1. VANHA JOLYON KUMMITTELEE

Kaksinkertainen syy oli saanut Jolyonin sanomaan vaimolleen aamiaispöydässä: »Lähdetäänpäs Lordille.»

Hän tarvitsi jotakin, millä lieventää jännitystä, jossa he kaksi olivat eläneet nämä kuusikymmentä tuntia senjälkeen kun Jon toi Fleurin taloon. Hän tarvitsi myöskin jotakin, millä lauhduttaa muistojen kipua sydämessä, joka tiesi voivansa menettää muistot minä päivänä tahansa!

Viisikymmentäkahdeksan vuotta sitten Jolyonista oli tullut Etonin poika, sillä vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että hänet oli kanonisoitava mahdollisimman suurilla kustannuksilla. Vuosi vuodelta hän oli lähtenyt Lordille Stanhope Gatelta seuranaan isä, jonka nuoruus 1820 -luvulla oli kulunut ilman krikettipelin kiillotusta. Vanha Jolyon puhui aivan avoimesti ja murheettomasti krikettiasioista, ja nuori Jolyon, jossa asui nuoruuden vilpitön keikarimaisuus, vapisi pelosta, että joku kuulisi isäukon puheita. Vain tässä erikoisessa krikettipeliasiassa hän oli ollut hermostunut isänsä puolesta, muuten oli isä, jolla tähän aikaan oli krimiläinen poskiparta, hänen ehdoton ihanteensa. Vaikka vanha Jolyon itse ei ollut saanut yliopistokasvatuksen kanonisointia, pelasti hänen luontoinen nirsoutensa ja tasapainonsa hänet alhaison erehdyksistä. Kuinka viehättävää olikaan, kun ensin oli kiljuttu ja huudettu silinteri päässä, uuvuttavassa kuumuudessa, ajaa kotiin isän kanssa ajurin vaunuissa, ottaa kylpy, pukeutua ja ajaa »Erimielisiin» syömään pikkusiiliä, kyljyksiä ja torttua ja sitten lähteä — kaksi keikaria, vanha ja nuori — lavendelinväriset kauriinnahkahansikkaat kädessä, oopperaan tai teatteriin. Ja sunnuntaisin, kun kilpailut olivat päättyneet ja silinterihattu oli asianmukaisesti lyöty kokoon, hän lähti isän kanssa erikoisvaunuilla »Kruunuun ja valtikkaan» ja terassille joen yläpuolella. Se oli tuo kultainen kuusikymmenluku, jolloin maailma oli yksinkertainen, keikarit loistavia, kansanvalta ei vielä syntynyt, ja Whyte Melvillen kirjoja ilmestyi tiheään.

Sukupolvea myöhemmin Jolyon oli oman poikansa Jollyn kanssa, jolla oli Harrowin ruiskukka napinlävessään — vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että pojanpoika oli kanonisoitava hieman vähemmin kustannuksin — taaskin kokenut tuon päivän kuumuutta ja vastakkaisia intohimoja ja palannut Robin Hillin viileyteen ja mansikkamaitten ääreen ja päivällisen jälkeen biljardin peluuseen — hänen poikansa oli tehnyt mitä sydäntävihlovimpia onnenheittoja ja koettanut näyttää ikävystyneeltä ja täysikasvuiselta. Noina kahtena päivänä vuodessa hänen poikansa ja hän olivat olleet kahden maailmassa, eri puolilla, — ja kansanvalta oli juuri syntynyt!

Ja niinpä hän oli kaivanut esiin harmaan silinterin, lainannut kappaleen vaaleansinistä nauhaa Ireneltä ja varovasti, hikeä karttaen, käyttäen autoa ja junaa ja ajuria, saapunut Lordin kentälle. Siellä, vieressään luonnonväriseen, kapeilla mustilla terillä koristettuun pellavapukuun puettu Irene, hän oli katsellut peliä ja tuntenut vanhan innostuksen heräävän sielussaan.

Kun Soames oli kulkenut ohi, oli päivä pilalla. Irene pusersi huulensa yhteen niin, että kasvot vääntyivät. Ei kannattanut istua täällä, missä Soames tai ehkä hänen tyttärensä saattoi milloin tahansa ilmestyä heidän eteensä niinkuin desimaalit. Ja hän sanoi:

»No niin, rakas, jos olet jo saanut tarpeeksesi, voimme lähteä!»

