8. KUOLAIMET SUUSSA

Eräille luonteille tuottaa moraalista huojennusta tieto, että heidän kätensä on kaikkia muita vastassa. Fleur lähti Junen talosta ilman omantunnon vaivoja. Lukiessaan vihastusta ja tuomiota pienen sukulaisensa sinisistä silmistä Fleur oli vain iloinen, kun oli osannut puijata häntä ja halveksi Junea, koska tuo vanhempi idealisti ei ollut nähnyt, mitä hänellä oli mielessä.

Lopettaa, kyllä kai! Hän näyttäisi heille kohta, että hän oli juuri vasta alussa. Ja hän hymyili itsekseen istuessaan raitiovaunun katolla, joka vei hänet takaisin Mayfairiin. Mutta hymy kuoli, häipyi odotuksen ja tuskan värähtelyihin. Kykenisikö hän voittamaan Jonin puolelleen? Hän oli ottanut kuolaimet suuhun, saisiko hän Jonin tekemään samoin? Hän, Fleur, tiesi totuuden ja ymmärsi viivyttelyn todellisen vaaran, Jon ei tuntenut kumpaakaan, siinä ääretön ero.

»Entä jos kertoisin hänelle», ajatteli Fleur, »eikö se tosiaankin olisi turvallisempaa?» Tuolla kaamealla sattumalla ei ollut oikeutta tärvellä heidän rakkauttaan, pitihän Jonin se ymmärtää! He eivät voineet alistua siihen! Ihmiset aina suostuvat peruuttamattomaan tosiasiaan aikanaan! Tuosta filosofisesta päätelmästä, joka oli kylläkin syvällinen hänen iällään, hän siirtyi toiseen, vähemmän filosofiseen mietiskelyyn. Jos hän suostuttaisi Jonin äkilliseen ja salaiseen avioliittoon ja tämä perästäpäin saisi selville, että Fleur onkin tietänyt totuuden? Mitä siitä tulisi? Jon vihasi verukkeita. Eikö tosiaankin hänen ollut parempi kertoa Jonille? Mutta Jonin äidin muisto tuli häiritsemään tätä aietta. Fleur pelkäsi. Äidillä oli valtaa Joniin ehkä enemmän kuin hänellä itsellään. Kuka osasi sanoa? Vaara oli liian suuri. Ollen syvään vaipuneena näihin vaistomaisiin laskelmiin hän ajautui ohi Green Streetin aina Ritz hotelliin asti. Siinä hän astui pois ja käveli takaisin Green Parkin puolta. Myrsky oli pessyt joka puun, niistä tihkui vettä vielä. Raskaita pisaroita putosi hänen liehureunuksilleen, ja niitä välttääkseen hän kulki kadun poikki Iseeum-klubin katseen alla. Katsahtaessaan sattumalta ylös hän näki Prosper Profondin erään suuren, lihavan miehen kanssa kaari-ikkunassa. Green Streetille kääntyessään hän kuuli nimeään mainittavan ja näki »tuon saalistajan» tulevan perässään. Profond otti hatun päästään — se oli kiiltävä »knalli», jollaisia Fleur erikoisesti vihasi.

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Onko jokin pikku asia, jonka voisin tehdä hyväksenne?»

»On kyllä, että menette kadun toiselle puolelle.»

»Kuulkaahan! Miksi ette pidä minusta?»

»Enkö pidä?»

»Siltä näyttää.»

»No niin, siksi, että saatte minut uskomaan, että elämä ei ole elämisen arvoinen.»

Monsieur Profond hymyili.

»Kuulkaahan nyt, neiti Forsyde, älkää murehtiko. Kaikki muuttuu hyväksi. Mikään ei kestä.»

»Kestääpä», huusi Fleur, »ainakin minulla — varsinkin mieltymykset ja vastenmielisyydet.»

»No niin, se tekee minut pikku hiukkasen onnettomaksi.» »Minä olisin luullut, ettei mikään maailmassa voisi tehdä teitä onnelliseksi eikä onnettomaksi.»

»Minä en halua tuottaa ikävyyksiä toisille ihmisille. Minä lähden purjehtimaan.»

Fleur katseli häneen yllättyneenä.

»Minne?»

»Pikku matka vain Etelämerelle tai jonnekin», sanoi Monsieur Profond.

