2. ISIÄ JA TYTTÄRIÄ

Vaimon ja pojan viipyessä espanjalaisella seikkailulla tuntui Robin Hillin yksinäisyys Jolyonista sietämättömältä. Filosofi, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, on erilainen kuin filosofi, jolla ei ole. Tottuneena yksinäisyyden ajatukseen, joskaan ei todella alistuneena Jolyon olisi kuitenkin kestänyt, jollei hänen tytärtään Junea olisi ollut. Isä oli »siipirikko» nyt ja Junen omallatunnolla. June, joka toistaiseksi oli keskeyttänyt erään niukoissa oloissa elävän syövytystaiteilijan kohentamisen, mikä hänellä sattui parhaillaan olevan toimena, ilmaantui Robin Hilliin kaksi viikkoa jälkeen Irenen ja Jonin lähdön. Tuo pieni nainen asui nyt Chiswickissä, missä hänellä oli pikku talo ja suuri atelieri. Ollen parhaan kauden Forsyte mitä vastuuttomuuteen tulee hän oli voittanut supistuneitten tulojen vaikeudet tavalla, mikä tyydytti sekä häntä että hänen isäänsä. Vuokra tuosta Cork Streetin takaisesta taidesalongista, jonka isä oli ostanut hänelle, ja tuloveron lisäys sattuivat menemään aivan yksiin, joten asia oli ollut aivan yksinkertainen — hän ei enää maksanut isälle vuokraa. Saattoi odottaa, että taidesalonki, joka kahdeksantoista vuotta oli ollut täysin tuottamaton, nyt milloin tahansa voisi ruveta kannattamaan, niin että isä varmaankaan ei tuntisi tappiotansa. Tällä keinoin Junelle jäi vielä tuhat kaksisataa vuodessa, ja supistamalla ravintomenojaan ja elättämällä kahden köyhän belgialaisen asemesta yhden vielä köyhemmän itävaltalaisen hän tosiasiallisesti sai pitää saman ylijäämän kuin ennenkin nerojen aseman huojentamiseksi. Vietettyään kolme päivää Robin Hillissä hän vei isän mukanaan kaupunkiin. Näinä kolmena päivänä hän oli keksaissut salaisuuden, jonka isä oli säilyttänyt jo kaksi vuotta, ja paikalla päättänyt parantaa isän. Hän tiesi itse asiassa ihan oikean miehen. Tämä oli tehnyt ihmeitä Paul Postin suhteen — tuon maalarin, joka oli edeltänyt futurismia, ja hän hermostui isäänsä, jonka kulmakarvat vain kohosivat ja joka ei ollut kuullut kummastakaan. Tietysti, jos isällä ei ollut »uskoa», ei hän koskaan tulisi terveeksi! Oli mieletöntä olla uskomaita mieheen, joka oli siinä määrin parantanut Paul Postin, että tämä vasta aivan äskettäin oli sairastunut uudelleen tehtyään liiaksi työtä tai elettyään liikaa. Tuon parantajan suurin voima oli siinä, että hän luotti luontoon. Hän oli erikoisesti tutkinut luonnon oireita — jos potilaalta puuttui jokin luonnon oire, hän määräsi myrkkyä, jossa sitä oli — ja siinä kaikki! June oli erittäin toivorikas. Isä ei selvästikään ollut viettänyt luonnollista elämää Robin Hillissä, ja June aikoi nyt hankkia hänelle oireet. Isä oli — June tunsi sen — vailla kosketusta aikaansa, mikä ei ollut luonnollista, hänen sydämensä kaipasi stimulointia. Pienessä Chiswickin talossa June ja itävaltalainen — kiitollinen sielu, niin kiintynyt pelastajaansa Juneen, että oli vaarassa kuolla liikarasitukseen — stimuloivat Jolyonia kaikin tavoin, valmistaen hänen parantumistaan. Mutta he eivät saaneet hänen kulmakarvojaan pysymään alhaalla, kun esimerkiksi itävaltalainen herätti hänet kahdeksalta juuri kun hän aikoi ruveta nukkumaan tai kun June otti Times-lehden häneltä pois, koska oli luonnotonta lukea tuota »roskaa», kun hänen juuri piti ruveta harrastamaan »elämää». Jolyon ei kyllä koskaan lakannut ihmettelemästä hänen neuvokkuuttaan, varsinkaan iltaisin. Isän hyväksi, selitti June, vaikka isä epäili, että hän itsekin hyötyi siitä jotakin, hän kokosi atelieriinsa Nykyajan, mikäli se esiintyi jonkun neron sivukiertolaisena, ja Nykyaika liikehti hieman juhlallisena Jolyonin edessä atelierin lattialla foxtrotissa ja tuossa sielukkaammassa tanssissa, onestepissä, joka siinä määrin riiteli soittoa vastaan, että Jolyonin kulmakarvat melkein katosivat hänen tukkaansa, kun hän ihmetteli sitä jännitystä, jonka alaiseksi tämä tanssi pani tanssijain tahdonvoiman. Huomatessaan, että Vesivärimaalarien Yhdistykseen kuuluvana hän oli hyvin vähäpätöinen tekijä niitten silmissä, jotka tahtoivat kuulua taiteilijain joukkoon, hän istui aina pimeimmässä nurkassa minkä suinkin löysi ja ihmetteli sitä rytmiä, johon hänet niin kauan sitten oli kasvatettu. Ja kun June toi jonkun tytön tai nuoren miehen hänen luokseen, nousi hän nöyrästi heidän tasolleen mikäli se oli mahdollista ja ajatteli: »Hyvänen aika! Tämä mahtaa olla ikävää heidän mielestään!» Omaten isänsä katoamattoman sympatian nuoruutta kohtaan hän tavallisesti väsyi kovin koettaessaan syventyä heidän näkökantoihinsa. Mutta tämä kaikki oli virkistävää, eikä hän koskaan lakannut ihailemasta tyttärensä lannistumatonta henkeä. Nerokin kävi näissä tilaisuuksissa aina silloin tällöin nenä pystyssä, ja June aina esitti hänet isälleen. Tämä teki Junen mielestä isälle erikoisen hyvää, sillä nerokkuus oli luonnollinen oire, jota hänellä ei ollut koskaan ollut — niin paljon kuin June pitikin hänestä.

