13. »TÄSSÄ SITÄ OLLAAN TAAS!»

Imogenin puvut tätä ensimmäistä huvikautta varten panivat hänen äitinsä arvostelukyvyn ja isoisänsä lompakon kovalle koetukselle koko maaliskuun ajan. Sitkeänä kuin Forsyte ainakin Winifred pyrki täydellisyyteen. Tämä harrastus piti hänen mielensä poissa siitä hitaasti lähenevästä toimituksesta, joka oli antava hänelle tuon vain epävarmasti halutun vapauden, se piti niinikään hänen mielensä poissa pojasta ja hänen nopeasti lähenevästä lähdöstään sotaan, josta edelleen tuli vain huolestuttavia uutisia. Niinkuin ahkerat mehiläiset kesän kukkasissa tai kiiltävät paarmat syksyn tähtien ympärillä, niin häärivät hän ja hänen »pikku tyttärensä», joka oli melkein yhtä pitkä ja rinnan ympärysmitalta ei kovinkaan paljon pienempi kuin hän itse, Hanover Squaren ja Bond Streetin liikkeissä syventyneinä tehdastuotteitten tutkimiseen ja arviointiin. Tusinoittain nuoria naisia, joilla oli loistava esiintyminen ja erikoinen ryhti, kulki Winifredin ja Imogenin ohi uusiin »luomuksiin» verhottuina. Mallipuvut »Aivan uusi, rouva, kaikkein viimeistä muotia» — jotka nämä kaksi vastahakoisesti jättivät käyttämättä, olisivat täyttäneet museon, ne puvut, jotka heidän oli pakko hankkia, melkein tyhjensivät Jamesin pankin. Winifredin mielestä ei kannattanut tyytyä mihinkään puolinaiseen — oli välttämätöntä, että tästä ensimmäisestä ja ainoastaan tahrattomasta huvikaudesta tulisi ehdoton menestys. Kärsivällisyys, millä he koettelivat noitten edessään parveilevien persoonattomien olentojen kärsivällisyyttä, oli mahdollinen vain sellaisille, joilla oli usko. Winifredille tämä oli pitkää hartautta hänen rakkaan jumalattarensa Muodin edessä, hehkuvaa kuin katolisten Pyhän Neitsyen palvonta, Imogenille ei mitenkään epämieluisa elämys — hän oli usein hyvin sievän näköinen, ja imartelua saatiin kaikkialla: sanalla sanoen, tämä oli hauskaa.

Maaliskuun 20. päivän iltapuolella, tehtyään puhdasta jälkeä Skywardilla, he olivat hakeneet virvokkeita Caramel ja Bakerin liikkeestä kadun toiselta puolen ja suklaan ja kermavaahdon vahvistamina kääntyneet kotia kohti Berkeley Squaren tietä kautta kevättuntuisen illan. Avattuaan oven, joka äskettäin oli maalattu vaalean oliivin vihreäksi — mitään ei laiminlyöty, joka voisi auttaa Imogenia hyvään alkuun — Winifred meni hopeakorin luo katsomaan, oliko kukaan käynyt talossa, ja äkkiä hänen sieraimensa värähtivät. Mikä oli tuo tuoksu?

Imogen oli ottanut romaanin, joka oli lähetetty kirjastosta, ja seisoi syventyneenä siihen. Omituinen tunne rinnassaan Winifred sanoi melko terävästi:

»Vie kirja ylös, kultaseni, ja lepää vähän ennen päivällistä.»

