulevaisuutta varten. Nuo nuoret — he puhuvat vain lyhyestä ja iloisesta elämästä.»

»Onpa tuossakin hattu!» sanoi Winifred. »Minä en tiedä — kun tulee ajatelleeksi niitä, jotka kaatuivat ja kaikkea mikä tapahtui sodassa — minusta tämä on melkein ihmeellistä. Ei missään muussa maassa ole tällaista — Prosper sanoo, että kaikki muut ovat vararikkotilassa paitsi Amerikka, ja sen maan miehet tietysti aina ovat ottaneet pukumuotinsa meiltä.»

»Aikooko tuo mies todella lähteä Etelämerelle?» kysyi Soames.

»Oi, eihän sitä koskaan tiedä, mihin Prosper lähtee!»

»Hän on ajan merkki», mutisi Soames, »jos niin haluat.» Winifredin käsi tarttui hänen käsivarteensa.

»Älä käännä päätäsi», sanoi hän matalalla äänellä, »mutta katso oikealle katsomolavan eturiviin.»

Soames katsoi mikäli noilla rajoituksilla saattoi. Harmaapartainen mies, jolla oli harmaa silinteri, laihat, ruskeat, uurteiset kasvot ja ryhdissä eräänlaista eleganssia, istui siinä luonnonväriseen pellavapukuun puetun naisen vieressä, jonka tummat silmät katsoivat suoraan häneen. Soames katsoi nopeasti jalkoihinsa. Kuinka kummallisesti jalat liikkuivat, tuolla tavoin toinen toisensa jälkeen! Winifredin ääni sanoi hänen korvaansa:

»Jolyon näyttää hyvin sairaalta, mutta hänessä on aina ollut tyyliä. Hän taas ei muutu — tukkaa lukuunottamatta.»

»Miksi kerroit Fleurille tuon jutun?»

»Minä en kertonut, hän sai sen itse selville. Minä olen aina tietänyt, että niin kävisi.»

»Niin, siitä tuli kaunis soppa. Hän on kiinnittänyt sydämensä heidän poikaansa.»

»Se pieni velho», mutisi Winifred. »Hän yritti petkuttaa minua siinä asiassa. Mitä aiot tehdä, Soames?»

»Antaa tapausten johtaa.»

He liikkuivat hiljaisina eteenpäin melkein sakeassa ihmisjoukossa.

»Tosiaankin», sanoi Winifred äkkiä, »se näyttää melkein Kohtalolta. Mutta se on niin vanhanaikaista. Katso! Tuolla ovat George ja Eustace!»

George Forsyten jyhkeä vartalo oli pysähtynyt heidän eteensä.

»Halloo, Soames», sanoi hän. »Tapasin juuri Prosperin ja vaimosi. Saat heidät kiinni, jos lisäät vauhtia. Kävitkö katsomassa vanhaa Timothya?»

Soames nyökäytti päätään, ja virta pakotti heidät erilleen.

»Minä olen aina pitänyt vanhasta Georgesta», sanoi Winifred. »Hän on niin lystikäs.»

»Minä en koskaan», sanoi Soames. »Missä on paikkasi? Minä menen omalleni. Fleur on voinut tulla takaisin.»

Saatettuaan Winifredin hänen paikalleen Soames palasi omalleen tietoisena pienten, vaikeitten, etäisten olentojen juoksusta, mailojen paukkeesta, kehoitus- ja yllytyshuudoista.