Niin varmaan kuin mies voikin tietää tyttären omakseen ihmetteli Jolyon usein, mistä June oli lähtöisin — hänen punakultainen tukkansa, joka nyt oli harmaantunut erikoisen väriseksi, hänen vilpittömät, uljaat kasvonsa, jotka olivat niin erilaiset kuin hänen omat melko kurttuiset ja hienostuneet kasvonsa, hänen pieni keveä vartalonsa, vaikka isä ja enimmät Forsytet olivat pitkiä. Ja hän pohti lajien syntyä ja arveli, eikö June voisi olla tanskalainen tai kelttiläinen. Kelttiläiseksi hän olisi sopinut taistelunhalunsa vuoksi ja siksi, että harrasti metallikoristeita ja päällysmekkoja. Ei ollut liikaa sanottu, että Jolyon piti hänestä enemmän kuin Nykyajasta, joka ympäröi häntä, vaikka se enimmäkseen olikin nuorisoa. June vain harrasti liiaksi hänen hampaitaan, sillä hänellä oli vielä jäljellä muutamia tällaisia luonnon oireita. Junen hammaslääkäri heti löysi vian: »Staphylococcus aureus, esiintyvä puhtaassa kulttuurissa», joka tietenkin saattoi aiheuttaa mätäpaiseita, ja tahtoi ottaa pois kaikki hänen hampaansa ja laatia hänelle kaksi täydellistä riviä luonnottomia oireita. Jolyonin synnynnäinen itsepäisyys heräsi, ja sinä iltana atelierissä hän ilmaisi vastaväitteitään. Hänellä ei ollut koskaan ollut paiseita, ja hänen omat hampaansa kestäisivät niin kauan kuin hän itsekin. Totta kai — myönsi June — ne kestäisivät yhtä kauan kuin hän itsekin, jollei hän antaisi vetää niitä pois. Mutta jos hänellä olisi enemmän hampaita, olisi hänen sydämensä parempi ja hänen aikansa tulisi olemaan pitempi. Tuo vastahakoisuus — sanoi June — oli oire koko hänen tilastaan, hän otti kaiken vastaan ikäänkuin makuulta. Hänen pitäisi taistella vastaan. Koska hän aikoi mennä tapaamaan miestä, joka oli parantanut Paul Postin? Jolyon oli kovin pahoillaan, mutta totuus oli, ettei hän aikonut ensinkään mennä tapaamaan tuota miestä. June kuumeni. Ponridge, sanoi hän, parantaja, oli niin hieno mies, ja hänen oli niin vaikea saada tuloja ja menoja käymään yhteen ja tunnustusta teorioilleen. Juuri tuollainen välinpitämättömyys ja ennakkoluulo, jota isä nyt ilmaisi, ehkäisi hänen menestystään. Se olisi niin mainiota heille molemmille!

»Minä huomaan», sanoi Jolyon, »että sinä aiot tappaa kaksi lintua yhdellä kivellä.»

»Tarkoitat parantaa!» kivahti June.

»Rakkaani, se on sama asia.»

June pani vastalauseen. Oli kohtuutonta sanoa noin tekemättä ensin koetta.

Jolyon ajatteli, että kokeen jälkeen hänellä ei enää olisi tilaisuutta sanoa niin.

»Isä!» huudahti June. »Sinä olet toivoton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon, »mutta minä haluan pysyä toivottomana niin kauan kuin mahdollista. Minä annan nukkuvien koirien maata, lapseni. Ne ovat tällä hetkellä rauhallisia.»

»Mutta silloinhan tiede ei saa mitään mahdollisuuksia», huusi June. »Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka harras Ponridge on työssään. Hän panee tieteen kaiken muun edelle.»

»Aivan niin», vastasi Jolyon vetäen haikuja siitä miedosta savukkeesta, jollaisia hänen nykyjään oli pakko polttaa, »aivan samoin kuin herra Paul Post panee taiteensa kaiken muun edelle, eikö niin? Taide taiteen vuoksi — tiede tieteen vuoksi. Minä tunnen tuon intoilevan, itsekeskeisen herrasväen. He leikkaavat toisen elävältä silmää räpäyttämättä. Minä olen tarpeeksi Forsyte pysyäkseni heistä loitolla, June.»