Imogen nousi portaita yhä lukien. Winifred kuuli hänen ovensa paukahtavan kiinni ja hengitti pitkään, nauttien. Kevätkö sykki hänen vaistoissaan — pakotti hänet ikävöimään »klovniaan» vastoin kaikkea viisautta ja loukattua hyveellisyyttä? Miehinen tuoksu! Heikko sikarin ja lavendeliveden tuoksu, jota ei ollut tuntunut sitten tuon varhaisen syysillan kuusi kuukautta sitten, jolloin hän oli sanonut miestään »rajaksi». Mistä se tuli — oliko se vain kummittelevaa tuoksua — muistin erittämää? Hän katseli ympärilleen. Ei mitään — ei ainuttakaan seikkaa, ei pienintäkään häiriötä hallissa eikä ruokasalissa. Pieni päiväunelma tuoksua — kuviteltua, suruisaa, typerää! Hopeakorissa oli uusia kortteja, kahdessa oli »herra ja rouva Polegate Thom» ja yhdessä »herra Polegate Thom», hän haisteli niitä, mutta ne tuoksuivat vakavilta. »Minä mahdan olla väsynyt», ajatteli hän, »minä menen lepäämään.» Yläkerran salonki oli pimeä ja odotti, että jonkun käsi sytyttäisi sen iltavalon. Hän meni omaan makuuhuoneeseensa. Sekin oli verhojen pimentämä ja hämärä, sillä kello oli kuusi. Winifred riisui takkinsa — tuoksu tuntui taas! — sitten hän pysähtyi kuin ammuttuna kiinni sänkynsä laitaan. Jotakin mustaa oli noussut sohvasta kaukaisessa nurkassa. Häneltä pääsi sana, joka hänen perheessään ilmaisi kauhua: »Jumala!»

»Se olen minä — Monty», kuului ääni.

Sängyn päätyyn nojaten Winifred kurkotti sytyttämään sähkölampun, joka riippui hänen pukeutumispöytänsä yläpuolella. Dartie tuli näkyviin juuri valokehän reunasta, niin että hän oli valossa siitä kohdasta, missä kellonvitjain olisi pitänyt olla, aina kenkiin saakka, jotka olivat hienot ja tumman ruskeat, mutta — niin! — halki varpaan kohdalta! Hänen rintansa ja kasvonsa jäivät varjoon. Hän oli totisesti laihtunut — vai oliko se vain valaistuksen kepponen? Hän tuli eteenpäin, ollen nyt valossa varpaanpäästä tummaan päänlakeen saakka — totisesti oli tukka vähän harmaantunut! Hänen ihonsa oli tummunut, käynyt keltaisemmaksi, hänen mustat viiksensä olivat menettäneet uljautensa, muuttuneet ivallisiksi, ja kasvoissa oli piirteitä, joita Winifred ei tuntenut. Kravatissa ei ollut neulaa. Puku — ah, sen Winifred kyllä tunsi, mutta kuinka silittämätön, kiilloton! Hän tuijotti taaskin haljenneeseen kengänkärkeen. Jokin suuri ja armoton oli ollut hänen »kimpussaan», oli käännellyt ja väännellyt, ravistanut ja raapinut häntä. Ja Winifred seisoi vaiti, liikkumatta, ja tuijotti halkeamaan varpaan kohdalla.

»Niin», sanoi Dartie, »minä sain kirjeen. Tulin takaisin.» Winifredin rinta alkoi nousta. Kaipuu, joka oli tulvehtinut hänen mieleensä tuon tuoksun mukana, taisteli nyt mustasukkaisuuden kanssa, syvemmän kuin mitä hän koskaan vielä oli tuntenut. Siinä mies oli — tumma, ikäänkuin takaa-ajettu varjo omasta kiiltävästä ja julkeasta itsestään! Mikä voima oli tehnyt tämän hänelle — rutistanut hänet kuivaksi kuin sitruunan! Tuo nainen!

»Minä tulin takaisin», sanoi Dartie taas. »Minulla on ollut kurja aika. Herra Jumala! Minä matkustin välikannella! Minulla ei ole mitään muuta kuin mitä ylläni on ja tämä laukku.»

»Ja kuka sai loput?» kysyi Winifred, joka virkosi äkkiä. »Kuinka uskalsit tulla kotiin? Tiedäthän, että juuri avioeroa varten sait tuon paluuhaasteen. Älä koske minuun!»