Sinä iltana Jolyon tunsi itsensä uupuneeksi. Koska hän ei tahtonut, että Irene näkisi hänet sellaisena, odotti hän kunnes tämä oli ruvennut soittamaan ja pujahti pieneen työhuoneeseen. Hän avasi pitkän ikkunan saadakseen ilmaa ja oven voidakseen vielä kuulla Irenen soiton kantautuvan sisään, asettui isänsä vanhaan nojatuoliin, ja sulki silmänsä, pää painettuna kuluneeseen ruskeaan nahkaan. Niinkuin tuo César Franckin sonaatti — niin oli ollut hänen elämänsä Irenen kanssa — jumalallinen kolmas osa. Ja nyt tuo Jonin juttu — tuo paha juttu! Tajuntansa rajoille joutuneena hän tuskin tiesi, oliko se unta, kun hän tunsi sikarin tuoksua ja oli näkevinään isänsä pimeydessä suljettujen silmiensä edessä. Tuo hahmo sai muodon, poistui ja tuli näkyviin taas, istuen ikäänkuin tässä samassa tuolissa, missä hän itse istui, mustapukuisena, polvet ristissä, pidellen silmälaseja sormiensa välissä. Hän näki suuret valkeat viikset ja syvät silmät, jotka katsoivat otsan kupolin alta ja näyttivät etsivän hänen omiaan, näyttivät puhuvan.» »Ymmärrätkö, Jo? Sinun on ratkaistava. Hän on vain nainen! Ah, kuinka hyvin hän tunsi isänsä noissa sanoissa, kuinka koko Viktorian aika tuli takaisin niiden kanssa! Ja hänen oma vastauksensa oli: »Ei, minä olen pelännyt sitä — pelännyt haavoittaa häntä ja Jonia ja itseäni. Minulla on sydän, minä olen pelännyt.» Mutta nuo vanhat silmät, jotka olivat niin paljon vanhemmat, niin paljon nuoremmat kuin hänen omansa, jatkoivat: »Tässä on kysymys sinun vaimostasi, sinun pojastasi, sinun menneisyydestäsi. Käy käsiksi, poikani!» Oliko se sanoma kummittelevalta hengeltä vai vain hänen isänsä vaisto, joka eli hänessä? Ja taaskin tuli tuo sikarintuoksu — vanhasta kyllästetystä nahasta. No niin, hän kävisi käsiksi asiaan, kirjoittaisi Jonille ja esittäisi hänelle koko asian kirjallisesti. Ja äkkiä hän hengitti vaivalloisesti, oli tukehtua ikäänkuin hänen sydämensä olisi laajentunut. Hän nousi ja meni ulkoilmaan. Tähdet olivat hyvin kirkkaat. Hän kulki terassia pitkin talon nurkkauksen ympäri kunnes saattoi musiikkihuoneen ikkunan läpi nähdä Irenen pianonsa ääressä, lampun valon langetessa hänen tukalleen, joka oli kuin puuteroitu. Irene näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta, hänen tummat silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hänen kätensä olivat joutilaina. Jolyon näki hänen nostavan nuo kädet ja painavan ne rintaansa. »Jon hänellä on mielessä», ajatteli Jolyon, »Jon vain! Minä kuolen pois häneltä — se on luonnollista!»

Ja katsoen tarkkaan, ettei häntä nähtäisi, hän hiipi takaisin.

Seuraavana päivänä, huonon yön jälkeen, hän istuutui tehtävänsä ääreen. Hän kirjoitti vaivoin ja pyyhkien paljon pois.