»Isä», sanoi June, »jospa vain tietäisit, kuinka vanhanaikaiselta tuo kuulostaa! Kenelläkään ei ole varaa olla sydämetön tähän maailman aikaan.»

»Minä pelkään», sanoi Jolyon, huulillaan tavallinen hymynsä, »että se on ainoa luonnollinen oire, jota herra Ponridgen ei tarvitse hankkia minulle. Me olemme syntyneet olemaan äärimmäisiä tai kohtuullisia, rakkaani, vaikka, jos saan sen sanoa, puolet nykyajan ihmisistä, jotka luulevat olevansa äärimmäisiä, ovat itse asiassa hyvin kohtuullisia. Minä elän edelleen niin hyvin kuin voin odottaa eläväni, ja siinä minun täytyy pysyä.»

June oli vaiti, sillä hän oli aikanaan oppinut tuntemaan isänsä rakastettavan itsepäisyyden leppymättömän luonteen, mikäli kysymyksessä oli oma toimintavapaus.

Jolyon kummasteli itsekin, kuinka hän oli tullut maininneeksi Junelle syyn miksi Irene oli vienyt Jonin Espanjaan, sillä hän ei paljonkaan luottanut tämän tahdikkuuteen. Kun June oli hautonut mielessään uutista, alkoi aika kärkevä keskustelu, jonka aikana Jolyon pohjia myöten tajusi, mikä oleellinen ero oli Junen aktiivisen ja hänen vaimonsa passiivisen temperamentin välillä. Hän huomasi myöskin, että vähän kipeyttä oli vielä jäljellä tuosta sukupolven ikäisestä kamppailusta Philip Bosinneyn ruumiin ääressä, missä passiivinen oli niin ilmeisesti saanut voiton aktiivisesta aineksesta.

Junen mielestä oli hullua, vieläpä raukkamaista salata menneisyyttä Jonilta. Silkkaa opportunismia, sanoi hän.

»Mikä on todellisen elämän johtava periaate, rakkaani», huomautti Jolyon lempeästi.

»Oh», huudahti June, »sinä et tosissasi puolusta Ireneä siitä, että hän ei kerro Jonille, isä. Jos asia jäisi sinun haltuusi, sinä kertoisit.»

»Paljon mahdollista, mutta vain siksi, että tietäisin hänen muuten saavan sen selville, mikä olisi pahempaa kuin jos me kertoisimme sen hänelle.»

»Miksi sinä sitten et kerro? Siinä on taas nukkuva koira.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon, »minä en mistään hinnasta tekisi vastoin Irenen vaistoa. Jon on hänen poikansa.»

»Sinun myöskin», huudahti June.

»Mitä on miehen vaisto verrattuna äidin vaistoon?»

»No niin, minusta sinä olet tässä asiassa hyvin heikko.»

»Luultavasti», sanoi Jolyon, »luultavasti.»

Ja siinä kaikki, mitä June sai irti hänestä, mutta asia jäi jäytämään hänen aivojaan. Hän, June, ei sietänyt nukkuvia koiria. Ja hänessä heräsi epäsuora vaisto saattaa asiat päätökseen. Jonille piti kertoa, niin että joko hänen tunteensa tulisi katkaistuksi jo nuppuna tai menneisyyden uhalla kukoistaen pääsisi kantamaan hedelmää. Ja hän päätti mennä katsomaan Fleuriä ja muodostaa oman käsityksensä. Kun June päätti jotakin, oli hienotunteisuus toisarvoisella sijalla. Loppujen lopulta hän oli Soamesin serkku, ja he molemmat harrastivat tauluja. Hän menisi sanomaan Soamesille, että tämän pitäisi ostaa jokin Paul Post tai kenties jokin Boris Strumolowskin veistos, ja tietenkään hän ei sanoisi mitään isälleen. Hän lähti seuraavana sunnuntaina näyttäen niin päättäväiseltä, että hänen oli vähän vaikeata saada ajuria Readingin asemalta. Jokimaisema oli kaunis noina kesäkuun, hänen oman kuukautensa päivinä, ja sen kauneus tuotti Junelle melkein kipua. Hän, joka oli kulkenut tämän elämänsä läpi tietämättä mitä yhteenliittyminen on, rakasti luonnon kauneutta melkein mielettömästi. Ja kun hän tuli tuohon valikoituun paikkaan, mihin Soames oli pystyttänyt telttansa, hän lähetti ajurin pois, sillä hän tahtoi asiansa toimitettuaan oikein herkutella kirkkaan veden ja metsien kauneudella. Hän saapui siis päätyovelle pelkkänä jalankulkijana ja lähetti korttinsa sisään. Junen luonteeseen kuului tietää, että kun hänen hermonsa värisivät, hän teki jotakin tekemisen arvoista. Jos hermot eivät värisseet, hän noudatti heikon vastarinnan ohjesääntöä ja tiesi, että jalomielisyys ei pakottanut häntä. Hänet saatettiin salonkiin, joka, vaikka ei ollutkaan hänen tyyliään, kaikin tavoin osoitti nirsoa hienostusta. Ajatellessaan: »Liian paljon aistia — liian paljon turhanpäiväisyyttä», hän näki vanhassa kultakehyksisessä peilissä parvekkeelta tulevan tytön hahmon. Valkopukuinen tyttö, valkeita ruusuja käsissä, kuvastui tuosta hopeanharmaasta peililammikosta kuin mikäkin ilmestys, ikäänkuin kaunis haamu olisi tullut vihreästä puutarhasta.