He tarrautuivat kumpikin tuon suuren sängyn päätyyn, jossa he olivat viettäneet niin monien vuosien yöt yhdessä. Monet kerrat, niin — monet kerrat oli Winifred toivonut häntä takaisin. Mutta nyt kun mies oli tullut, täytti tuo kylmä ja kuolettava viha hänen mielensä. Dartie pani käden viiksilleen, mutta ei ruvennut kiertelemään ja vääntelemään niitä vanhaan tuttuun tapaan, hän vain venytti niitä alaspäin.

»Maankiertäjä!» sanoi Dartie. »Jospa tietäisit, minkälaista minulla on ollut!»

»Olen iloinen, etten tiedä!»

»Ovatko kaikki lapsukaiset kunnossa?»

Winifred nyökäytti päätään. »Kuinka pääsit sisään?»

»Avaimellani.»

»Palvelustytöt eivät siis tiedä. Sinä et voi jäädä tänne, Monty.»

Mies naurahti katkerasti.

»Mihin sitten lähden?»

»Minne vain.»

»Kuulehan, katso minua! Tuo — tuo kirottu —»

»Jos mainitset hänet», huusi Winifred, »lähden suoraa päätä Park Laneen enkä tule takaisin.»

Äkkiä mies teki jotakin aivan yksinkertaista, mutta niin vähän luonteen omaista hänelle, että se liikutti Winifrediä. Hän sulki silmänsä. Oli kuin hän olisi sanonut: »Hyvä on! Minä olen kuollut maailmalta.»

»Voit saada huoneen täksi yöksi», sanoi Winifred. »Tavarasi ovat vielä täällä. Imogen vain on kotona.»

Dartie nojautui sängyn päätyyn. »No niin, asia on sinun käsissäsi.» Ja hänen oma kätensä teki vääntävän eleen. »Minä olen käynyt läpi yhtä ja toista. Sinun ei tarvitse lyödä liian kovasti — ei kannata. Minä olen säikähtänyt, olen säikähtänyt, Freddie.»

Vanha lempinimi, joka oli jäänyt käytännöstä jo vuosia sitten, sai Winifredin värähtämään.

»Mitä minun pitää tehdä hänelle?» ajatteli hän. »Mitä Jumalan nimessä minun pitää tehdä?»

»Onko sinulla savuketta?»

Winifred otti savukkeen pienestä laatikosta, joka hänellä oli sellaisten öitten varalta, jolloin hän ei voinut nukkua, ja sytytti sen. Tämä teko herätti taas henkiin asiallisen puolen hänessä.

»Mene ottamaan kuuma kylpy. Minä panen sinulle vaatteita pukuhuoneeseen. Voimme puhua myöhemmin.»

Mies nyökäytti päätään ja kiinnitti silmänsä häneen — ne näyttivät puolikuolleilta, vai johtuiko se vain siitä, että luomien laskokset olivat tulleet raskaammiksi?

»Hän ei ole sama», ajatteli Winifred. »Hänestä ei koskaan tulisi ihan samaa. Mutta mitä hänestä tulisi?»

»Hyvä on», sanoi mies ja kulki ovea kohti. Hän liikkuikin eri tavalla, niinkuin mies, joka on menettänyt kuvitelmansa ja epäilee, maksaako vaivaa liikkua ollenkaan.