Ei Fleuriä, ei Annettea! Tämän ajan naisilta ei tarvinnut odottaa mitään! Heillä oli äänioikeus. He olivat »vapautuneita», ja paljon hyvää heillä siitä oli! Vai Winifred tahtoisi palata takaisin, todellakin, ja aloittaa koko Dartie-jutun uudestaan! Saada menneisyys vielä takaisin — istua täällä niinkuin hän oli istunut vuosina 83 ja 84, ennenkuin hän oli varma siitä, että avioliitto Irenen kanssa oli väärällä tolalla, ennenkuin Irenen vastarinta oli käynyt niin ilmeiseksi, ettei hän maailman parhaalla tahdollakaan voinut olla huomaamatta sitä! Hänen näkemisensä tuon toisen miehen kanssa oli tuonut kaikki muistot takaisin. Vieläkään hän ei voinut ymmärtää, miksi Irene oli ollut niin heltymätön. Hän osasi rakastaa toisia miehiä, se kyky oli hänessä! Häneltä, ainoalta ihmiseltä, jota hänen olisi pitänyt rakastaa, hän oli suvainnut kieltää sydämensä. Soamesista tuntui, kummallista kyllä, kun hän katsoi taakseen, että kaikki tuo nykyaikainen avioliiton löyhtyminen — vaikka muodot ja lait olivat samat kuin hänen mennessään naimisiin Irenen kanssa — että kaikki tämä nykyinen löyhtyminen oli saanut alkunsa Irenen kapinasta, hänestä tuntui, kummallista kyllä, että Irene oli aloittanut sen, kunnes kaikki säädyllinen omistaminen oli mennyttä tai oli vähällä mennä. Kaikki johtui Irenestä! Ja nyt — kaunis asiaintila! Kodit! Kuinka koteja voisi olla ilman keskinäistä omistamista! Eipä siltä, että hänellä koskaan olisi ollut todellista kotia! Mutta oliko se ollut hänen syynsä? Hän oli tehnyt parhaansa. Ja hänen palkkansa oli — nuo kaksi tuolla katsomolavalla ja tuo Fleurin juttu!

Ja yksinäisyyden valtaamana hän ajatteli: »En odota enää kauempaa! He saavat luvan osata takaisin hotelliin — jos aikovat tulla!» Kutsuen ajuria kentän ulkopuolelta hän sanoi:

»Ajakaa Bayswater Roadille.» Hänen vanhat tätinsä eivät olleet koskaan pettäneet häntä. Heille hän oli ollut aina tervetullut vieras. Vaikka he olivatkin poissa, oli siellä vielä Timothy!

Smither seisoi avoimessa ovessa.

»Herra Soames! Minä olin juuri hengittämässä raitista ilmaa.

Keittäjä tulee olemaan niin mielissään.»

»Kuinka herra Timothy jaksaa?»

»Hän ei vähääkään ole ollut oma itsensä parina viime päivänä, herra, hän on puhunut paljon. Juuri tänä aamuna hän sanoi: »James veljeni alkaa olla vanha.» Hänen henkensä vaeltelee, herra Soames, ja silloin hän aina puhuu noista toisista. Hän on huolissaan heidän sijoituksistaan. Toissa päivänä hän sanoi: »Veljeni Jolyon ei välitä vähäänkään valtiolainasta» — hän näytti olevan siitä oikein pahoillaan. Tulkaa sisään, herra Soames, tulkaa sisään! Tämä on hauskaa vaihtelua!»

»No niin», sanoi Soames, »muutamaksi minuutiksi sitten.»

»Ei», kuiskasi Smither hallissa, missä vallitsi ulkoilman ihmeellinen raikkaus, »me emme ole olleet oikein tyytyväisiä häneen, emme koko tällä viikolla. Hän on aina jättänyt syödessään parhaan palan viimeiseksi, mutta maanantaista saakka hän on syönyt sen ensimmäiseksi. Jos pidätte silmällä koiraa, joka syö päivällistään, herra Soames, syö se lihan ensimmäiseksi. Meidän mielestämme on aina ollut niin hyvä merkki, että herra Timothy hänen iällään jättää makupalan viimeiseksi, mutta nyt hän näyttää menettäneen kaiken itsehillintänsä, ja tietysti hän jättää sen muussakin. Tohtori ei kiinnitä huomiota asiaan, mutta» — Smither pudisti päätään — »herra Timothy näyttää ajattelevan, että hänen on parempi syödä se ensiksi, siltä varalta, että hän ei saisikaan sitä. Tämä seikka ja hänen puheensa tekevät meidät levottomiksi.»