»Hyvää päivää», sanoi June kääntyen ympäri. »Minä olen isänne serkku.»

»Oi niin, minä näin teidät konditoriassa.»

»Nuoren velipuoleni kanssa. Onko isänne kotona?»

»Hän tulee kohta. Hän lähti vain vähän kävelemään.»

June siristi sinisiä silmiään hiukan ja nosti päättäväisen leukansa.

»Nimenne on Fleur, eikö niin? Minä olen kuullut teistä Hollylta. Mitä pidätte Jonista?»

Tyttö nosti ruusuja käsissään, katsoi niihin ja vastasi levollisesti:

»Hän on oikein herttainen poika.»

»Ei vähääkään muistuta Hollya tai minua, eikö niin?»

»Ei vähääkään.»

»Hän on kylmä», ajatteli June.

Ja äkkiä tyttö sanoi: »Minä soisin, että kertoisitte minulle, miksi perheemme eivät tule toimeen keskenään.»

Joutuessaan sen kysymyksen eteen, johon hän oli neuvonut isäänsä vastaamaan, June oli vaiti, joko siksi, että tuo tyttö koetti saada hänestä jotakin irti tai yksinkertaisesti vain siksi, että se mitä ihminen teoriassa tekee, ei ole aina samaa, minkä ihminen tekee kun tosi on kysymyksessä.

»Te tiedätte», sanoi tyttö, »että varmin keino saada ihmiset pääsemään perille pahimmastakin, on pitää heitä tietämättömyydessä. Isäni sanoi, että riita koski omaisuutta. Mutta minä en usko sitä, onhan molemmilla omaisuutta kasoittain. He eivät olisi olleet niin bourgeois.»

June punastui. Tuo sana sovellettuna hänen isäänsä ja isoisäänsä loukkasi häntä.

»Isoisäni», sanoi hän, »oli hyvin jalomielinen ja isäni samoin, kumpikaan heistä ei ole ollut vähimmässäkään määrässä bourgeois.»

»Mitä se sitten oli?» Kysyi tyttö uudestaan. Tietäen, että tuo nuori Forsyte aikoi saada, mitä hän tahtoi, June päätti heti estää häntä ja sen sijaan saada jotakin itselleen.

»Miksi tahdotte tietää?»

Tyttö haisteli ruusujaan. »Minä vain tahtoisin tietää, kun he eivät kerro minulle.»

»No niin, se koski omaisuutta, mutta sitäkin on enemmän kuin yhtä lajia.»

»Se pahentaa asiaa. Nyt minun todella täytyy tietää.»

Junen pienet, päättäväiset kasvot värisivät. Hänellä oli pyöreä hattu päässä ja hänen tukkansa oli tunkeutunut esiin sen alta. Hän näytti oikein nuorelta tällä hetkellä, kohtauksen nuorentamalla.

»Tiedättekö», sanoi hän, »minä näin teidän pudottavan nenäliinanne. Onko teidän ja Jonin välillä jotakin? Sillä jos niin on, on teidän parempi pudottaa sekin.»

Tyttö kalpeni, mutta hymyili.

»Jos olisi», sanoi hän, »ei tuo ole oikea keino saada minua lakkaamaan.»

Vastauksen uljuus sai Junen ojentamaan kätensä.

»Minä pidän teistä, mutta minä en pidä isästänne, en ole koskaan pitänyt. Voimme yhtä hyvin olla vilpittömiä.»

»Tulitteko sanomaan sitä hänelle?»

June nauroi. »En, minä tulin katsomaan teitä.»

»Sepä viehättävää!»

Se tyttö osasi miekkailla.

»Minä olen kaksi ja puoli kertaa vanhempi kuin te», sanoi June, »mutta ymmärrän teitä täydellisesti. On kauheata kun ei saa tehdä niinkuin tahtoo.»

Tyttö hymyili taas. »Minusta te todella voisitte kertoa asian.» Kuinka tuo lapsi osasi naulan päähän!

»Se ei ole minun salaisuuteni. Mutta minä katson mitä voisin tehdä, sillä minusta sekä teidän että Jonin pitäisi saada tietää. Ja nyt sanon hyvästi.»

»Ettekö odota isää?»

June pudisti päätään. »Kuinka voin päästä joen toiselle puolen?»

»Minä soudan teidät sinne.»

»Kuulkaahan!» sanoi June välittömänä. »Kun ensi kerran tulette Lontooseen, käykää katsomassa minua. Tässä on osoitteeni. Minulla on tavallisesti iltaisin luonani nuoria ihmisiä. Mutta minä en sanoisi isällenne, että tulette.»