»Rakkahin poikani,

Olet kyllin vanha ymmärtämään, kuinka äärettömän vaikea vanhempien on uskoutua nuorilleen. Varsinkin jos — niinkuin äitisi ja minun, vaikka en voi koskaan ajatella häntä muuten kuin nuorena — heidän sydämensä ovat kokonaan kiintyneet häneen, jolle heidän pitää tehdä tunnustuksensa. Minä en voi sanoa, että tietäisimme suorastaan tehneemme syntiä — todellisessa elämässä kai harvoin ollaan sellaisesta tietoisia — mutta enimmät ihmiset sanoisivat meidän tehneen, ja joka tapauksessa tekomme, oli se sitten oikea tai väärä, on vainonnut meitä. Totuus on, rakkaani, että meillä molemmilla on entisyytemme, joitten selvitteleminen sinulle on nyt tehtäväni, koska ne niin tuskallisesti ja syvästi koskevat sinun tulevaisuuteesi. Monta, hyvin monta vuotta sitten, niin kaukana taaksepäin ajassa kuin 1883, jolloin äitisi oli vain kaksikymmenvuotias, kohtasi häntä suuri se ja kantava onnettomuus, että hän solmi onnettoman avioliiton — ei, ei minun kanssani, Jon. Vailla omaa rahaa ja ainoana turvanaan äitipuoli — joka oli läheistä sukua Isebelille — hän oli hyvin onneton kodissaan. Hän meni naimisiin Fleurin isän, serkkuni Soames Forsyten kanssa. Tämä oli ajanut häntä takaa hyvin itsepintaisesti ja — tehdäkseni hänelle oikeutta — oli syvästi rakastunut äitiisi. Viikon kuluttua jo äitisi ymmärsi tehneensä peloittavan erehdyksen. Se ei ollut miehen syy, se oli hänen oman arvostelukykynsä erehdys — hänen onnettomuutensa.»

Näin pitkälle Jolyon oli pysytellyt jonkinlaisen ironian asteella, mutta nyt aihe vei hänet mukanaan.