»Onko hän sanonut jotakin tärkeätä?»

»Minä en tahtoisi sanoa sitä, herra Soames, mutta hän on kiukustunut testamenttiinsa. Hän on käynyt oikein äreäksi — ja se tuntuu merkilliseltä, kun ajattelee, että hän on katsellut testamenttiaan joka aamu näinä vuosina. Hän sanoi tässä eräänä päivänä; »He tahtovat rahani.» Minä niin hämmästyin, sillä eihän kukaan tahdo hänen rahojaan, siitä olen varma, ja sanoinkin sen hänelle. Ja minusta on sääli, että hän ajattelee rahoja tähän aikaan elämästään. Minä rohkaisin mieleni. »Tiedättehän, herra Timothy», sanoin hänelle, »rakas emäntäni» — tarkoitan neiti Forsytea, herra Soames, Ann neitiä, joka opetti minut — »hän ei koskaan ajatellut rahoja», sanoin, »hän oli vain kauttaaltaan luonnetta.» Hän katsoi minuun, en osaa sanoakaan kuinka kummallisesti, ja sanoi ihan kuivasti: »Kukaan ei tahdo minun luonnettani.» Ajatelkaa, että hän sanoi tuollaisen asian! Mutta väliin hän sanoo jotakin yhtä terävää ja järkevää kuin kuka muu tahansa.»

Soames, joka oli katsellut vanhaa piirrosta hattunaulakon vieressä ajatellen: »Tuolla on arvoa!» mutisi: »Minä menen katsomaan häntä, Smither.»

»Keittäjä on nyt hänen luonaan», sanoi Smither korsettinsa päällitse, »hän tulee iloiseksi, kun saa nähdä teidät.»

Soames nousi hitaasti, mielessä ajatus: »En välitä elää tuohon ikään asti.»

Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja koputti ovelle. Ovi aukeni, ja hän näki noin kuusikymmenvuotiaan naisen pyöreät, hyväntahtoiset kasvot.

»Herra Soames!» sanoi nainen. »Tosiaankin, herra Soames!» Soames nyökäytti päätään. »Hyvä on, keittäjä!» sanoi hän ja meni sisään.

Timothy istui vuoteessa tyynyjen varassa, kädet ristissä rinnalla, katse suunnattuna kattoon, missä kärpänen käveli ylösalaisin. Soames pysähtyi jalkopäähän ja katsoi häneen.

»Timothy setä», sanoi hän koroittaen ääntään, »Timothy setä!»

Timothyn katse irtaantui kärpäsestä ja laskeutui tulijan tasolle. Soames sattoi nähdä hänen kelmeän kielensä kostuttavan tummahkoja huulia.

»Timothy setä», sanoi hän taas, »onko jotakin, minkä voin tehdä sedän hyväksi?»

»Häh», sanoi Timothy.

»Olen tullut tervehtimään setää ja katsomaan, että kaikki on kunnossa.»

Timothy nyökäytti päätään. Hän näytti koettavan tottua edessään olevaan ilmestykseen.

»Onko sedällä kaikki mitä setä tarvitsee?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Voinko toimittaa sedälle jotakin?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Minähän olen Soames, tiedäthän, sedän veljenpoika Soames Forsyte. Sedän veljen Jamesin poika.»

Timothy nyökäytti päätään.

»Minä olen iloinen, jos saan tehdä sedän puolesta mitä vain voin.»

Timothy viittasi. Soames meni hänen viereensä.

»Sinä —», sanoi Timothy äänellä, joka tuntui eläneen kauemmin kuin kaikki sointu, »sano heille kaikille —» ja hänen sormensa taputti Soamesin käsivartta, »että he pitäisivät kiinni — pitäisivät kiinni — valtiolainaosakkeet ovat nousussa», ja hän nyökäytti päätään kolmesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »minä sanon.»