Tyttö nyökäytti päätään.

Katsellessaan hänen soutavan venettä toiselle puolen June ajatteli. »Hän on kauhean sievä ja sorea tyttö. En olisi ikinä uskonut, että Soames voisi saada noin kauniin tyttären. Hänestä ja Jonista tulisi kaunis pari.»

Parien järjestämisen vaisto, joka häneen itseensä nähden oli jäänyt hedelmättömäksi, oli Junessa aina toimimassa. Hän katseli Fleuriä, joka souti takaisin. Tyttö otti toisen käden airosta viitatakseen hyvästi, ja June käveli hitaasti niittyjen ja joen välistä, kipu sydämessään. Nuoruus haki nuoruutta, niinkuin sudenkorennot ajelivat takaa toisiaan, ja rakkaus lämmitti heitä kauttaaltaan niinkuin aurinko. Hänen nuoruutensa! Niin kauan sitten — kun Phil ja hän —. Ja sitten? Ei mitään, ei kukaan ollut ollut aivan sitä, mitä hän kaipasi. Ja niin hän oli menettänyt kaiken. Mutta mikä vyyhti olikaan näiden kahden nuoren ympärillä, jos he todella olivat rakastuneet toisiinsa, niinkuin Holly väitti niinkuin isä ja Irene ja Soames itse näyttivät pelkäävän. Mikä vyyhti, ja mikä erottava muuri! Ja se tulevaisuuden himo, se menneisyyden ylenkatse, joka on aktiivisen elämän perusaate, eli hänen sydämessään, joka aina oli siinä uskossa, että enemmän merkitsee se, mitä itse tahtoo, kuin se, mitä muut eivät tahdo. Hän istahti aika ajoin penkille ja katseli kesän lämpimässä hiljaisuudessa lumpeenkukkia ja pajunlehtiä, kalojen elähtelyä, veti sieraimiinsa ruohon ja mesiangervon tuoksua ja pohti, kuinka hän voisi pakottaa kaikkia olemaan onnellisia. Jon ja Fleur! Kaksi pientä siipirikkoa — viehättävää keltauntuvaista pientä siipirikkoa! Mikä vahinko! Varmaan voitaisiin jotakin tehdä! Tällaisiin tilanteisiin ei saanut ilman muuta suostua. Hän käveli eteenpäin ja ehti asemalle kuumissaan ja harmistuneena.

Sinä iltana, uskollisena sille välittömän toiminnan vaistolleen, joka sai monet ihmiset karttamaan häntä, hän sanoi isälleen.

»Isä, minä olen ollut katsomassa nuorta Fleuriä. Minusta hän on hyvin miellyttävä. Ei kannata piilottaa päätämme siipien alle, vai kannattaako?»

Yllättynyt Jolyon laski kädestään ohrajuomansa ja alkoi murentaa leipäänsä.

»Senhän sinä juuri näyt tekevän», sanoi hän. »Tiedätkö kenen tytär hän on?»

»Eikö kuollut menneisyys voi haudata kuolluttaan?»

Jolyon nousi.

»Muutamia asioita ei koskaan voi haudata.»

»Minä olen eri mieltä», sanoi June. »Tuo juuri on kaiken onnen ja edistyksen tiellä. Sinä et ymmärrä nykyaikaa, isä. Se ei välitä vanhentuneista asioista. Minkätähden sinusta on niin kauheata, että Jon saisi tietää äidistään? Kuka sellaisiin seikkoihin kiinnittää mitään huomiota tähän aikaan? Avioliitto laki on aivan samanlainen nyt kuin silloin, kun Soames ja Irene eivät voineet saada eroa toisistaan ja sinun oli tultava väliin. Me olemme muuttuneet, ne eivät ole. Kukaan ei välitä niistä. Avioliitto ilman kunniallista vapautumisen mahdollisuutta on vain eräänlaista orjuutta. Ihmisten ei pitäisi omistaa toisiaan. Jokainen ymmärtää sen nyt. Jos Irene rikkoi sellaista lakia vastaan, entä sitten?»

»Minun ei sovi tässä kohdin olla eri mieltä», sanoi Jolyon, »mutta tuo kaikki ei kuulu tähän. Asia koskee inhimillistä tunnetta.»

»Aivan niin», huusi June, »noiden kahden nuoren inhimillistä tunnetta.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon lempeästi epätoivoissaan, »sinä puhut roskaa.»

»Enkä puhu. Jos osoittautuu, että he ovat todella kiintyneitä toisiinsa, miksi pitäisi menneisyyden tehdä heidät onnettomiksi?»

»Sinä et ole elänyt tuota menneisyyttä. Minä olen — vaimoni tunteitten, omien hermojeni ja mielikuvitukseni kautta, niinkuin voi vain se, joka rakastaa.»

June nousi myös ja alkoi levottomana kävellä.

»Jos tyttö», sanoi hän äkkiä, »olisi Phil Bosinneyn tytär, ymmärtäisin sinua paremmin. Irene rakasti häntä, Soamesia hän ei koskaan rakastanut.»