»Jon, minä tahdon selittää sinulle, jos voin — ja se on hyvin vaikeata — kuinka tämäntapainen onneton avioliitto niin helposti voi syntyä. Sinä tietysti sanot: »Jos hän ei todella rakastanut tuota miestä, kuinka hän koskaan saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin?» Olisit oikeassa, jollei yksi tai kaksi kauheata seikkaa olisi otettava huomioon. Tuosta hänen alkuperäisestä erehdyksestään ovat johtuneet kaikki myöhemmät selkkaukset, surut ja murhenäytelmät, ja siksi minun pitää koettaa selvittää sitä sinulle, jos voin. Noina aikoina ja vielä tähän aikaan — itse asiassa minä en ymmärrä, kuinka toisin voisi olla, puhuttakoon miten paljon tahansa valistuksesta — enimmät tytöt menevät naimisiin tuntematta sukupuolielämän osuutta elämässä. Vaikka he tietäisivätkin, mitä se merkitsee he eivät ole kokeneet sitä. Siinä pulma. Tuo tosiasiallinen kokemuksen puute, oli heillä sitten sanallista tietoa miten paljon tahansa, aiheuttaa koko eron ja koko vaikeuden. Lukuisissa avioliitoissa — ja niihin kuului äitisikin avioliitto — tytöt eivät ole eivätkä voi olla varmoja siitä, rakastavatko he tuota miestä vai eivätkö, he eivät tiedä sitä ennenkuin tuon yhtymisen jälkeen, joka tekee avioliitosta todellisuuden. Kuitenkin monissa, ehkä useimmissa epäilyttävissä tapauksissa tämä toimitus lujittaa ja vahvistaa kiintymyksen, mutta toisissa, ja niihin kuului äitisi tapaus, se osoittaa erehdyksen, hävittää senkin vähän kiintymyksen, mitä oli. Mitään traagillisempaa ei ole naisen elämässä kuin tuollainen huomio, joka päivä päivältä, yö yöltä käy selvemmäksi. Karkeasyiset ja ajattelemattomat ihmiset kykenevät nauramaan tuollaista erehdystä ja sanovat: »Sellaista melua tyhjästä!» Ahtaat ja omahyväiset ihmiset, sellaiset, jotka osaavat arvostella toisten ihmisten elämää vain omansa mukaan, kykenevät tuomitsemaan niitä, jotka ovat tehneet tämän traagillisen erehdyksen, tuomitsemaan heidät koko elinajaksi vankilaan, jonka ovat luoneet itselleen. Tunnethan lausetavan: »Hän on tehnyt vuoteensa, hän saa maata siinä!» Se on kova sanonta, kokonaan arvoton gentlemannille tai sivistyneelle naiselle sanan parhaassa merkityksessä, enkä ankarampaa tuomiota voi käyttää. Minä en ole ollut niin sanottu moraalinen mies, mutta en tahdo käyttää mitään sellaisia sanoja, rakkaani, jotka saisivat sinut ajattelemaan keveästi siteistä ja sopimuksista, joihin joudut. Taivas varjelkoon! Mutta koko elämän kokemus takanani minä sanon, että ne, jotka tuomitsevat tällaisten traagillisten erehdysten uhreja, tuomitsevat eivätkä ojenna kättään avuksi, ovat epäinhimillisiä, tai paremminkin, he olisivat epäinhimillisiä, jos he ymmärtäisivät, mitä ovat tehneet. Mutta he eivät ymmärrä! Olkoot! He ovat minulle yhtä suureksi pahennukseksi kuin minä epäilemättä olen heille. Minun on täytynyt sanoa sinulle tämä kaikki, koska aion saattaa sinut sellaiseen asemaan, että sinun on lausuttava tuomio äidistäsi, ja sinä olet hyvin nuori, ilman kokemusta siitä, mitä elämä todella on. Jatkakaamme kertomusta. Koetettuaan kolme vuotta hillitä vastahakoisuuttaan — aioin sanoa inhoaan, eikä se olisi liian voimakas sana, sillä vastahakoisuus muuttuu pian inhoksi noissa olosuhteissa — ja nämä kolme vuotta olivat kidutusta sellaiselle herkälle, kauneutta rakastavalle luonteelle kuin äitisi — hän kohtasi erään nuoren miehen, joka rakastui häneen. Mies oli tämän saman talon arkkitehti, missä nyt asumme, hän rakensi sen äidillesi ja Fleurin isälle kodiksi, uudeksi vankilaksi sen sijasta, jossa he asuivat Lontoossa. Kenties tälläkin seikalla oli jokin osuus siinä, mitä sitten tapahtui. Mutta joka tapauksessa hänkin rakastui. Minä tiedän, että sinulle ei ole tarpeellista selittää, että ihminen ei oikeastaan valitse, keneen hän rakastuu. Se tulee. No niin! Se tuli. Minä voin kuvitella — vaikka äitisi ei ole koskaan paljon kertonut siitä — mikä taistelu silloin oli käynnissä hänen sielussaan, sillä, Jon, hän oli saanut hyvin täsmällisen kasvatuksen eikä ollut kevyt mielipiteissään — ei vähääkään. Tunne oli kuitenkin ylivoimainen, ja niin kävi, että he rakastivat myöskin teoissa eikä vain ajatuksissa. Sitten seurasi kauhea murhenäytelmä. Minun täytyy kertoa se sinulle, sillä jollen sitä tee, et koskaan voi todella ymmärtää sitä tilannetta, joka sinulla nyt on edessäsi. Mies, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin — Soames Forsyte, Fleurin isä — tuli eräänä yönä, jolloin hänen intohimonsa tuota nuorta miestä kohtaan oli ylimmillään, ja käytti väkivalloin oikeuksiaan. Seuraavana päivänä äitisi kohtasi rakastettunsa ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Emme