6. EI-ENÄÄ-NUORI JOLYON KOTONAAN

Puissa ajan vaikutus tuntuu vähän, ja vanha tammi Robin Hillin ylemmällä ruohokentällä ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun Bosinney loikoili sen juurella ja sanoi Soamesille: »Forsyte, minä olen löytänyt oikean paikan talollenne.» Sen päivän jälkeen oli Swithin uneksinut ja vanha Jolyon kuollut tammen oksien alla. Ja ei-enää-nuori Jolyon maalasi nyt usein tällä paikalla, lähellä keinua. Kaikista paikoista maailmassa tämä kenties oli hänelle pyhin, sillä hän oli rakastanut isäänsä.

Hän katseli tammen suurta runkoa — se oli rosoinen ja vähän sammaltunut, mutta ei vielä ontto — ja mietti menneitä aikoja. Tuo puu oli kenties nähnyt Englannin koko varsinaisen historian. Luultavasti se oli syntyisin vähintään Elisabet-kuningattaren ajalta. Hänen omat viisikymmentä vuottaan eivät merkinneet mitään tuon puun iän rinnalla. Kun talo, jonka hän nyt omisti, tuon puun takana oli kolmensadan vuoden ikäinen kahdentoista vuoden asemesta, saattoi puu vieläkin olla paikallaan, avarana ja onttona — sillä kukapa tekisi sellaisen pyhäinhäpäisyn, että hakkaisi sen poikki? Talossa asuisi ehkä silloin vielä joku Forsyte, joka vartioisi sitä kateellisena. Ja Jolyon tuumaili, miltä talo mahtaisi näyttää niin korkeaan ikään päässeenä. Vistariaköynnöstä kasvoi jo seinillä — uutuus oli hävinnyt. Pitäisikö se puoliaan ja säilyttäisi arvokkuutensa, jonka Bosinney oli sille suonut, vai olisiko jättiläinen Lontoo vallannut sen ympäristöt ja tehnyt siitä vain keitaan keskellä halpahintaisten asumusten erämaata? Usein, niin talossa kuin sen ulkopuolella ollessaan, hän tuli siihen vakaumukseen, että Bosinney oli toiminut hengen johtamana rakentaessaan tätä taloa. Hän oli pannut sydämensä siihen, tosiaankin! Siitä voisi suorastaan tulla tuollainen »englantilaisen kodin» esikuva, harvinainen saavutus näinä rakennustaiteen rappeutumisen aikoina. Ja esteettinen henki, liittolaisenaan hänen forsytelainen tunteensa omaisuuden jatkuvaisuudesta, viipyi ylpeänä ja ilomielin siinä tosiseikassa, että hän oli tämän talon omistaja. Hänen halussaan jättää tämä talo pojalleen ja poikansa pojalle oli vivahdus esi-isien (joskin vain yhden esi-isän) kunnioitusta ja palvontaa. Hänen isänsä oli rakastanut tätä taloa, oli rakastanut näköalaa, maita, tätä puuta, hän oli viettänyt viimeiset vuotensa täällä onnellisena, eikä kukaan ollut asunut täällä ennen häntä. Nämä viimeiset yksitoista Robin Hillissä vietettyä vuotta olivat merkinneet Jolyonin elämässä, mitä hänen maalaamiseensa tulee, tärkeätä menestyksen kautta. Hän oli nyt eturivin miehiä vesivärimaalarina, ja hänen taulujaan oli näytteillä kaikkialla. Hänen maalauksistaan maksettiin hyviä hintoja. Keskittäen itsensä sukunsa sitkeydellä tähän ainoaan taidelajiin hän oli »lyönyt itsensä läpi», tosin myöhään, mutta ei liian myöhään sellaisen perheen jäsenelle, joka piti asianaan elää ikuisesti. Hänen taiteensa oli todella syventynyt ja parantunut. Nykyisen asemansa turvin hän oli kasvattanut itselleen lyhyen, vaalean parran, joka juuri alkoi harmaantua ja peitti hänen forsytelaisen leukansa, hänen ruskeilta kasvoiltaan oli kadonnut maanpaon vuosien pingoitettu ilme hän näytti kerta kaikkiaan nuoremmalta. Vaimon kuolema 1894 oli ollut noita kotoisia murhenäytelmiä, jotka loppujen lopulta kääntyvät kaikkien parhaaksi. Hän oli itse asiassa rakastanut vaimoaan loppuun saakka, sillä hän oli luonnostaan kiintyvä, mutta tämä oli tullut yhä vaikeammaksi, oli mustasukkainen tytärpuolelleen Junelle, mustasukkainen omalle pikku tyttärelleen Hollylle, ja valitti alituiseen, että mies muka ei voinut rakastaa häntä, sairasta, että hänestä ei ollut »hyötyä kenellekään», että »parempi olisi kuolla.» Jolyon oli surrut häntä vilpittömästi, mutta hänen kasvonsa näyttivät nuoremmilta vaimon kuoltua. Jospa tämä vain olisi uskonut, että hän teki miehensä onnelliseksi, kuinka paljon onnellisempi olisikaan heidän kaksikymmentä vuotta kestänyt yhdyselämänsä ollut!