Kun hän oli lähtenyt, ja Winifred kuuli kylpyveden juoksevan, pani hän täydellisen vaatekerran esille Dartien pukeutumishuoneen sängylle, meni sitten alakertaan ja haki sieltä pikkuleipälaatikon ja whiskyä. Sitten hän puki päällystakin taas ylleen, kuunteli hetkisen kylpyhuoneen oven takana, meni alakertaan ja ulos. Kadulla hän epäröi. Kello jo yli seitsemän! Olisiko Soames klubissaan vai Park Lanessa? Hän kääntyi kohti jälkimmäistä. Takaisin! Soames oli aina pelännyt sitä — hän itse väliin toivonut. Takaisin! Niin Montyn tapaista — sellainen klovni hän oli — tuo: »Tässä sitä ollaan taas!» Sillä tavoin hän piti narreinaan heitä kaikkia. — Lakia, Soamesia, häntä itseään! Nyt hän kuitenkin pääsisi rauhaan laista — ei olisi tuota likaista pilveä riippumassa hänen itsensä ja lasten päällä! Mikä huojennus! Ah, mutta kuinka voi sulattaa hänen paluunsa? Tuo »nainen» oli ryöstänyt Montyn, saanut häneltä sellaista intohimoa, mitä hän ei ollut koskaan suonut vaimolleen, sellaista, johon vaimo ei luullut hänen edes kykenevän. Siinä pistos! Tuon hänen itsekkään, karkean »klovninsa», jota hän itse ei oikeastaan koskaan ollut saanut järkkymään, oli kesyttänyt ja lannistanut toinen nainen! Loukkaavaa! Liian loukkaavaa! Ei ollut oikein, ei ollut säädyllistä ottaa häntä takaisin. Ja hän oli kuitenkin pyytänyt häntä palaamaan, ja laki pakottaisi hänet kenties siihen nyt! Monty oli hänen miehensä nyt aivan kuin ennenkin — hän itse oli menettänyt lain suojeluksen! Eikä Monty tietenkään muuta tahtonut kuin rahaa — saadakseen sikareja ja lavendelivettä! Tuo tuoksu! »Itse asiassa minä en ole vielä vanha», ajatteli Winifred, »en vielä vanha!» Mutta tuo nainen, joka oli saanut Montyn sanomaan sanat: »Minä olen käynyt läpi yhtä ja toista. Minä olen säikähtänyt — säikähtänyt, Freddie!» Hän lähestyi isänsä taloa harhaillen suuntaan ja toiseen, ja kaiken aikaa forsytelainen pohjavirta hänessä kuljetti kohti sitä syvää johtopäätöstä, että loppujen lopulta Monty oli hänen omaisuuttaan, jota hänen piti suojella ryöstävää maailmaa vastaan. Ja sitten hän tuli Jamesin taloon.

»Herra Soames? Onko hän huoneessaan? Minä menen ylös, älkää sanoko, että olen täällä.»

Veli oli pukeutumassa. Winifred tapasi hänet seisomasta peilin edessä ja sitomasta kravattiaan sen näköisenä kuin halveksisi koko vehjettä.

»Halloo!» sanoi hän katsellen sisartaan peilistä. »Mikä on hullusti?»

»Monty!» sanoi Winifred kivettyneenä.

Soames pyörähti ympäri. »Mitä?»

»Palannut!»

»Me olemme lyödyt», mutisi Soames, »omilla aseillamme. Miksi hemmetissä et antanut minun koettaa pahoinpitelyä? Minä olen aina tietänyt, että tämä tie on liian vaarallinen.»

»Oi! Älä puhu siitä! Mitä minun pitää tehdä?»

Soamesin vastaus oli syvä, syvä äännähdys.

»Niin, mitä?» sanoi Winifred kärsimättömästi.

»Millä hän on puolustanut itseään?»

»Ei millään. Hänen toinen kenkänsä on halki varpaan kohdalta.»

Soames tuijotti häneen.

»Ah, tietysti!» sanoi hän. »Puilla paljailla. Se alkaa siis taas! Tämä tulee tekemään lopun isästä.»

»Emmekö voi salata sitä häneltä?»

»Mahdotonta. Hän on kaamean tarkka vaistoamaan kaikkea, mikä voi huolestuttaa.»

Ja Soames mietti, sormet haroen silkkisiä sinisiä housunkannattimia. »Laissa pitäisi olla jokin tie sinun suojaamiseksesi häneltä», mutisi hän.

»Ei», huusi Winifred, »minä en enää rupea narriksi, minä mieluummin suostun häneen.»