Jolyon äännähti syvään — sentapainen ääni, minkä italialaiset talonpoikaisvaimot sanovat muulilleen. Hänen sydämensä oli alkanut takoa raivokkaasti, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, siksi kokonaan hän joutui omien tunteittensa valtaan.

»Tämä osoittaa, kuinka vähän sinä ymmärrät. Ei kumpikaan meistä, en minä eikä Jon, jos tunnen hänet oikein, välittäisi menneestä rakkaudesta. Kysymyksessä on rakkaudettoman liiton raakuus. Tyttö on sen miehen tytär, joka kerran omisti Jonin äidin niinkuin neekeriorja omistetaan. Sitä aavetta et voi surmata, älä koetakaan, June! Sinä pyydät meitä näkemään Jonin yhtyneenä sen miehen lihaan ja vereen, joka omisti Jonin äidin vasten hänen omaa tahtoaan. Ei kannata kaunistella, minä tahdon asian selväksi kerta kaikkiaan. Ja nyt minä en saa enää puhua, muuten tämä valvottaa minua koko yön.» Ja pannen käden sydämelleen Jolyon käänsi selkänsä tyttärelleen ja seisoi katsellen Thamesjokea.

June, joka luonnostaan ei koskaan nähnyt ampiaispesää ennenkuin oli pistänyt päänsä siihen, hälyttyi vakavasti. Hän pujotti kätensä isän käsivarren alle. Vaikka hän ei voinutkaan uskoa, että isä oli oikeassa ja hän itse väärässä, se kun ei kuulunut hänen laatuunsa, häneen teki syvän vaikutuksen tuo ilmeinen tosiseikka, että aihe oli isälle hyvin kipeä. Hän hankasi poskeaan isän olkapäähän eikä sanonut mitään.

* * *

Saatettuaan vanhemman serkkunsa joen poikki Fleur ei heti soutanut maihin, vaan liikuskeli aurinkoisessa kaislikossa. Iltapäivän rauhallinen kauneus valtasi hetkeksi mielen, joka ei ollut kovinkaan altis epämääräiselle ja runolliselle. Niityllä, jonka rantoja hänen veneensä sousi, harmaan hevosen vetämä kone niitti varhaista heinää. Hän katseli lumoutuneena ruohoa, joka ryöppysi keveitten pyöräin ylitse se näytti niin kylmältä ja raikkaalta. Koneen ratina ja suihke sekaantui pajujen ja poppelien kahinaan ja metsäkyyhkysen kuherteluun — oikeata jokilaulua. Syvässä, vihreässä vedessä vesiheinät kiemurtelivat kuin keltaiset käärmeet ajautuen virran mukana, täplikäs karja seisoi kaukaisemmalla rannalla varjossa heilutellen laiskasti häntäänsä. Tämä iltapäivä sopi unelmiin. Ja hän otti esiin Jonin kirjeitä — ne eivät olleet mitään kukitettuja vuodatuksia, mutta niiden kertomuksissa nähdyistä ja eletyistä asioista väreili kaipuu, joka oli Fleurille hyvin mieluinen, ja kaikkien alla oli »omasi J.» Fleur ei ollut hempeämielinen, hänen toiveensa olivat aina konkreettisia ja keskitettyjä, mutta mitä runoutta tässä Soamesin ja Annetten tyttäressä piili, se oli epäilemättä näinä odotuksen viikkoina keräytynyt Jon-muistojen ympärille. Ne muistot liittyivät kaikki ruohoon, kukkasiin ja virtaavaan veteen. Fleur nautti Jonista tuoksuissa, jotka tunkeutuivat hänen laajentuneisiin sieraimiinsa. Tähdet saattoivat vakuuttaa hänelle, että hän seisoi Jonin vieressä keskellä Espanjan karttaa, ja varhaisen aamun kasteiset hämähäkinverkot, usvainen välke ja päivän lupaus alhaalla puutarhassa olivat hänelle Jonin olemusta.

Kaksi valkeata joutsenta ui majesteetillisina ohi, kun hän luki Jonin kirjeitä, ja niiden jäljessä ui suorana viivana poikue, kuusi nuorta joutsenta, kuin harmaitten miinanhävittäjien laivue, jokaisen pyrstön ja pään välillä juuri yhtä paljon vettä. Fleur pani kirjeet takaisin, tarttui airoihinsa ja laski laituriin. Astuessaan ruohokentän poikki hän mietti, kertoisiko isälle Junen käynnistä. Jos isä kuulisi siitä hovimestarilta, tuntuisi omituiselta, että Fleur ei kertoisi. Sitäpaitsi hän saisi tästä yhden tilaisuuden lisää vallata äkkirynnäköllä sukuvihan syyn isältä. Hän käveli siis tielle isää vastaan.