June ei ollut koskaan lopullisen hyvin tullut toimeen sen naisen kanssa, joka moitittavasti oli vallannut hänen oman äitinsä paikan, ja vanhan Jolyonin kuoltua hän oli asettunut asumaan eräänlaiseen atelieriin Lontooseen. Mutta hän oli tullut takaisin Robin Hilliin äitipuolen kuoleman jälkeen ja ottanut ohjakset pieniin päättäväisiin käsiinsä. Jolly oli silloin Harrowissa, Holly vielä opiskeli Mademoiselle Beaucen johdolla. Ei ollut mitään, mikä olisi pidättänyt Jolyonia kotona, ja hän oli siirtänyt surunsa ja maalarinlaatikkonsa ulkomaille. Siellä hän oli vaellellut, enimmäkseen Bretagnessa, ja oli vihdoin asettunut Pariisiin. Täällä hän oli viipynyt useita kuukausia ja tullut kotiin kasvot nuorempina ja leuassa lyhyt, vaalea parta. Ollen pohjaltaan mies, jolle talo merkitsi vain asuntoa, hän oli täydellisesti suostunut siihen, että June hallitsi Robin Hillissä ja että hän itse oli vapaa kulkemaan maalaustelineineen missä ja milloin halutti. June oli tosin taipuvainen katsomaan isänsä taloa turvapaikaksi suojateilleen, mutta omat yhteiskunnan ulkopuolella vietetyt päivät olivat kerta kaikkiaan täyttäneet Jolyonin myötätunnolla kaikkia hylkiöitä kohtaan, ja Junen »siipirikot» talossa eivät häirinneet häntä vähääkään. Pitäköön June heitä talossa ja ruokkikoon heitä kaikella muotoa, ja vaikka hänen lievästi kyynillinen henkensä tajusikin, että he tyydyttivät hänen tyttärensä vallanhimoa yhtä paljon kuin liikuttivat hänen lämmintä sydäntään, hän ei koskaan lakannut ihailemasta Junea kaikkien hänen »siipirikkojensa» vuoksi. Vuosi vuodelta hän pääsi yhä vapautuneempaan ja veljellisempään suhteeseen poikaansa ja molempiin tyttäriinsä kohdellen heitä hieman oikullisesti vertaisinaan. Tullessaan Harrowiin tervehtimään Jollya hän ei koskaan oikein tietänyt, kumpi heistä oli vanhempi, kun he istuivat syömässä kirsikoita samasta paperipussista ja hellä, mutta samalla ironinen hymy sai hänen toisen kulmakarvansa kohoamaan ja huulensa hienosti kaartumaan. Ja hän katsoi aina, että hänellä oli rahaa taskuissaan ja että hänen pukunsa oli muodinmukainen, niin että pojan ei tarvinnut hävetä häntä. He olivat täydellisen hyvät ystävät keskenään, mutta eivät koskaan näyttäneet saavan tilaisuutta avomielisiin puheisiin, heillä kun molemmilla oli Forsytein kilpaileva itsetietoisuus. He tiesivät, että he auttaisivat toinen toisiaan tarpeen tullen, mutta siitä ei ollut välttämätöntä puhua. Jolyonilla oli suoranainen kauhu — osittain perisynnistä, osittain hänen varhaisesta epänormaalisuudestaan johtuva — moralisoivaa asennetta kohtaan. Enin, mitä hän koskaan olisi voinut sanoa pojalleen, olisi kuulunut tähän suuntaan:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, älä unohda, että olet gentleman», ja sitten hän olisi oikullisesti jäänyt pohtimaan, eikö tuo tunne ollut pelkkää keikarimaisuutta. Koulujenväliset suuret krikettikilpailut olivat kenties vuoden vaikein ja koettelevin aika heidän keskinäiselle ystävyydelleen, sillä Jolyon oli käynyt koulua Etonissa. He olivat erikoisen hienotunteisia tuon kilpailun aikana sanoen alituiseen: »Eläköön! Oi, olipa huono onni, ukkoseni!» tai »Eläköön! Voi kovaa onnea, isä!» toisilleen, kun jokin tappio, josta heidän sydämensä riemuitsi, sattui vastakkaiselle koululle. Ja Jolyon oli pannut harmaan silinterin päähänsä poikansa tunteita säästääkseen, sillä hän ei voinut sietää mustaa silinteriä. Kun Jolly lähti Oxfordiin, oli Jolyon saattamassa häntä, huvitettuna, vaatimattomana ja vähän huolissaan siitä, olisiko hän huono suositus pojalleen kaikkien noiden nuorukaisten silmissä, jotka näyttivät niin paljon varmemmilta ja vanhemmilta kuin hän itse. Hän ajatteli usein: »Hyvä, että olen maalari» — sillä hän oli jo ammoin jättänyt alikirjurin toimensa Lloydsilla — »se on niin harmitonta. Maalaria ei voi halveksua — ei kukaan voi ottaa häntä vakavalta kannalta.» Sillä Jolly, jossa oli eräänlaista luontaista lordimaisuutta, oli heti liittynyt hyvin suljettuun ryhmään, mikä salaa huvitti hänen isäänsä. Pojalla oli vaalea tukka, joka kihartui vähän, ja isoisänsä syvät, raudanharmaat silmät. Hän oli hyvävartaloinen ja kulki erittäin suorana ollen aina mieliksi Jolyonin esteettiselle tunteelle, niin että hän hieman pelkäsikin poikaansa, niinkuin taiteilijat aina pelkäävät niitä oman sukupuolensa edustajia, joita he fyysillisesti ihailevat. Tässä tilaisuudessa hän kuitenkin kiristi rohkeuttaan ja antoi pojalleen neuvon, joka kuului näin:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, sinä joudut väkisinkin velkaantumaan. Muista, että silloin heti tulet minun luokseni. Minä tietysti aina maksan velkasi. Mutta muista, että ihminen kunnioittaa itseään enemmän perästäpäin, jos maksaa itse velkansa. Äläkä koskaan lainaa muilta kuin minulta, muistatko sen!»

