10. SOAMES PITÄÄ KUTSUT TULEVALLEEN

Oli melko myöhäinen vuodenaika jokimatkoja varten, mutta ilma oli ihana ja kesä viivytteli kellastuvien lehtien alla. Soames tutki tuona sunnuntaiaamuna toisenkin kerran säätä puutarhastaan joen varrella lähellä Mapledurhamia. Omin käsin hän pani kuntoon ja koristeli kukilla pienen veneensä, hän aikoi viedä vieraat soutelemaan lounaan jälkeen. Asettaessaan nuo kiinalaisilta näyttävät tyynyt paikoilleen hän ei olisi osannut sanoa, olisiko hän mieluummin vienyt Annetten yksinään vai eikö. Annette oli niin kaunis — voisiko hän luottaa siihen, ettei sanoisi peruuttamattomia sanoja, eksyisi tahdikkuuden rajojen ulkopuolelle? Ruusut verannalla kukkivat vielä, pensasaidat olivat ikivihreät, niin että tuskin missään näkyi keski-ikäistä syksyä, joka olisi voinut viilentää tunnelmaa. Ja kuitenkin hän oli hermostunut, levoton, kumman luottamaton omaan kykyynsä ohjata asioita juuri siihen suuntaan kuin piti. Tämän käynnin tarkoituksena oli antaa Annettelle ja hänen äidilleen oikea käsitys hänen omaisuudestaan, niin että he olisivat valmiit suhtautumaan kunnioittaen siihen tarjoukseen, jonka hän myöhemmin mahdollisesti tekisi. Hän pukeutui hyvin huolellisesti, tekeytymättä liian nuoreksi tai liian vanhaksi, ja oli hyvin kiitollinen siitä, että hänen tukkansa oli vielä tiheä ja sileä ja ilman mitään harmaita hiuksia. Kolmasti hän kävi taulusalissa. Jos heillä oli vähääkään käsitystä asioista, piti heidän heti huomata, että jo tuo hänen kokoelmansa yksin oli ainakin kolmenkymmenen tuhannen punnan arvoinen. Hän tutki tarkoin myös kaunista, joelle antavaa makuuhuonetta, jossa he saisivat riisua pois hattunsa. Siitä tulisi Annetten makuuhuone, jos — jos asia onnistuisi ja hänestä tulisi Soamesin vaimo. Mennessään pukeutumispöydän ääreen hän kosketteli kädellään sinipunervaa neulatyynyä, johon oli pistetty kaikenlaisia neuloja. Potpourri-maljakosta tuli tuoksua, joka sai hänen päänsä juuri vähän pyörälle. Hänen vaimonsa! Jospa koko asia vain voitaisiin toteuttaa yhteen menoon, ilman että ensin oli kestettävä tuo avioeron painajainen! Otsa synkeänä hän katsoi joelle, joka välkkyi ruusujen ja ruohokentän takana. Madame Lamotte ei ikinä vastustaisi tällaista tulevaisuutta lapselleen, Annette ei ikinä vastustaisi äitiään. Jospa hän itse vain olisi vapaa! Hän lähti asemalle heitä vastaan. Kuinka noilla ranskattarilla on hyvä maku! Madame Lamottella oli musta puku sinipunervin koristein, Annettella harmaan sinipunertava pellavapuku, kermanväriset hansikkaat ja hattu. Vähän kalpealta hän näytti ja lontoolaiselta, ja hänen siniset silmänsä katsoivat kainosti. Odottaessaan heitä lounaalle Soames seisoi ruokasalin avonaisen ranskalaisikkunan edessä kokien tuota kiihkeätä nautintoa, jonka aurinko ja kukat ja puut suovat koko täyteydessään vain, jos nuoruus ja kauneus ovat mukana jakamassa sitä. Hän oli tilannut lounaan erikoisen suurella huolella, viini oli valikoitua Sauternea, ateria kokonaisuudessaan virheetön, verannalla tarjottu kahvi ensiluokkaistakin parempaa. Rouva Lamotte otti creme de menthe'a, Annette kieltäytyi. Hänen käytöksensä oli viehättävää, siihen oli juuri pääsemässä pieni aavistus »tietoista kaunotarta». »Niin», ajatteli Soames, »vielä vuosi Lontoota ja tuollaista elämää, ja hän on pilalla.»

Madame oli hillityn ranskalaisen hurmion vallassa. »Adorable! Le soleil est si bon! Kuinka kaikki on chic, eikö totta, Annette? Monsieur on todellinen Monte Cristo.» Annette mumisi myönnytyksen ja loi Soamesiin katseen, jota tämä ei osannut lukea. Soames ehdotti retkeä joelle. Mutta soutaa kahta olentoa, joista toinen näytti niin ihastuttavalta noilla kiinalaisilla tyynyillä, oli pelkkää kärsimystä ja menetettyjen mahdollisuuksien tunnetta, ja niinpä he soutivatkin vain vähän matkaa Pangbournea kohti ja ajautuivat hitaasti takaisin, syksyn lehtien silloin tällöin pudotessa Annetten tai hänen äitinsä laajan mustan olemuksen päälle. Ja Soames ei ollut onnellinen, sillä häntä vaivasi ajatus: »Kuinka — koska — missä — voinko sanoa — mitä?» He eivät edes vielä tietäneet, että hän oli naimisissa. Jos hän olisi kertonut heille olevansa naimisissa, olisi hän voinut panna alttiiksi kaikki mahdollisuutensa, ja kuitenkin, jos hän ei lopullisesti antaisi heidän ymmärtää, että hän toivoi Annetten kättä, voisi se joutua jonkun toisen otteeseen ennenkuin hän olisi vapaa pyytämään sitä.