Fleur sekä huojentui että tunsi olevansa loukkaantunut. Selvästi tuo mies tahtoi saattaa tietoon, että hän aikoi rikkoa välinsä Fleurin äidin kanssa. Kuinka hän uskalsi olla väleissä ja kuinka hän uskalsi rikkoa välinsä?

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Sanokaa terveisiä rouva Dartielle. Minä en todellakaan ole niin huono. Hyvää iltaa!» Fleur jätti hänet seisomaan siinä hattu kädessä. Vilkaistessaan taakseen hän näki miehen vaeltavan takaisin klubiinsa — virheettömänä ja raskain askelin.

»Hän ei voi edes rakastaa vakaumuksella», ajatteli Fleur. »Mitähän äiti tekee?»

Hänen unensa sinä yönä olivat loppumattomat ja epämukavat, hän nousi untelona ja levähtämättömänä ja rupesi heti tutkimaan Whitakerin tietokalenteria. Forsyte huomaa vaistollaan, että tosiasioissa piilee jokaisen tilanteen pahin vaikeus. Hän saattoi voittaa Jonin ennakkoluulot, mutta ilman täsmällistä koneistoa heidän epätoivoisen päätöksensä toteuttamiseksi ei mitään tapahtuisi. Tästä korvaamattomasta niteestä hän sai selville, että heidän piti kumpaisenkin olla kaksikymmentä yksi, muuten olisi jonkun toisen suostumus välttämätön, ja sellaista ei tietenkään saataisi. Sitten hän eksyi lukemaan erivapauksista, todistuksista, tiedonannoista, alueista ja tuli viimein sanaan »väärä vala». Mutta se oli hölynpölyä! Kuka siitä itse asiassa välittäisi, vaikka he ilmoittasivatkin väärän iän mennäkseen rakkaudesta naimisiin! Hän tuskin söi aamiaista ja palasi tutkimaan Whitakeria. Mitä enemmän hän tutki, sitä epävarmemmaksi hän tuli, kunnes vihdoin, käännellen sivuja välinpitämättömänä, tuli Skotlantiin. Siellä ihmiset voivat mennä naimisiin ilman kaikkea tuota jonnin joutavaa. Hänen piti vain mennä Skotlantiin ja viipyä siellä kaksikymmentä yksi päivää, sitten Jon saisi tulla, ja kahden henkilön läsnäollessa he voisivat julistaa olevansa naimisissa. Ja mikä merkitsee enemmän — he olisivat naimisissa! Edinburghissa asui Mary Lambe, »reilu tyttö». Hänellä oli velikin. Fleur voisi asua Mary Lamben luona, joka veljensä kanssa sopisi todistajaksi. Fleur tiesi hyvin, että muutamien tyttöjen mielestä tämä kaikki oli tarpeetonta, ja että hänen ja Jonin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä yhdessä pienelle viikonlopun matkalle ja sitten sanoa omaisilleen: »Me olemme naimisissa Luonnon edessä, nyt meidän pitää mennä naimisiin myös Lain edessä.» Mutta Fleur oli kylliksi Forsyte pitääkseen tuollaista menettelyä epäilyttävänä ja pelätäkseen isänsä kasvoja, kun tämä saisi sen tietää. Sitäpaitsi hän ei uskonut, että Jon suostuisi siihen, hänellä oli Fleuristä käsitys, jonka tämä ei voinut sietää huonontuvan. Ei! Mary Lambe oli parempi, ja nyt oli juuri se vuodenaika, jolloin oli tapana lähteä Skotlantiin. Vähän rauhoittuneena Fleur kokosi tavaransa, karttoi tätiään ja lähti autobussilla Chiswickiin. Hän tuli liian aikaisin ja pistäytyi Kew Gardensiin. Hänellä ei ollut mitään rauhaa puiston kukkapenkkien, nimilipuilla varustettujen puitten ja leveitten ruohokenttien keskellä, ja syötyään lounaakseen anjovisvoileipiä ja juotuaan kahvia hän palasi Chiswickiin ja soitti Junen kelloa. Itävaltalainen päästi hänet »pieneen ruokasaliin». Nyt kun hän tiesi, mitä vastaan Jonin ja hänen oli taisteltava, hänen kaipuunsa oli yltynyt kymmenkertaiseksi, ikäänkuin Jon olisi tuollainen teräväreunainen, vaarallisen värinen leikkikalu, joka häneltä oli yritetty ottaa pois, kun hän oli lapsi. Jos hän ei pääsisi tahtonsa perille ja saisi Jonia ikiomakseen, olisi se kuolettava pettymys. Keinoilla millä tahansa hänen täytyi saada ja hän saisi hänet! Himmeä, pyöreä peili, joka oli hyvin vanhaa lasia, riippui punaisen tiilitakan yläpuolella. Fleur katseli kuvaansa siinä, hän oli kalpea, vähän tumma silmäin alta, hänen hermoissaan tuntui alituiseen pieniä väristyksiä. Sitten hän kuuli kellon soivan, hiipi ikkunaan ja näki Jonin seisovan portailla silitellen tukkaansa ja huuliaan ikäänkuin hänkin koettaisi taltuttaa hermojensa kiihtymystä.