koskaan saaneet tietää, tekikö tuo nuori mies itsemurhan, vai joutuiko hän tuskissaan tapaturmaisesti raitiovaunun alle, mutta niin tapahtui. Ajattele äitiäsi tuona iltana, jolloin hän oli kuullut rakastettunsa kuolemasta. Minä satuin näkemään hänet. Isoisäsi lähetti minut auttamaan häntä, jos kykenisin. Ehdin näkemään hänet vain vilaukselta, ennenkuin hänen miehensä sulki oven edestäni. Mutta en ole koskaan unohtanut hänen kasvojaan, voin nähdä ne vieläkin. En ollut rakastunut häneen silloin, ei ennenkuin kaksitoista vuotta myöhemmin, mutta minä en ole unohtanut. Rakas poikani — ei ole helppoa kirjoittaa sinulle näitä. Mutta ymmärräthän, että minun täytyy. Äitisi on eläytynyt sinuun, kokonaan, antautuvasti. Minä en tahdo kirjoittaa kovia sanoja Soames Forsytesta. Minä en ajattele hänestä ankarasti. Olen kauan säälinyt häntä, säälin ehkä silloinkin. Maailman tuomion mukaan äitisi oli väärässä, hän oikeassa. Hän rakasti äitiäsi — omalla tavallaan. Äitisi oli hänen omaisuuttaan. Se on hänen kantansa elämään — inhimillisiin tunteisiin ja sydämiin — omistaminen. Se ei ole hänen vikansa — hän syntyi sellaiseksi. Minulle tuo näkökanta on aina ollut kauhistuttava — minä synnyin sellaiseksi! Tuntien sinut niinkuin minä tunnen, tiedän, että se ei voi olla muuta kuin kauhistuttavaa sinullekaan. Mutta minä jatkan kertomusta. Äitisi pakeni hänen talostaan sinä yönä ja eli kahdentoista vuoden ajan aivan yksinään ilman minkäänlaista seuraa, kunnes 1899 hänen miehensä — Soames Forsyte oli vielä hänen miehensä, sillä hän ei ollut yrittänyt hakea avioeroa, eikä äidilläsi tietysti ollut oikeutta hakea eroa hänestä — luultavasti huomasi kaipaavansa lapsia ja aloitti pitkän yritysten sarjan saadakseen äitisi palaamaan luoksensa ja lahjoittamaan hänelle lapsen. Minä olin silloin hänen holhoojansa isoisäsi testamentin mukaan ja jouduin seuraamaan tapauksia. Seuratessani kiinnyin häneen, rakastuin. Miehen painostus kasvoi, kunnes äitisi kerran tuli tänne minun luokseni ja suorastaan antautui suojelukseeni. Hänen miehensä, joka oli selvillä kaikista hänen liikkeistään, koetti erottaa meitä lähettämällä meille avioerohaasteen tai kenties hän todella tarkoitti sitä, en tiedä, mutta joka tapauksessa meidän nimemme liitettiin toisiinsa julkisuudessa. Tämä sai meidät tekemään ratkaisumme, ja me liityimme yhteen todellisuudessa. Äitisi sai eron, meni naimisiin kanssani, ja sinä synnyit. Olemme eläneet täydellisessä onnessa, ainakin minä, ja luultavasti äitisikin. Soames meni pian avioeron jälkeen Fleurin äidin kanssa naimisiin, ja Fleur syntyi. Siinä koko tarina, Jon. Olen kertonut sen sinulle, koska se rakkaus, jonka näemme sinussa heränneen tuon miehen tytärtä kohtaan, vie sinut sokeasti sellaiseen, joka tulee kokonaan tuhoamaan äitisi onnen, jollei omaasi. Minä en huoli puhua itsestäni, sillä minun iässäni ei kannata kuvitella olevansa painamassa maanpintaa kovinkaan kauan, sitäpaitsi, minun kärsimyksen! johtuisi etupäässä äitisi ja sinun kärsimyksestäsi. Mutta minä tahdon vain sinun huomaavan, että tuollaisia kauhun ja vastenmielisyyden tunteita ei koskaan voi haudata eikä unhoittaa. Ne elävät hänessä vielä tänä päivänä. Viimeksi eilen Lordin kentällä satuimme näkemään Soames Forsyten. Hänen kasvonsa, jos olisit nähnyt ne, olisivat saaneet sinut uskomaan. Ajatus, että sinä menisit naimisiin tuon miehen tyttären kanssa, on painajainen hänelle, Jon. Minulla ei ole Fleuriä vastaan mitään muuta, kuin että hän on Soamesin tytär. Mutta teidän lapsenne, jos menisit hänen kanssaan naimisiin, olisivat Soamesin lapsenlapsia yhtä paljon kuin äitisi lapsenlapsia, miehen, joka kerran omisti äitisi niinkuin orja omistetaan. Ajattele, mitä se merkitsisi. Tällainen avioliitto saisi sinut astumaan leiriin, joka piti äitiäsi vankina ja jossa hänen sydämensä nääntyi. Sinä olet juuri elämän kynnyksellä, olet tuntenut tuon tytön vain kaksi kuukautta ja niin syvästi kuin luuletkin rakastavasi häntä, pyydän sinua rikkomaan välisi häneen heti. Älä anna äidillesi tuota jäytävää tuskaa ja nöyryytystä hänen loppuiäkseen. Vaikka hän aina onkin minun silmissäni nuori, on hän viisikymmentäseitsemänvuotias. Lukuunottamatta meitä ei hänellä ole ketään koko maailmassa. Pian hänellä on vain sinut. Rohkaise mielesi, Jon, ja tee loppu tästä. Älä pane tätä pilveä, tätä erottavaa muuria välillenne. Älä särje hänen sydäntään! Ole siunattu, rakas poikani, ja anna minulle vielä kerran anteeksi kaikki se tuska, minkä tämä kirje tulee tuottamaan sinulle. Koetimme säästää sinua siitä, mutta nähtävästi ei Espanjasta ollut apua.