He tuijottivat toisiinsa. Molempien sydän oli tulvillaan, mutta he eivät millään tavoin osanneet ilmaista tunteitaan Forsyteja kun olivat.

»Kylpyyn», ja Winifred naurahti katkerasti. »Ainoa mitä hän toi takaisin, oli pullo lavendelivettä.»

»Pysy lujana!» sanoi Soames. »Sinä olet kokonaan järkytetty. Minä tulen kanssasi.»

»Mitä se hyödyttää?»

»Meidän pitäisi asettaa hänelle ehtoja.»

»Ehtoja! Asia tulee aina pysymään samana. Kun hän toipuu — kortteja ja vedonlyöntejä, juopotteluja —!» Winifred vaikeni muistaen ilmettä miehensä kasvoilla. Palanut lapsi — palanut lapsi! Kenties —!

»Toipuu?» kysyi Soames. »Onko hän sairas?»

»Ei, loppuun palanut vain, siinä kaikki.»

Soames otti tuolin laidalta liivinsä ja puki sen ylleen, otti sitten takkinsa ja pukeutui siihen, kostutti nenäliinaansa kölninvedellä, pani kellonvitjat paikoilleen ja sanoi: »Meillä ei ole onnea.»

Ja kesken omaa surua Winifredin tuli häntä sääli, ikäänkuin tämä pieni sana olisi ilmaissut omaa syvää huolta.

»Minä tahtoisin tavata äidin», sanoi hän.

»Hän on isän kanssa heidän huoneessaan. Tule hiljaa työhuoneeseen. Minä koetan saada hänet tänne.»

Winifred hiipi pieneen pimeään työhuoneeseen, jonka tärkeimmät huomattavuudet olivat muuan Canaletton taulu, liian epävarma voidakseen tulla sijoitetuksi muualle, ja hieno kokoelma Laki-asioita, joita ei ollut avattu moneen vuoteen. Siinä hän seisoi, selkä päin kastanjanruskeita, tiukasti suljetuita ikkunaverhoja, tuijottaen tyhjään tulisijaan, kunnes äiti tuli sisään Soamesin seuraamana.

»Voi rakas lapsiraukkani», sanoi Emily. »Kuinka sinä näytät onnettomalta! Monty on nyt tosiaankin tehnyt liian pahan teon!»

Heidän perheessään oli siinä määrin varottu kaiken muodittoman liikutuksen osoittamista, että hänen oli mahdotonta mennä kunnollisesti syleilemään tytärtään. Mutta oli kuitenkin jotakin lohdutusta hänen verhotussa äänessään ja hänen vielä pyöreissä olkapäissään, joita peitti jokin kallisarvoinen, musta pitsi. Kooten ylpeytensä ja halunsa olla tuottamatta huolia äidilleen Winifred sanoi kaikkein huolettomimmalla äänellään:

»Mitäs siitä, äiti, ei kannata nostaa melua.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Emily katsoen Soamesiin, »miksi Winifred ei voisi sanoa nostavansa syytteen häntä vastaan, jos hän ei pysy poissa talosta. Hän otti Winifredin helmet, ja jollei hän tuo niitä takaisin, on siinä aivan tarpeeksi.»

Winifred hymyili. Kaikki he nyt tulisivat ehdottelemaan sitä tai tätä, mutta hän tiesi jo, mitä hän tulisi tekemään, ja se oli — ei mitään. Hänessä vahvistui hetki hetkeltä tunne, että hän sittenkin oli saavuttanut eräänlaisen voiton, saanut takaisin omaisuutensa. Ei, jos hän tahtoi rangaista miestään, saattoi hän tehdä sen kotona ilman, että maailma tiesi siitä.

»Tule nyt tänne ruokasaliin kaikessa rauhassa», sanoi Emily, »sinun pitää jäädä päivälliselle. Jätä minun asiakseni kertoa isälle.» Ja Winifredin siirtyessä ovea kohti hän väänsi valon sammuksiin. Vasta silloin he huomasivat, mikä tuho odotti käytävässä.