Fleur istui toisella kaislapunostuolilla selkä päin ovea, kun Jon tuli sisään, ja hän sanoi heti:

»Istu, Jon, minun pitää puhua vakavasti.»

Jon istahti pöydälle hänen viereensä, ja katsomatta häneen Fleur jatkoi:

»Jollet tahdo menettää minua, meidän pitää mennä naimisiin.» Jon huohotti.

»Minkätähden? Onko jotakin uutta?»

»Ei, mutta minä tunsin sen Robin Hillissä ja omaisteni joukossa myös.»

»Mutta —» änkytti Jon, »Robin Hillissä — kaikkihan kävi rauhallisesti — eikä minulle ole sanottu mitään.»

»Mutta he aikovat estää meitä. Äitisi kasvot olivat kylliksi.

Ja minun isäni.»

»Oletko nähnyt hänet senjälkeen?»

Fleur nyökäytti päätään. Mitä merkitsi pari valhetta lisää?

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Jon innokkaasti, »kuinka heistä voi tuntua sellaiselta kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

Fleur katsoi häneen.

»Ehkä et rakasta minua tarpeeksi.»

»En rakasta sinua tarpeeksi! Mitä — minähän — — —»

»Hanki sitten varmuus minusta.»

»Kertomattako heille?»

»Vasta perästäpäin.»

Jon oli vaiti. Kuinka paljon vanhemmalta hän jo näyttikään kuin tuona päivänä vain kaksi kuukautta sitten, jolloin Fleur oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran — ihan kaksi vuotta vanhemmalta!

»Se loukkaisi äitiä kauheasti», sanoi hän.

Fleur veti kätensä pois.

»Sinä saat valita.»

Jon liukui pöydältä alas ja vaipui polvilleen.

»Mutta miksi ei saisi kertoa heille? He eivät todella voi pidättää meitä, Fleur!»

»He voivat. Minä sanon sinulle että he voivat.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme äärimmäisen riippuvaisia — he voivat painostaa meitä rahallisesti ja kaikella muulla tavoin. Minä en ole kärsivällinen, Jon.»

»Mutta se olisi heidän pettämistään.»

Fleur nousi.

»Sinä et voi todella rakastaa minua, muuten sinä et epäröisi. »'Hän liiaks' kohtaloaan pelkää — —!'»

Jon nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja pakotti hänet istumaan. Fleur kiirehti jatkamaan:

»Minä olen suunnitellut kaiken. Me lähdemme vain Skotlantiin. Kun olemme naimisissa, he pian suostuvat. Ihmiset aina suostuvat tosiseikkoihin. Etkö ymmärrä, Jon?»

»Mutta kuinka voisi loukata heitä niin kauheasti?»

Hän siis loukkasi Fleuriä mieluummin kuin noita omaisiaan! »Hyvä on, anna minun mennä sitten!»

Jon nousi ja pani selkänsä ovea vastaan.

»Minä otaksun, että olet oikeassa», sanoi hän hitaasti, »mutta minä tahdon miettiä asiaa.»

Fleur saattoi nähdä, että Jonia kuohuttivat tunteet, jotka hän tahtoi ilmaista, mutta Fleur ei aikonut auttaa häntä. Hän vihasi itseään tänä hetkenä ja melkein vihasi Jonia. Minkä tähden hänen, Fleurin, piti tehdä kaikki työ heidän rakkautensa turvaamiseksi? Se ei ollut oikeus ja kohtuus. Ja sitten hän näki Jonin silmät, niin rakastuneet ja niin murheelliset.