Soames oli ollut katsomassa erästä tonttia, johon paikalliset viranomaiset aikoivat rakennuttaa parantolan sellaisille, joilla on heikot keuhkot. Synnynnäiselle yksilöllisyydelleen uskollisena Soames ei ottanut osaa paikallisiin asioihin, tyytyi vain maksamaan veronsa, jotka yhä olivat nousussa. Tämä uusi ja vaarallinen hanke ei kuitenkaan voinut jättää häntä välinpitämättömäksi. Paikka ei ollut puolenkaan mailin päässä hänen omasta talostaan. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että keuhkotauti oli hävitettävä maasta, mutta tämä ei ollut oikea paikka. Se olisi suoritettava kauempana. Hänen asenteensa oli itse asiassa tuo kaikille todellisille Forsyteille ominainen, että nimittäin toisten ihmisten kaikkinaiset sairaalloisuudet eivät olleet hänen asiansa ja että valtion oli täytettävä tehtävänsä häiritsemättä millään tavoin niitä luonnollisia etuja, jotka hän oli saavuttanut tai perinyt. Francie, vapaamielisin Forsyte omassa sukupolvessaan (lukuunottamatta ehkä tuota Jolyonia), oli kerran kysynyt häneltä pahanilkiseen tapaansa: »Oletko koskaan nähnyt Forsytein nimeä keräyslistalla, Soames?» Se asia sai olla miten tahansa, mutta parantola vähentäisi seudun arvoa, ja hän tulisi varmasti allekirjoittamaan anomuksen, joka oli tekeillä hankkeen vastustamiseksi. Palatessaan kotiin tämä päätös tuoreena mielessä hän näki Fleurin tulevan.

Fleur oli viime aikoina osoittanut enemmän hellyyttä häntä kohtaan, ja hiljainen aika Fleurin seurassa näillä kesäilmoilla oli suorastaan nuorentanut häntä. Annette liehui alati kaupungissa syystä tai toisesta, niin että hänellä oli Fleur itseään varten melkein niin paljon kuin hän saattoi toivoa. Nuori Mont oli tosin ottanut tavakseen ilmestyä moottoripyörällään melkein joka päivä. Taivaan kiitos, tuo nuori mies oli ajanut pois nuo pienet hammasharjaviiksensä eikä enää näyttänyt ilveilijältä! Lisänä eräs Fleurin tyttöystävä, joka oli vieraana talossa, ja joku lähiseudun nuorukainen, oli heitä päivällisen jälkeen kaksi paria tanssimassa hallissa sähköpianolan mukaan, joka omin neuvoin, ilmeikäs pinta kummastuneen kiiltävänä, tarjosi foxtrottejaan. Annettekin liukui silloin tällöin viehättävästi jommankumman nuorukaisen käsivarsien varassa. Ja salin ovelle ilmestyvä Soames nosti nenänsä vähän vinoon ja katseli heitä, koettaen vangita hymyilyn Fleuriltä, meni sitten takaisin tuoliinsa salin takan ääreen tutkimaan Times-lehteään tai jonkun kokoilijan hintaluetteloa. Hänen jännittyneissä silmissään Fleur ei millään tavoin osoittanut muistavansa tuota oikkuaan.

Kun Fleur ehti hänen luokseen tomuisella tiellä, hän pisti kätensä isän käsivarren alle.

»Kenen luulet käyneen katsomassa sinua, isä? Hän ei voinut odottaa. Arvaa!»

»Minä en koskaan arvaa», sanoi Soames levottomana. »Kuka se oli?»

»Serkkusi, June Forsyte.»

Aivan itsetiedottomasti Soames tarttui lujasti Fleurin käsivarteen. »Mitä hän tahtoi?»

»Minä en tiedä. Mutta eikö se melkein ollut lähestymisyritys riidan jälkeen?»

»Riidan? Minkä riidan?»

»Sen riidan, joka on olemassa sinun mielikuvituksessasi, kultaseni.»

Soamesin käsivarsi putosi. Ilvehtikö tyttö vai tahtoiko hän viekotella isää puhumaan?

»Minä otaksun, että hän tahtoi minua ostamaan jonkin taulun», sanoi hän viimein.

»Sitä minä en luule. Ehkä se oli vain sukurakkautta.»

»Hän on vain serkunlapsi», mutisi Soames.

»Ja vihamiehesi tytär.»

»Mitä tarkoitat sillä?»

»Suo anteeksi, rakas, minä luulin, että tuo serkku on vihamiehesi.»

»Vihamies!» toisti Soames. »Se on vanha juttu. Minä en tiedä, mista olet saanut käsityksesi.»

»June Forsyteltä.»

Hänen mieleensä oli välähtänyt, että jos isä luuli, että hän tiesi tai oli saamaisillaan tietää, hän kertoisi itse.

Soames hätkähti, mutta Fleur oli aliarvioinut hänen varovaisuurensa ja itsepintaisuutensa.

»Jos tiedät», sanoi hän kylmästi, »miksi sitten kiusaat minua?»

Fleur. huomasi vahingoittaneensa vain itseään.

»Enhän minä tahdo kiusata sinua, rakkaani. Niinkuin sanot, miksi tahtoisin tietää enempää? Miksi tahtoisin tietää mitään tuosta »pikku» salaisuudesta — Je m'en fiche, niinkuin Profond sanoo.»

»Se mies!» sanoi Soames syvästi.