Siellä seisoi James, joka oli houkuttunut tulemaan nähdessään valoa muuten aina pimeästä huoneesta, James, ruskea kameelinkarvahuivi niin kiedottuna ympärilleen, että käsivarretkin olivat kiinni ja hopeainen pää oli kuin hiekka-aavikon erottama muodikkaasti verhotuista sääristä. Hän seisoi siinä kuvaamattoman haikaramaisena, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi hän nähnyt edessään sammakon, joka oli liian suuri nielaistavaksi.

»Mitä tämä kaikki on?» sanoi hän. »Kerro isällesi! Sinä et koskaan kerro minulle mitään.»

Hetki sai Emilyn sanattomaksi. Winifred meni Jamesin luo, pani kätensä hänen avuttomille, kapaloiduille käsivarsilleen ja sanoi:

»Monty ei ole tehnyt vararikkoa, isä. Hän vain on tullut takaisin.»

Kaikki kolme he odottivat, että tapahtuisi jotakin vakavaa, ja olivat iloiset siitä, että Winifred oli saanut tuollaisen otteen hänen käsivarsiinsa, mutta he eivät tunteneet tuon varjomaisen vanhan Forsyten juuren syvyyttä. Jotakin vääntymistä näkyi hänen parrattoman suunsa ja leukansa tienoilla, jotakin hermostunutta liikettä tuon pitkän, hopeaisen poskiparran välimailla. Sitten hän sanoi lähinnä arvokkaasti: »Se mies tulee olemaan minun kuolemani. Minä tiesin, kuinka tulisi käymään.»

»Älä murehdi, isä», sanoi Winifred tyvenesti. »Minä pitää hänet aisoissa nyt.»

»Ah!» sanoi James. »Ottakaa tämä pois, minun on kuuma.» He käärivät huivin auki. James kääntyi ja käveli lujin askelin ruokasaliin.

»Minä en tahdo lientä», sanoi hän Warmsonille ja istahti tuoliinsa. Toisetkin istuutuivat, Winifred vielä hattu päässä, ja Warmson kattoi neljännelle. Kun hän poistui huoneesta, sanoi James: »Mitä hän toi takaisin?»

»Ei mitään, isä.»

James keskitti katseensa omaan kuvaansa, jonka hän näki lusikassa. »Avioero!» mutisi hän. »Roskaa! Minun olisi pitänyt maksaa hänelle elatusta, että hän olisi pysynyt poissa Englannista. Soames, mene sinä ehdottamaan sitä hänelle.»

Se tuntui niin oikealta ja yksinkertaiselta ehdotukselta, että Winifredkin hämmästyi vastatessaan: »Ei, minä pidän hänet nyt kotona, kun hän kerran tuli, hänen täytyy vain olla ihmisiksi, siinä kaikki.»

He kaikki katsoivat häneen. Oli aina tiedetty, että Winifred oli rohkea nainen.

»Tuolla ulkomailla!» sanoi James arvoituksellisesti. »Tiesi mitä salamurhaajia! Katso tarkoin, onko hänellä revolveria! Älä mene sänkyyn ennenkuin olet katsonut. Warmsonin pitäisi tulla sinne yöksi. Minä tulen itse katsomaan häntä huomenna.»

Tämä ilmoitus liikutti heitä, ja Emily sanoi rehevästi: »Se on oikein James, emme me viitsi ruveta mihinkään hullutteluihin.»

»Ah», sanoi James synkkänä, »en osaa sanoa.»

Kalalautasta tuovan Warmsonin tulo käänsi keskustelun toisaalle.

Kun Winifred heti päivällisen jälkeen meni antamaan isälleen lähtösuudelman, katsoi James häneen niin kysyvin ja tuskaisin silmin, että tytär teki äänensä mahdollisimman lohduttavaksi.