»Niin», sanoi Timothy kiinnittäen katseensa takaisin kattoon ja sanoi: »Tuo kärpänen.»

Omituisesti liikutettuna Soames tarkkasi keittäjän hauskoja lihavahkoja kasvoja, jotka olivat täynnä pieniä kurttuja lieden katselemisesta.

»Tämä tulee tekemään hänelle äärettömästi hyvää», sanoi keittäjä.

Timothy kuului mutisevan jotakin, mutta hän puhui ilmeisesti itsekseen, ja Soames lähti keittäjän kanssa ulos.

»Minä niin tahtoisin tarjota teille punaista hyytelöä niin kuin vanhoina aikoina, herra Soames, te niin piditte siitä. Hyvästi, herra, tämä oli hauskaa.»

»Hoitakaa häntä hyvin, hän on vanha.»

Ja puristettuaan keittäjän kurttuista kättä hän meni alakertaan. Smither vielä hengitti raitista ilmaa ovenraossa.

»Mitä ajattelette hänestä, herra Soames?»

»Hm», sanoi Soames, »hän on menettänyt kosketuksensa ulkomaailmaan.»

»Niin», sanoi Smither, »minä pelkäsin, että sanoisitte noin, kun tulette suoraan maailmalta katsomaan häntä.»

»Smither», sanoi Soames, »me olemme kaikki velkaa teille.» »Oi, ei, herra Soames, älkää sanoko niin! Tämä on hauskaa vain — hän on niin ihmeellinen mies.»

»No niin, hyvästi», sanoi Soames ja nousi autoonsa.

»Nousussa», ajatteli hän, »nousussa!»

Päästyään hotelliinsa Knightsbridgessä hän meni heidän seurusteluhuoneeseensa ja soitti teetä. Kumpainenkaan ei ollut kotona. Ja taaskin yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Nämä hotellit! Mitä hirvittävän suuria laitoksia ne olivatkaan tähän aikaan! Hän saattoi muistaa ajan, jolloin ei ollut suurempia kuin Long tai Brown, Morley tai Tavistock, ja kuinka ihmiset olivat pudistaneet päätään Langhamille ja Grandille. Hotellit ja klubit — klubit ja hotellit, niillä ei ollut loppua nykyaikana! Ja Soames, joka juuri oli Lordin krikettikentällä katsellut perimätavan ja jatkuvaisuuden ihmettä, jäi haaveilemaan muutoksista, joita oli tapahtunut tässä Lontoossa, missä hän oli syntynyt kuusikymmentä viisi vuotta sitten. Olivat valtio lainaosakkeet sitten nousussa tai laskussa, Lontoosta oli tullut peloittavan rikas. Ei toista sen vertaista koko maailmassa, jollei juuri New York! Sanomalehdissä oli tähän aikaan paljon hysteriaa, mutta jokainen, joka, niinkuin hän, saattoi muistaa Lontoon kuusikymmentä vuotta sitten ja näki sen nyt, totesi rikkauden hedelmällisyyden ja joustavuuden. Heidän tarvitsi vain pitää päänsä selvänä ja järkähtämättöminä kulkea eteenpäin. Mitä, hänhän muisti vielä mukulakivet ja haisevat oljet ajurinvaunujen pohjalla. Ja vanha Timothy — mitä hän voisikaan kertoa, jos hänellä olisi muistinsa jäljellä! Olot olivat epävakaiset, ihmiset elivät mässäyksessä tai kiireessä, mutta tässä oli Lontoo ja Thames ja tuolla ulkona Brittein valtakunta ja maailman loppu. »Valtiolainaosakkeet nousussa!» Hän ei ihmettelisi vähääkään. Rotu se oli, joka merkitsi. Ja kaikki itsepintainen Soamesissa tuijotti hetkisen hänen harmaista silmistään, kunnes hänen huomionsa kiintyi erään Viktorian aikaisen taulun jäljennökseen, joka riippui seinällä. Hotelli oli ostanut kolme tusinaa tuota pientä laatua! Vanhat metsästyskuvat tai Hogarthin kuuluisat sarjat vanhojen majatalojen seinillä olivat katsomisen arvoisia, mutta tämä hempeämielinen hölynpöly — no niin, viktorialaisuus oli ohi! »Sano heille, että he pitäisivät kiinni!» oli vanha Timothy sanonut. Mutta mistä heidän tuli pitää kiinni tässä »demokraattisen periaatteen» nykyaikaisessa liejussa? Mitä, olihan itse yksityiselämäkin uhattu! Ja ajatellessaan, että yksityiselämä voisi hävitä, Soames työnsi kahvikuppinsa pois ja meni ikkunan ääreen. Ajatella, ettei omistaisi luontoa sen enemmän kuin tuo joukko tuolla ulkona omisti Hyde Parkin kukkia ja puita ja vesiä! Ei, ei! Yksityisomaisuus oli kaiken omistamisen arvoisen pohjana. Maailma oli vähän menettänyt tervettä järkeään niin kuin koirat silloin tällöin täysikuulla hullaantuvat ja lähtevät yölliselle seikkailulle, mutta maailma, niinkuin koirakin, tietää, missä saa voita leivälleen ja missä on lämmin vuode, ja palaisi varmastikin ennen pitkää ainoaan omistamisen arvoiseen kotiinsa — yksityisomaisuuteen. Maailma eli tällä hetkellä toisessa lapsuudessaan niinkuin vanha Timothy — söi makupalansa ensimmäiseksi!