Tuo mies näytteli itse teossa huomattavaa, joskin näkymätöntä osaa tänä kesänä — sillä hän ei ollut tullut taloon uudestaan. Aina siitä sunnuntaista saakka, jolloin Fleur oli kiinnittänyt huomiota tuohon ruohokentällä vetelehtivään mieheen, oli Soames ajatellut häntä aika paljon, ja aina Annetten yhteydessä, tosin ilman muuta syytä, kuin että Annette tähän aikaan oli kauniimpi kuin vähän aikaisemmin. Soamesin omistusvaisto, joka sodan jälkeen oli käynyt hienommaksi, vähemmän muodolliseksi ja joustavammaksi, pysytti kaikki epäilykset taka-alalla. Samalla tavoin kuin ihminen katsoo jotakin Amerikan jokea, joka on tyven ja miellyttävä, mutta jonka mudassa hän varsin hyvin tietää alligaattorin voivan piileksiä kärsä pystyssä, aivan samannäköisenä kuin jokin vedenalainen puunrunko — niin katseli Soames tähän aikaan oman elämänsä virtaa, aavistaen Monsieur Profondin olemassaolon, mutta kieltäytyen näkemästä enempää kuin vilauksen hänen kärsästään. Hänellä oli tähän aikaan elämästään käytännöllisesti katsoen kaikki mitä hän tarvitsi, ja hän oli niin lähellä onnea kuin hänen luontonsa myönsi. Hänen aistinsa olivat levossa, hänen tunteilleen oli tytär riittävä varaventtiili, hänen kokoelmansa oli tunnettu, hänen rahansa hyvin sijoitettu, hänen terveytensä oivallinen, paitsi että maksa silloin tällöin muistutti olemassaolostaan, hän ei vielä ollut tosissaan alkanut huolehtia siitä, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen ja kallistui ajattelemaan, ettei tapahtuisi mitään. Hän muistutti omia kultareunaisia arvopapereitaan, ja hän tunsi vaistomaisesti, että olisi mieletöntä ja nurinkurista raaputtaa kultaus pois ja nähdä jotakin, jota voi olla näkemättäkin. Nuo kaksi rypistynyttä ruusunlehteä, Fleurin oikku ja Monsieur Profondin kärsä, kyllä tasaantuisivat aikoinaan, jos hän peittäisi ne huolellisesti.

Sinä iltana Sattuma, joka silloin tällöin tekee vierailujaan parhaimminkin sijoitettujen Forsytein elämässä, pani Fleurin käteen avaimen. Isä tuli päivälliselle ilman nenäliinaa ja sai syytä niistää nenäänsä.

»Minä haen, kultaseni», oli Fleur sanonut ja juossut yläkertaan. Rasiassa, josta hän haki nenäliinaa — se oli vanha, hyvin haalistunut silkkirasia — oli kaksi osastoa: toisessa oli nenäliinoja, toinen oli napitettu kiinni ja sisälsi jotakin litteätä ja kovaa. Jokin lapsellinen päähänpisto sai Fleurin avaamaan sen. Siellä oli kehys ja kehyksessä valokuva hänestä itsestään pienenä tyttönä. Hän katseli sitä lumoutuneena, niinkuin ihminen lumoutuu oman itsensä näkemisestä. Kuva luiskahti hänen levottoman peukalonsa alta pois ja hän näki, että alla oli toinen valokuva. Hän painoi oman kuvansa vielä alemmaksi ja näki kasvot, jotka hän luuli tuntevansa, nuoren, hyvin kauniin naisen, jolla oli perin vanhanaikainen iltapuku yllä. Hän pani oman kuvansa paikalleen takaisin, otti nenäliinan ja meni alakertaan. Vasta portaissa hän keksi, kuka tuo nainen oli. Varmasti — varmasti Jonin äiti! Tämä vakaumus tuli kuin salaman leimauksena. Ja hän seisoi hiljaa keskellä ajatusten sekasortoa. Mitä, sehän oli selvää! Jonin isä oli mennyt naimisiin sen naisen kanssa, jonka isä itse olisi tahtonut, oli kenties houkutellut hänet isältä. Sitten, peläten käytöksellään ilmaisevansa, että oli saanut selville isän salaisuuden, hän kieltäytyi ajattelemasta enempää, heilutti silkkinenäliinaa ja tuli ruokasaliin.

»Minä valitsin pehmeimmän, isä.»

»Hm», sanoi Soames, »minä käytän niitä vain, jos olen vilustunut. Mitä siitä!»

Sinä iltana Fleur laski yhteen kaksi ja kaksi, muisteli isänsä ilmettä konditoriassa — kummallista ja kylmän tuttavallista katsetta, omituista katsetta. Isän oli täytynyt rakastaa tuota naista hyvin paljon, koska oli tallettanut valokuvaa koko tämän ajan, vaikka olikin menettänyt hänet itsensä. Armottomana ja asiallisena hän siirtyi nyt ajattelemaan isän suhdetta hänen omaan äitiinsä. Oliko isä koskaan todella rakastanut häntä? Fleur ei uskonut. Jon oli naisen poika, jota isä oli todella rakastanut. Eipä hänen silloin varmaankaan pitänyt olla pahoillaan siitä, että hänen tyttärensä rakasti tuon naisen poikaa, hänen piti vain tottua siihen ajatukseen. Ja suuren helpotuksen huokaus upposi yöpaidan laskoksiin, kun hän veti sen päänsä yli.