»Kaikki on hyvin, isä kulta, älä murehdi. Minä en tarvitse ketään — Monty on vallan kesy. Minä vain tulen rauhattomaksi, jos sinä kovin suret. Hyvää yötä, taivas siunatkoon sinua.»

James toisti sanat »Taivas siunatkoon sinua» ikäänkuin ei oikein olisi tietänyt, mitä ne merkitsivät, ja hänen katseensa seurasi Winifrediä ovelle.

Winifred ehti kotiin ennen yhdeksää ja meni suoraan yläkertaan.

Dartie makasi vuoteella pukeutumishuoneessaan, yllään kokonaan toinen sininen sarkapuku ja matalat kengät. Hänen kätensä olivat ristissä selän takana, ja suusta putosi sammunut savuke.

Winifredille tuli naurettavasti mieleen, minkänäköisiä kukkaset hänen ikkunalaudallaan olivat kuuman kesäpäivän jälkeen, kuinka ne viruivat — tai pikemminkin seisoivat — kärventyneinä, mutta kuitenkin levossa auringon poistuttua. Oli kuin hänen kärventyneen miehensä sieluun olisi jo langennut vähän kastetta.

Dartie sanoi välinpitämättömänä: »Sinä kai kävit Park Lanessa. Kuinka vanhus jaksaa?»

Winifred ei voinut olla katkerasti vastaamatta: »Elää vielä.»

Mies hätkähti, hän tosiaankin hätkähti.

»Tiedä se, Monty», sanoi Winifred, »minä en tahdo, että hänen mieltänsä pahoitetaan. Jos sinä et aio olla ihmisiksi, saat mennä takaisin, saat mennä mihin ikinä tahdot. Oletko saanut päivällistä?»

»En.»

»Tahtoisitko?»

Mies kohautti olkapäitään.

»Imogen toi minulle jotakin. Minä en välittänyt päivällisestä.»

Imogen! Suuressa mielenjärkytyksessään Winifred oli unohtanut hänet.

»Olet siis nähnyt hänet? Mitä hän sanoi?»

»Hän suuteli minua.»

Pisto sydämessään Winifred näki miehen tummain, ivallisten kasvojen heltyvän. »Niin», ajatteli hän: »Tytöstä hän välittää, minusta ei hiukkaakaan.»

Dartien silmät pälyilivät puolelta toiselle.

»Tietääkö hän minusta?» kysyi hän.

Winifredin mieleen välähti, että tässä oli se ase, jonka hän tarvitsi. Montylle oli tärkeätä, että he eivät tietäneet!

»Ei. Val tietää. Toiset eivät, he tietävät vain, että lähdit matkalle.»

Hän kuuli miehen huokaavan helpotuksesta.

»Mutta he tulevat tietämään», sanoi hän lujasti, »jos annat aihetta.»

»Hyvä on», mutisi mies. »Lyö minua, minä olen maassa.»

Winifred meni vuoteelle. »Kuule nyt, Monty! En minä tahdo lyödä sinua. En minä tahdo loukata sinua. En aio viitata mihinkään. En aio riidellä. Mitä se hyödyttäisi?» Hän oli hetken vaiti. »Mutta minä en kestä enempää enkä aio yrittääkään! Parempi että tiedät. Olet pannut minut kärsimään. Mutta minä pidin sinusta kerran. Sen vuoksi —» Hän vastasi noiden ruskeitten, raskasluomisten silmäin tuijotukseen omien vihreänharmaitten silmiensä alaspäin suunnatulla katseella, kosketti äkisti hänen kättään, käänsi selkänsä ja meni omaan huoneeseensa.

Hän istui pitkän aikaa peilinsä edessä hypistellen sormuksiaan ja ajatteli tuota tummaa, nujerrettua miestä, hänelle melkein vierasta, viereisen huoneen sängyllä. Hän oli päättänyt olla »riitelemättä», mutta hän hautoi mustasukkaisesti ajatusta, mitä mies oli mahtanut kokea, ja tunsi silloin tällöin sääliä.