Ja Jolly oli sanonut:

»All right, isä, olkoon niin.» Ja hän oli pitänyt sanansa.

»Ja sitten vielä eräs seikka. Minä en tiedä paljoakaan moraalista ja sen semmoisesta, mutta sanon vain tämän: kannattaa aina, ennenkuin tekee jotakin, harkita, tuleeko teko loukkaamaan toista ihmistä enemmän kuin on ehdottomasti välttämätöntä.»

Jolly oli näyttänyt miettiväiseltä ja nyökäyttänyt päätään, sitten hän oli puristanut isänsä kättä. Ja Jolyon oli ajatellut: »Olinkohan oikeassa, kun sanoin noin?» Hänellä oli aina epämääräinen pelko, että hän menettäisi sen mykän luottamuksen, joka vallitsi heidän välillään. Hän muisti, kuinka hän itse oli pitkiksi vuosiksi menettänyt oman isänsä luottamuksen, niin että heidän välillään ei ollut ollut muuta kuin rakkaus pitkän välimatkan takaa. Hän aliarvioi epäilemättä sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ajan hengessä sitten vuoden 1866, jolloin hän itse oli tullut Cambridgeen, ja hän aliarvioi ehkä myös poikansa kykyä ymmärtää, että isä oli ytimiään myöten suvaitsevainen. Hänen suvaitsevaisuutensa se oli, ja kenties myös hänen skeptillisyytensä, jotka tekivät hänen suhteensa Juneen kumman puolustautuvaksi. June oli niin päättäväinen ihmislapsi, tunsi oman mielensä niin kauhistuttavan hyvin, tahtoi niin leppymättömästi kunnes sai tahtomansa — ja pudotti sen sitten kuitenkin usein käsistään kuin kuuman perunan. Hänen äitinsä oli ollut samanlainen, ja siitä kaikki kyyneleet. Eipä siltä, että hänen epäsointujaan tyttären kanssa olisi voinut verratakaan hänen suhteeseensa ensimmäiseen rouva Jolyoniin. Tyttärestään voi olla huvitettu, vaimon tapaus ei huvita. Oli helppoa nähdä Junen panevan sydämensä ja leukansa johonkin asiaan kunnes hän sai sen, koska asia ei milloinkaan koskenut mitään sellaista, mikä oli oleellisesti yhteydessä isän vapauden kanssa — ainoa seikka, minkä suhteen hänenkin leukansa oli ehdottoman jäykkä, ja huomattava leuka se olikin, tuon lyhyen, harmahtavan parran alla. Eikä koskaan tarvittukaan mitään sydämeenkäypiä kohtauksia. Pikku ivalla voi aina väistää asian — niinkuin hän usein oli tehnytkin. Mutta todellinen huoli Junen suhteen oli se, ettei hän koskaan ollut miellyttänyt isänsä esteettistä tunnetta, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdotonta, tuollainen punakultainen tukka kun hänellä oli ja viikinkiväriset silmät ja hiven berserkkiä hengessään. Aivan toisin oli Holly, pehmeä ja hiljainen, ujo ja hellä, jonka jossakin kohdassa piili jokin leikillinen pikku paholainen. Hän seurasi nuoremman tyttärensä kehitystä läpi ankanpoikakauden erikoisen kiinnostuneena. Tulisiko ankanpojasta joutsen? Noine kellervänkalpeine, soikeine kasvoineen, harmaine, surullisine silmineen ja pitkine, tummine ripsineen hän saattoi kehittyä myönteisesti tai kielteisesti. Vasta tänä viimeisenä vuonna hän oli kyennyt arvaamaan. Tulisi, Hollysta tulisi joutsen — tumma kylläkin, ujo aina, mutta väärentämätön joutsen. Tyttö oli nyt kahdeksantoista, ja Mademoiselle Beauce oli mennyt menojaan — tuo erinomainen nainen, joka yhdentoista vuoden ajan oli vainonnut heitä »hyvinkasvatettujen pikku Tayleursien» muistolla, oli nyt siirtynyt toiseen perheeseen, jonka povea kuohuttaisivat »hyvinkasvatettujen pikku Forsytein» maininnat. Hän oli opettanut Hollyn puhumaan ranskaa yhtä hyvin kuin hän itse.

Muotokuvamaalaus ei ollut Jolyonin vahvoja puolia, mutta hän oli jo kolmasti maalannut nuoremman tyttärensä ja maalasi häntä nyt neljättä kertaa, kun lokakuun neljännen päivän iltana 1899 hänelle tuotiin kortti, joka sai hänen kulmakarvansa kohoamaan:

Soames Forsyte. The Shelter, Mapledurham Connoisseurs-klubi, St. James.

Mutta tässä Forsytein tarun pitää taaskin poiketa syrjään…

Palata pitkältä Espanjanmatkalta synkentyneeseen taloon, pienen, kyynelten hämmentämän tyttären luo, nähdä rakastetun isän makaavan rauhallisena viimeisessä unessaan, siinä elämys, jota niin herkkä ja lämminsydäminen mies kuin Jolyon ei ollut unohtanut, ei voinut unohtaa. Jokin salaperäisyyden tunne oli myöskin liittynyt tuohon surulliseen päivään ja sen henkilön loppuun, joka koko ikänsä oli ollut niin järjestystä ja tasapainoa rakastava ja niin avoin. Tuntui uskomattomalta, että isä oli saattanut kadota noin vain, ilmoittamatta aikeistaan, jättämättä viimeistä sanaa ja asianmukaisia jäähyväisiä pojalleen. Ja nuo pikku Hollyn sekavat viittaukset »harmaapukuiseen naiseen», Mademoiselle Beaucen puheet Madame Errant'ista (niin kuului nimi) kätkivät kaiken sumuun, joka hälveni hieman, kun hän luki isänsä testamentin ja siihen tehdyn lisäyksen. Hänen tehtävänsä testamentin ja sen lisäyksen toimeenpanijana oli ollut ilmoittaa Irenelle, Soamesin serkun vaimolle, tuosta viidentoista tuhannen punnan elinkorosta. Hän oli käynyt Irenen luona selittämässä hänelle, että Intian varoihin sijoitettu rahamäärä oli merkitty hänelle ja tuottaisi korkoina sievoisen summan 430 puntaa vuosittain, vapaana tuloveroista. Tämä oli kolmas kerta, jolloin hän oli nähnyt serkkunsa Soamesin vaimon — mikäli hän nyt enää oli Soamesin vaimo, mistä Jolyon ei ollut aivan varma. Hän muisti nähneensä Irenen istumassa Kasvitieteellisessä puutarhassa odotellen Bosinneyta — passiivinen, lumoava olento, joka pani hänet ajattelemaan Tizianin »Taivaallista rakkautta» — ja toisen kerran tuona iltana, jolloin Bosinneyn kuolema oli tullut tunnetuksi ja hän isänsä tahdosta oli mennyt Montpellier Squarelle. Hän muisti vielä elävästi Irenen äkillisen ilmestymisen salin oveen tuossa tilaisuudessa — muisti hänen kauniit kasvonsa, joitten ilme vaihtui hurjasta kiihkeydestä kivettyneeseen epätoivoon, muisti tuntemansa säälin, Soamesin vihaisen hymyn, hänen sanansa: »Me emme ole kotona», ja katuoven paukauksen.

Tällä kolmannella kertaa hän näki vieläkin kauniimmat kasvot ja muodot — ne olivat vapautuneet hurjan toivon ja epätoivon pingoituksesta. Katsellessaan Ireneä hän ajatteli: »Niin, sinä olet juuri sellainen, jota isä olisi ihaillut.» Ja hänen isänsä intiaanikesän omituinen tarina alkoi hitaasti valjeta hänelle. Irene puhui vanhasta Jolyonista kunnioittaen ja kyynelet silmissä. Hän oli niin ihmeellisen ystävällinen minulle, en tiedä miksi. Hän oli niin kaunis ja rauhallinen istuessaan tuossa tuolissa tammen alla minähän ensimmäisenä näin hänet, niin kuin tiedätte. Oli niin ihana päivä. En voi ajatella, että loppu voisi olla onnellisempi. Me kaikki tahtoisimme eritä elämästä tuolla tavoin.»

»Aivan oikein», oli Jolyon ajatellut. »Me kaikki tahtoisimme eritä kesän ollessa korkeimmillaan ja kauneuden astuessa luoksemme ruohokentän poikki.»

Ja katsellen ympärilleen pienessä, melkein tyhjässä salongissa hän oli kysynyt, mitä Irene nyt aikoi tehdä. »Aion elää taas hiukan, Jolyon serkku. On ihmeellistä, kun on omaa rahaa. Minulla ei ole koskaan ollut. Pidän kai kyllä tämän huoneiston, olen tottunut siihen, mutta nyt voin lähteä Italiaan.»

»Aivan niin», oli Jolyon mutissut katsellen hänen heikosti hymyileviä huuliaan, ja paluumatkalla hän oli ajatellut: »Lumoava nainen! Mikä vahinko! Olipa hyvä, että isä jätti hänelle rahaa.» Hän ei ollut tämän jälkeen nähnyt Ireneä, mutta oli joka neljännesvuosi allekirjoittanut pankkiosoituksen, lähettänyt sen Irenen pankkiin ja lähettänyt samalla tuohon Chelsean pikku huoneistoon kirjelippusen, jossa ilmoitti toimenpiteestään. Ja aina hän oli saanut pienen kuittauskirjeen, tavallisimmin Chelseasta, mutta joskus Italiasta, niin että Irenen persoonallisuus oli ruumistunut heikosti tuoksuvaan harmaaseen paperiin, hienoon pystykäsialaan ja sanoihin »Paras Jolyon serkku.» Tuo pienehkö pankkiosoitus, jonka Jolyon — varakas mies — joutui allekirjoittamaan, herätti hänessä usein ajatuksen: »No niin, luultavasti hän jotenkuten tulee toimeen», ja tästä hän siirtyi epämääräisesti pohtimaan, kuinka Irene muuten mahtoi selviytyä tässä miesten maailmassa, jossa kauneus yleensä ei saa jäädä omistajaa vaille. Holly oli alussa joskus puhunut hänestä, mutta »harmaapukuiset naiset» pian hälvenevät lapsen muistista, ja Junen huulten tiukentuminen näinä ensimmäisinä viikkoina isoisän kuoleman jälkeen, kun vain hänen entisen ystävänsä nimi mainittiin, ei ollut yllyttänyt puhumaan hänestä. Kerran kuitenkin oli June lopullisesti lausunut: »Olen antanut hänelle anteeksi. Olen kauhean iloinen, että hän nyt on riippumaton…»