Aina hellä isäsi

Jolyon Forsyte.»

Päätettyään tunnustuksensa Jolyon istui laiha leuka käden varassa lukien uudelleen. Kirjeessä oli asioita, jotka loukkasivat häntä siinä määrin, kun hän kuvitteli Jonia lukemassa niitä, että hän oli vähällä repiä koko kirjeen. Puhua sellaisista asioista pojalle — omalle pojalleen — puhua niistä oman vaimonsa ja pojan äidin yhteydessä — se tuntui hirvittävältä hänen forsytelaiselle pidättyväisyydelleen. Ja kuitenkin, jollei puhuisi niistä — kuinka saisi Jonin ymmärtämään asiain todellista laitaa, juovan syvyyttä, arven haihtumattomuutta? Kuinka voisi ilman niitä puolustaa pojan rakkauden tukehduttamista? Yhtä hyvin hän voisi olla kokonaan kirjoittamatta!

Hän taittoi kirjeen ja pani sen taskuunsa. Oli — Jumalan kiitos! — lauantai, hän sai ajatella asiaa sunnuntai-iltaan asti, sillä vaikka kirje nyt pantaisiinkin postiin, ei Jon saisi sitä ennenkuin maanantaina. Tämä viivytys tuotti hänelle omituista helpotusta, samoin se tosiseikka, että kirje nyt oli kirjoitettu, lähetettiin se sitten tai ei.

Ruusutarhassa, joka nyt oli vanhan saniaismetsän tilalla, hän saattoi nähdä Irenen leikkaavan ja karsivan, pieni kori käsivarrellaan. Irene ei koskaan näyttänyt olevan joutilaana, ja Jolyon kadehti häntä nyt kun itse oli laiskana melkein kaiken aikaa. Hän meni Irenen luo. Tämä ojensi hänelle tahriintuneen hansikkaan ja hymyili. Leuan alitse sidottu pitsin kappale peitti hänen hiuksensa, ja hänen soikeat kasvonsa vielä tummine kulmakarvoineen näyttivät hyvin nuorilta.

»Vihreät kärpäset ovat kauheita tänä vuonna, ja kuitenkin on kylmä. Sinä näytät väsyneeltä, Jolyon.»

Jolyon veti tunnustuksen taskustaan. »Olen kirjoittanut tätä. Minusta sinun pitää nähdä se.»

»Jonille?» Irenen kasvot muuttuivat sinä hetkenä kokonaan, näyttivät melkein vääntyneiltä.

»Niin, murha on tullut ilmi.»

Jolyon antoi kirjeen hänelle ja kulki pois ruusujen lomitse. Sitten, nähdessään, että Irene oli lukenut loppuun ja seisoi liikkumattomana, kirjeen sivut kädessään, hän tuli takaisin.

»No niin?»

»Se on ihmeellisen hyvin esitetty. Minä en ymmärrä, kuinka sitä voisi sen paremmin esittää. Kiitos, rakas.»

»Onko jotakin, jonka tahtoisit jätettäväksi pois?»

Irene pudisti päätään.

»Ei, hänen pitää tietää kaikki, jos tahdomme, että hän ymmärtää.»

»Sitä minäkin ajattelin, mutta — minä vihaan sitä!»

Hänestä tuntui, että hän vihasi sitä vielä enemmän kuin Irene — hänestä oli paljon helpompi puhua sukupuoliasioista miehen ja naisen kuin miehen ja miehen kesken, ja Irene oli aina ollut luonnollisempi ja suorempi, ei syvästi suljettu niinkuin hän itse, joka oli Forsyte.

»Mahtaako hän nytkään ymmärtää, Jolyon? Hän on niin nuori, ja kaikki ruumiillinen kauhistuttaa häntä.»

»Sen hän on perinyt isältäni, joka kaikissa noissa asioissa oli nirso kuin tyttö. Olisiko parempi kirjoittaa koko juttu uudestaan ja sanoa vain, että sinä vihasit Soamesia?»

Irene pudisti päätään.

»Viha on vain sana. Se ei ilmaise mitään. Ei, parempi niin kuin on.»

»Hyvä on. Kirje lähtee huomenna.»

Irene ojensi hänelle kasvonsa, ja suuren rakennuksen monien köynnöskasvien peittämien ikkunain edessä Jolyon suuteli häntä.