»Älä ole tuon näköinen! Minä vain en tahdo menettää sinua, Jon!»

»Sinä et voi menettää minua niin kauan kun välität minusta.»

»Oi, kyllä vain!»

Jon pani kätensä hänen harteilleen.

»Fleur, tiedätkö sinä jotakin, jota et ole kertonut minulle?»

Siinä oli se suora kysymys, jota Fleur oli pelännyt. Hän katsoi Joniin häikäilemättä ja vastasi: »En.» Hän oli polttanut laivansa, mutta mitä se merkitsi, kunhan hän vain saisi Jonin? Jon antaisi anteeksi. Ja hän kiersi käsivartensa Jonin kaulaan ja suuteli häntä huulille. Hän oli voittamaisillaan! Hän tunsi sen Jonin sydämen sykkeestä hänen rintaansa vastaan, hänen silmäinsä ummistumisesta. »Minun täytyy saada varmuus! Minun täytyy saada varmuus!» kuiskasi Fleur. »Lupaa!»

Jon ei vastannut. Hänen kasvoillaan oli hiljaisuus, joka tietää äärimmäistä huolestumista. Vihdoin hän sanoi:

»Se on kuin isku vasten heidän kasvojaan. Minun täytyy ajatella vähän, Fleur. Minun todella täytyy.»

Fleur pujahti pois hänen syleilystään.

»Oh! Hyvä on!» Ja äkkiä Fleur puhkesi kyyneliin, pettymyksen, häpeän ja ylenmääräisen jännityksen kyyneliin. Seurasi viisi minuuttia kiihkeätä tuskaa. Jonin itsesyytöksillä ja hellyydellä ei ollut rajoja, mutta hän ei antanut lupausta. Ja vaikka Fleur olisi tahtonut huutaa: »Hyvä on sitten, jollet rakasta minua tarpeeksi — hyvästi vain!» — hän ei uskaltanut. Syntymästään saakka tottuneena saamaan tahtonsa perille Fleur nolostui ja hämmästyi tätä vastarintaa niin nuoren, niin herkän ja niin rakastuneen taholta. Hän olisi tahtonut työntää Jonin luotaan, koettaa, mitä kylmyys ja viha vaikuttaisivat, ja taaskaan hän ei uskaltanut. Tietoisuus siitä, että hän yritti houkutella Jonin sokeasti syöksymään peruuttamattomaan, heikensi kaikkea — heikensi loukkautumisen vilpittömyyttä, ja intohimon vilpittömyyttä. Suudelmissakaan ei ollut sitä houkutusta, minkä Fleur olisi toivonut niihin. Myrskyinen pieni kohtaus päättyi ilman ratkaisua.

»Tahdotteko teetä, gnädiges Fräulein?»

Hän työnsi Jonin luotaan ja vastasi:

»En, ei kiitos! Olen juuri lähdössä.»

Ja ennenkuin Jon osasi estää, hän oli poissa.

Fleur pujahti salaa ulos kuivaten hehkuvia, kyynelten tahrimia poskiaan peloissaan, suuttuneena, hyvin onnettomana. Hän oli järkyttänyt Jonia niin peloittavasti, eikä kuitenkaan mitään lopullista ollut päätetty eikä sovittu. Mutta mitä epävarmempi ja sattumanvaraisempi oli tulevaisuus, sitä syvemmälle painoi »omistamisen tahto» tuntosarvensa hänen sydämeensä — kuin jokin jäytävä hyönteinen!

Green Streetillä ei ollut ketään. Winifred oli mennyt Imogenin kanssa katsomaan näytelmää, jota muutamat sanoivat allegoriseksi ja toiset »hyvin jännittäväksi, ettekö ymmärrä?» Jälkimmäisten sana oli pannut Winifredin ja Imogenin liikkeelle. Fleur lähti Paddingtoniin. West Draytonin tiilitehtaitten ja myöhäisten heinäniittyjen ilma leyhytteli junaikkunan läpi hänen vielä kuumia poskiaan. Ennen oli näyttänyt olevan kukkia poimittaviksi, nyt olivat kaikki täynnä okaita ja piikkejä. Mutta tuo kultainen kukka, jota orjantappuraköynnös ympäröi, näytti hänen sitkeälle hengelleen yhä kauniimmalta ja toivottavammalta.