Hän kuuli ääntä takanaan ja näki, että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat tulleet sisään.

»Olette siis tulleet?» sanoi hän.

Fleur ei vastannut, hän seisoi hetkisen katselemassa häntä ja äitiään ja meni sitten makuuhuoneeseen. Annette kaatoi itselleen kupillisen teetä.

»Minä lähden Pariisiin, äitini luo, Soames.»

»Oh! Äitisi luo?»

»Niin.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?»

»En tiedä.»

»Ja koska lähdet?»

»Maanantaina.»

Lähtisikö hän tosiaankin äitinsä luo? Kummallista, kuinka välinpitämätön Soames tunsi olevansa! Kummallista, kuinka selvästi hän tajusi olevansa välinpitämätön niin kauan kuin ei mitään skandaalia tapahtuisi. Ja äkkiä hän näki selvästi Annetten ja itsensä välissä kasvot, jotka hän oli nähnyt sinä iltapäivänä — Irenen.

»Tahdotko rahaa?»

»Kiitos, minulla on tarpeeksi.»

»Hyvä on. Ilmoita meille sitten, kun tulet takaisin.»

Annette pani pois kaakun, joka hänellä oli hyppysissään, katsoi Soamesiin tummennettujen ripsiensä alta ja sanoi:

»Onko sinulla jotakin sanottavaa äidille?»

»Terveiseni.»

Annette venyttelihe, kädet uumillaan, ja sanoi ranskaksi:

»Mikä onni, ettet ole koskaan rakastanut minua, Soames.» Sitten hän nousi ja lähti huoneesta. Soames oli iloinen, että hän oli sanonut tuon ranskaksi — se ei tuntunut vaativan mitään huomiota. Taaskin nuo toiset kasvot — kalpeat, tummasilmäiset, vielä kauniit! Ja kaukana hänen sielunsa syvyydessä liikahti lämmön aave, ikäänkuin tuhkakasan alla vielä olisi ollut kipinöitä. Ja Fleur hullaantuneena hänen poikaansa! Kummallinen sattuma! Mutta oliko mitään sellaista kuin sattuma? Mies kulki katua, tiilikivi putosi hänen päähänsä. Niin, se varmaankin oli sattuma. Mutta tämä! »Perinyt», oli tyttö sanonut. Hän — hän »piti kiinni!»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings