5. PÄÄHÄNPIINTYMÄ

»Päähänpiintymä», joka on juoksuttanut uuvuksiin useampia poliiseja kuin mikään muu inhimillisen epäjärjestyksen muoto, ei koskaan ole niin nopea ja sitkeä kuin ottaessaan rakkauden ahnaan verhon ylleen. Aitoihin ja ojiin, oviin, ihmisolentoihin, joilla joko on oma »päähänpiintymä» tai ei ole, lastenvaunuihin ja niiden omaa »piintymäänsä» imevään sisältöön, ei edes toisiin samaa kiitävää tautia poteviin — ei mihinkään kiinnitä rakkauden »piintymä» huomiota. Se rientää tietään, katse kääntyneenä sisäänpäin, omaa valoaan kohti, unohtaen kaikki muut tähdet. Ne, joitten päähänpiintymänä on se usko, että ihmiskunnan onnen määrää heidän taiteensa, koirien vivisektio, muukalaisten vihaaminen, ylimääräiset verot, ministerinä pysyminen, pyörien pyörittäminen, naapurien avioerojen estäminen, omantunnon vastaväitteet, kreikkalaiset sanajuuret, kirkon opinkappaleet, paradoksit tai etevämmyys kaikkien muitten rinnalla ynnä muut egomanian muodot — he ovat kaikki epävakaisia verrattuna siihen, jonka päähänpiintymänä on saada omistaa Hänet. Ja vaikka Fleur näinä viileinä kesäpäivinä viettikin haihattelevaa elämää niinkuin ainakin pieni Forsyte, jonka puvut maksetaan ja jonka työnä on huvittelu, oli hän — niinkuin Winifred olisi sanonut viimeisen muotisanonnan mukaan — »jumalallisen» välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi ja tahtoi kuuta, joka purjehti kylmien pilvien keskellä joen tai Green Parkin yläpuolella, kun hän lähti kaupunkiin. Jonin kirjeetkin hän säilytti vaaleanpunaiseen silkkiin käärittyinä sydämellään, ja sen suurempaa todistusta hänen ajatuksensa piintyneisyydestä tuskin saattoi olla tänä aikana, jolloin korsetit olivat niin matalat, tunteet niin halveksitut ja povi poissa muodista.

Kuultuaan Jonin isän kuolemasta hän kirjoitti Jonille ja sai hänen vastauksensa kolme päivää myöhemmin palatessaan jokiretkeltä. Tämä oli Jonin ensimmäinen kirje heidän kohtaamisensa jälkeen Junen luona. Fleur avasi sen aavistaen pahaa ja luki sen pettymyksekseen.

»Viimeksi tavattuamme olen kuullut koko menneisyyden. En aio kertoa sitä sinulle — luullakseni tiesit, kun tapasimme Junen luona. Hän sanoo, että tiesit. Jos se on totta, Fleur, olisi sinun pitänyt kertoa minulle. Minä otaksun, että kuulit vain isäsi osuuden. Minä olen kuullut äitini osuuden. Se on hirveä. Nyt kun hän on niin suruissaan, en voi tehdä mitään, mikä surettaisi häntä vielä enemmän. Tietysti kaipaan sinua kaiken päivää, mutta minä en nyt usko, että koskaan pääsemme yhteen — jokin liian vahva työntää meidät erilleen.»

Sillä tavalla! Hänen petoksensa oli siis tullut ilmi. Mutta Jon — hän tunsi sen — oli antanut anteeksi. Tuo, mitä hän sanoi äidistään, sai Fleurin sydämen vapisemaan ja polvet horjumaan.

Hänen ensimmäinen aikeensa oli vastata — toinen olla vastaamatta. Nuo aikeet uudistuivat seuraavina päivinä alituisesti, ja epätoivo yltyi. Hän ei suotta ollut isänsä lapsi. Sitkeys, joka oli samalla kertaa ollut Soamesin onni ja onnettomuus, oli hänenkin selkärankansa, vaikka sitä koristelikin ranskalainen sulo ja nopeus. Vaistomaisesti hän taivutti »omistaa»-verbin aina yksikön ensimmäisessä persoonassa. Hän salasi kuitenkin kaikki yltyvän epätoivonsa merkit ja jatkoi huviretkiään joella mikäli ikävän heinäkuun tuulet ja sateet myönsivät, ikäänkuin hänellä ei olisi mitään huolia maailmassa, eikä kukaan »tuleva paroni» niin alituiseen laiminlyönyt työtänsä kustannustoimistossa kuin hänen palveleva henkensä Michael Mont.

Soamesille hän oli arvoitus. Tämä huoleton iloisuus oli hänelle melkein pettymys. Melkein — sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tytön silmät usein olivat kiintyneet tyhjyyteen ja että hänen makuuhuoneensa ikkunasta usein näkyi valojuova myöhään yöhön. Mitä hän ajatteli ja mietti noina pikku tunteina, jolloin hänen olisi pitänyt nukkua? Mutta Soames ei uskaltanut kysyä, mitä hänellä oli mielessä, ja tuon pienen, biljardihuoneessa tapahtuneen puhelun jälkeen Fleur ei ollut sanonut hänelle mitään.

Tilanteen ollessa näin vaiteliaana sattui, että Winifred kutsui heidät lounaalle, jonka jälkeen mentäisiin katsomaan erittäin hauskaa pikku kappaletta, »Kerjäläisoopperaa», ja tahtoisivatko he tuoda jonkun miehen mukanaan, joten heitä tulisi neljä? Soames, jonka suhde teattereihin oli se, että hän ei käynyt missään, suostui, koska Fleurin suhde oli se, että hän kävi kaikissa teattereissa. He lähtivät autolla kaupunkiin ottaen mukaansa Michael Montin, joka oli seitsemännessä taivaassa ja Winifredin mielestä »hyvin huvittava». »Kerjäläisooppera» kummastutti Soamesia. Ihmiset olivat hyvin epämiellyttäviä, koko juttu perin kyynillinen. Winifred oli »ihmeissään» — puvuista. Musiikki niinikään oli hänestä hauskaa. Hän oli edellisenä iltana tullut liian aikaisin oopperaan katsomaan venäläistä balettia ja nähnyt näyttämön täynnä laulajia, jotka koko tunnin olivat kalpeina tai melkein halvaantuneina pelosta, että jonkin kauhean huomaamattomuuden vuoksi eivät muistaisi vuorojaan. Michael Mont oli ihastunut kaikkeen. Ja kaikki kolme ihmettelivät, mitä Fleur mahtoi arvella. Mutta Fleur ei arvellut mitään. Hänen päähänpiintymänsä seisoi näyttämöllä ja lauloi Polly Peachumin, näytteli Filchin, tanssi Lucy Lockitin, suuteli, kehitteli ja kuherteli Macheathin kanssa. Hänen huulensa saattoivat hymyillä, hänen kätensä osoittaa hyväksymistä, mutta koko tuo vanha koomillinen mestariteos ei tehnyt häneen suurempaa vaikutusta kuin jos se olisi ollut pateettinen kuin nykyaikainen revyy. Kun he istuivat autoon palatakseen takaisin, oli hän ihan kipeä siksi, että Jon ei istunut hänen vieressään Michael Montin asemesta. Kun jossakin tienkäänteessä nuoren miehen käsivarsi kosketti häntä ikäänkuin vahingossa, ajatteli hän vain: »Jospa se olisi Jonin käsivarsi!» Kun hänen iloinen äänensä, jota Fleurin läheisyys vaimensi, kuului auton äänen yli, hymyili tyttö ja vastasi, mutta ajatteli: »Jospa se olisi Jonin ääni!» Ja kun Michael Mont kerran sanoi: »Fleur, te olette oikea enkeli tuossa puvussa!» vastasi hän: »Oi, pidättekö siitä?» ja ajatteli: »Jospa vain Jon voisi nähdä sen!»

Tämän ajelun aikana hän teki päätöksensä. Hän lähtisi Robin Hilliin katsomaan Jonia — yksinään, hän ottaisi auton eikä ennakolta ilmoittaisi mitään Jonille eikä isälleen. Kirjeen saapumisesta oli jo yhdeksän päivää, eikä hän voinut odottaa kauempaa. Maanantaina hän lähtisi! Päätös teki hänet suopeaksi nuorta Montia kohtaan. Kun hänellä näin oli jotakin tiedossa, saattoi hän suvaita poikaa ja vastata hänelle. Michael sai jäädä päivälliselle, kosia niinkuin tavallisesti, tanssia hänen kanssaan, puristaa hänen kättään, huokailla — tehdä mitä tahtoi. Hän oli vaivaksi vain silloin, jos esti Fleurin päähänpiintymää. Fleur vieläpä sääli häntä sen verran kuin kykeni säälimään ketään muuta kuin itseään juuri nyt. Päivällisellä Michael näytti puhuvan tavallista villimmin niin sanotun »suljetun linnoituksen» häviöstä — Fleur kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota, mutta isä näytti kiinnittävän sitä enemmän, kasvoillaan tuo hymy, joka merkitsi vastustusta, jollei suuttumusta.

»Nuorempi sukupolvi ei ajattele niinkuin te, eikö totta, Fleur?»

Fleur kohautti olkapäitään — nuorempi sukupolvi oli vain Jon, ja hän ei tietänyt, mitä Jon ajatteli.

»Nuoret ihmiset ajattelevat samoin kuin minä minun iässäni, herra Mont. Ihmisluonto ei muutu.»

»Minä myönnän sen, sir, mutta ajatusten muodot muuttuvat aikojen mukana. Omien etujen tavoittelu on ajatusmuoto, joka on häviämässä.»

»Tosiaanko! Omista asioistaan huolehtiminen ei ole ajatusmuoto, herra Mont, se on vaisto.»

Kyllä, kun »asia» oli Jon!

»Mutta mikä on ihmisen oma asia, sir? Siinä kysymys. Jokaisen asiasta tulee ihmisen oma asia. Eikö niin, Fleur?»

Fleur vain hymyili.

»Jollei tule», lisäsi nuori Mont, »vuotaa vielä verta.» »Ihmiset ovat puhuneet tuolla tavoin ikimuistettavista ajoista saakka.»

»Mutta myönnättehän, sir, että omistuksen vaisto on kuolemassa?»

»Minä sanoisin, että se lisääntyy niissä, joissa sitä aikaisemmin ei ole ollut.»

»No, katsokaa minua! Minä olen sukukartanon perillinen. Minä en välitä siitä vähääkään, luopuisin perinnöstäni huomispäivänä.»

»Te ette ole naimisissa, ettekä tiedä mitä puhutte.»

Fleur näki, että nuoren miehen silmät kääntyivät melko surkeina häneen.

»Tarkoitatteko todellakin, että avioliitto —?» alkoi hän.

»Yhteiskunta perustuu avioliitolle», tuli Fleurin isän tiukkojen huulten takaa, »avioliitolle ja sen seurauksille. Tahdotteko poistaa sen?»

Nuori Mont teki epämääräisen liikkeen. Hiljaisuus vallitsi päivällispöydässä, jonka pinnalla kiilsi Forsyten vaakunalla — heraldisella fasaanilla — varustettuja lusikoita alabasteripallossa olevan sähkölampun alla. Ja ulkona joella tummeni ilta, joka oli raskas kosteudesta ja suloisista tuoksuista.

»Maanantaina», ajatteli Fleur, »maanantaina!»