Saadessaan Soamesin kortin Jolyon sanoi palvelustytölle — hän ei voinut sietää miespalvelijoita — »olkaa hyvä ja saattakaa hänet työhuoneeseen, minä tulen ihan paikalla.» Sitten hän kääntyi Hollyyn ja kysyi:

»Muistatko 'harmaapukuisen naisen', joka ennen antoi sinulle soittotunteja?»

»Muistan toki, kuinka niin? Onko hän täällä nyt?»

Jolyon pudisti päätään ja vaihtoi ruskean palttinapuseronsa takkiin vaieten, sillä hän tajusi äkkiä, että tällainen tarina ei ollut noita nuoria korvia varten. Hänen kasvonsa olivat kuin oikullisen neuvottomuuden perikuva, kun hän vaelsi työhuonetta kohti.

Ranskalaisen ikkunan ääressä seisoi, terassia ja tammea katsellen, kaksi olentoa, keski-ikäinen ja nuori, ja hän ajatteli: »Kuka tuo poika on? Ihan varmaan heillä ei koskaan ollut lasta.»

Vanhempi olento kääntyi. Kun nuo kaksi Forsytea, jotka kuuluivat toiseen sukupolveen, niin paljon monisäikeisempään kuin ensimmäinen, nyt kohtasivat toisensa talossa, jonka toinen oli rakennuttanut itseään varten, ja jonka toinen nyt omisti, piili heidän ilmeisten ystävällisyyden yritystensä alla hieno puolustusasenne. »Onko hän tullut puhumaan vaimostaan?» ajatteli Jolyon, ja Soames puolestaan pohti: »Kuinka aloittaisin?» kun taas Val, joka oli tuotu mukaan murtamaan jäätä, seisoi huolettomana tarkastellen tuota partaniekkaa tummien, paksujen ripsien alta.

»Tämä on Val Dartie», sanoi Soames, »sisareni poika. Hän on juuri lähdössä Oxfordiin. Ajattelin, että hänen olisi hauska tutustua poikaasi.»

»Ahaa! Ikävä kyllä Jolly ei ole kotona. Mikä College?»

»B.N.C.», vastasi Val.

»Jolly on 'House'collegessa, mutta hän tulee kernaasti katsomaan sinua.»

»Suuret kiitokset.»

»Holly on kotona — jos voitte tyytyä naispuolisen sukulaisen seuraan, saa hän näyttää teille taloa. Tapaatte hänet hallissa, jos vedätte verhot syrjään. Olin juuri maalaamassa häntä.»

Lausuttuaan taaskin »suuret kiitokset» Val katosi jättäen molemmat serkukset kahden, jään pysyessä murtumattomana.

»Sinulla on muutamia tauluja akvarellinäyttelyssä», sanoi Soames.

Jolyon hätkähti. Hän oli ollut poissa Forsyten perheen kosketuksesta kaikkiaan kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta hänen mielessään heidän taideharrastuksensa liittyivät Frith'in »Derby-päivään» ja Landseerin kuparipiirroksiin. Hän oli kuullut Junelta, että Soames oli asiantuntija, ja se teki tilanteen vain pahemmaksi. Hän oli myös havainnut itsessään omituista vastahakoisuuden tunnetta.

»En ole nähnyt sinua pitkään aikaan», sanoi hän.

»Ei», vastasi Soames suljetuin huulin, »ei sitten kun — totta puhuen olen tullut juuri tämän asian vuoksi. Sinä olet hänen holhoojansa, olen kuullut.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Kaksitoista vuotta on pitkä aika», sanoi Soames nopeasti.

»Olen — olen kyllästynyt.»

Jolyon ei keksinyt soveliaampaa vastausta kuin:

»Etkö polta?»

»En, kiitos.»

Jolyon itse sytytti savukkeen.

»Minä tahdon päästä vapaaksi», sanoi Soames äkisti.

»En minä tapaa häntä», mutisi Jolyon savukkeensa takaa.

»Mutta tiedät kai, missä hän asuu?»

Jolyon nyökäytti päätään. Hän ei aikonut ilmaista Irenen osoitetta ilman lupaa. Soames näytti arvaavan hänen ajatuksensa.

»Minä en tahdo hänen osoitettaan», sanoi hän. »Minä tiedän sen.»

»Mitä sinä sitten oikeastaan tahdot?»

»Hän jätti minut. Minä tahdon avioeron.»

»Vähän myöhäistä, eikö niin?»

»Niin», sanoi Soames. Ja sitten seurasi taas hiljaisuus.

»Minä en tiedä paljoa noista asioista — tai olen ainakin unohtanut», sanoi Jolyon vinosti hymyillen. Hän itse oli saanut odottaa kuolemaa antamaan hänelle avioeron ensimmäisestä rouva Jolyonista. »Tahdotko, että menen tapaamaan häntä?»

Soames nosti silmänsä serkun kasvoihin.

»Otaksun, että hänellä on joku», sanoi hän.

»Minä en tiedä mitään. Kuvittelen, että olette molemmat voineet elää ikäänkuin toinen olisi kuollut. Se on tavallista asiain näin ollen.»

Soames kääntyi ikkunaan. Terassia täplitti pari varhain pudonnutta tammenlehteä, jotka pyörivät tuulessa. Jolyon näki Hollyn ja Val Dartien hahmojen kulkevan ruohokentän poikki talleja kohti. »Minä en aio juosta jäniksen kanssa ja metsästää koirain kanssa», ajatteli hän. »Minun täytyy olla Irenen puolella. Isä olisi niin tahtonut.» Ja lyhyen hetken ajan hän oli näkevinään isänsä hahmon vanhassa nojatuolissa, juuri Soamesin takana, polvet ristissä, Times käsissään. Se katosi.

»Isäni piti hänestä», sanoi Jolyon hiljaa.

»Miksi hän piti, sitä en käsitä», vastasi Soames katsellen ympärilleen. »Hän tuotti tuskaa tyttärellesi Junelle, hän tuotti tuskaa jokaiselle. Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Olisin vielä antanut hänelle — anteeksikin, mutta hän katsoi paremmaksi jättää minut.»

Jolyonin sääli tyrehtyi tämän tiukan äänen sävyyn. Mikä oli tuossa miehessä, että häntä oli niin vaikea sääliä?

»Minä voin mennä tapaamaan häntä, jos tahdot», sanoi hän. »Otaksun, että hän voi olla iloinen avioerosta, mutta en tiedä mitään.»

Soames nyökäytti päätään.

»Niin, ole hyvä ja tee se. Niinkuin jo sanoin, tiedän hänen osoitteensa, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä häntä.» Hän kosketti huuliaan kielenkärjellä ikäänkuin ne olisivat olleet kuivat.

»Tahdotko teetä?» kysyi Jolyon ja tukahdutti sanat »ja katsoa taloa.» Ja hän vei Soamesin halliin. Soitettuaan kelloa ja tilattuaan teetä hän meni telineensä viereen ja käänsi maalauksen seinään päin. Jostakin syystä hän ei voinut sietää, että Soames näkisi hänen työnsä seisoessaan siinä keskellä tuota suurta huonetta, joka oli tarkoitettu nimenomaan seinäpinnaksi hänen omille tauluilleen. Serkkunsa kasvoissa, joissa oli tuo epämääräinen perheyhtäläisyys hänen omiensa kanssa, sen lujaleukaisessa, ahtaassa, keskitetyssä ilmeessä Jolyon näki jotakin, joka sai hänet ajattelemaan: »Tuo mies ei koskaan tule unohtamaan mitään — eikä ilmaisemaan itseään. Hän on järkyttävä.»