Juotaessa teetä, jota molemmat vieraat nauttivat sitruunan kera, Soames puhui Transvaalista.

»Nyt tulee sota», sanoi hän.

Madame Lamotte lausui valituksen.

»Ces pauvres gens bergers!» Eikö heitä voitu jättää rauhaan? Soames hymyili — kysymys tuntui hänestä niin mielettömältä.

Liikenaisena hän tietenkin ymmärsi, että englantilaiset eivät voineet jättää laillisia kauppaetujansa valvomatta.

»Ah, niinkö!» Mutta rouva Lamotten mielestä englantilaiset olivat vähän tekopyhiä. He puhuivat oikeudesta ja »uitlandereista», ei liikeasioista. Monsieur oli ensimmäinen, joka oli puhunut hänelle siitä.

»Buurit ovat vain puolisivistyneitä», huomautti Soames, »he ovat kehityksen tiellä. Ei mitenkään käy laatuun, että luovumme yliherruudestamme.»

»Mitä se merkitsee? Yliherruus? Mikä kummallinen sana!» Soames kävi kaunopuheiseksi, häntä yllyttivät nämä uhkaukset omistamisen periaatetta vastaan ja Annetten katse, joka oli kiintynyt häneen. Hän oli riemuissaan kun tyttö viimein sanoi:

»Minusta Monsieur on oikeassa. Heitä pitää opettaa.» Hän oli järkevä!

»Tietysti», sanoi Soames, »meidän pitää menetellä pidättyvästi. Minä en ole kiihkokansallinen jingo. Meidän tulee olla lujia, mutta ei ylimielisiä. Tahdotteko tulla katsomaan taulujani?» Heidän kulkiessaan aarteelta toiselle hän pian huomasi, että he eivät ymmärtäneet mitään. He kulkivat ohi uusimman Mauven, tuon huomattavan tutkielman »Kotiinpalaavia heinäkuormia», ikäänkuin se olisi ollut kivipainos. Hän odotti melkein hartaana, kuinka he suhtautuisivat hänen kokoelmiensa helmeen — Israelsiin, jonka hinnannousua hän oli seurannut, kunnes hän oli melkein varma siitä, että se oli saavuttanut huippunsa ja olisi paremmin paikallaan taas markkinoilla. He eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se oli isku, ja kuitenkin oli parempi saada Annetten maku kehitettäväkseen vielä neitseellisenä kuin joutua tekemisiin englantilaisen keskiluokan viheliäisen, puolivillaisen makusuunnan kanssa. Salin päässä oli muuan Meissonier, jota hän melkein häpesi — Meissonier oli niin tasaisessa laskussa. Madame Lamotte pysähtyi sen eteen.

»Meissonier! Ah, mikä helmi!» Hän oli joskus kuullut nimen. Soames käytti hetkeä hyväkseen. Hän kosketti hyvin kauniisti Annetten käsivartta ja sanoi:

»Mitä pidätte talostani, Annette?»

Annette ei väistänyt, ei vastannut. Hän katsoi Soamesia suoraan silmiin, loi sitten katseensa maahan ja mutisi:

»Kuka siitä ei pitäisi? Se on niin kaunis!»

»Ehkä jonakin päivänä —», sanoi Soames ja pysähtyi.

Tyttö oli niin kaunis, niin varma itsestään — hän peloitti Soamesia. Nuo ruiskukansiniset silmät, tuon kermanvalkean kaulan kaari, vartalon hennot muodot — hän oli alituinen houkutus varomattomuuteen! Ei! Ei! Täytyi olla varma maaperästään — paljon varmempi! »Jos nyt lakkaan», ajatteli hän »herätän hänessä jännitystä.» Ja hän astui rouva Lamotten luo, joka vielä seisoi Meissonierin edessä.

»Niin, tuo on hyvä kappale hänen myöhempää tuotantoaan. Teidän pitää tulla taas, madame, ja nähdä ne iltavalossa. Teidän pitää molempain tulla viettämään ilta täällä.»

»Ihastuttavaa, kukapa ei mielellään näkisi niitä iltavalossa!

Ja joki mahtaa olla viehättävä kuutamolla!»

Annette mutisi:

»Sinä olet hempeämielinen, Maman!»

Hempeämielinen! Tuoko mustapukuinen, siisti, aineellinen ranskatar olisi hempeämielinen! Ja äkkiä Soames tiesi varmasti, että tunteellisuutta ei heissä kummassakaan ollut. Sitä parempi! Mitä hyötyä oli tunteesta? Ja kuitenkin — —!

Hän ajoi heidän kanssaan asemalle ja saattoi heidät vaunuun. Hänen kätensä tiukkenevaan puserrukseen tuntui Annetten käsi juuri hiukan vastaavan, ja hänen kasvonsa hymyilivät Soamesille pimeyden läpi.

Hän palasi vaunujensa luo miettien. »Ajakaa kotiin, Jordan», sanoi hän kuskille, »minä kävelen.» Ja hän kulki pitkin pimeneviä teitä, ja varovaisuus ja omistushalu taistelivat vallasta hänen mielessään. »Bon soir, monsieur!» Kuinka pehmeästi hän oli sen sanonut. Tiesi mitä hänen mielessään oli! Nuo ranskalaiset — ne olivat kuin kissoja — niistä ei tietänyt mitään! Mutta — kuinka kaunis! Mikä täydellinen nuori olento suljettavaksi syleilyyn! Mikä äiti hänen perilliselleen! Ja hän ajatteli hymyillen perhettään ja heidän yllätystään hänen ranskalaisen vaimonsa vuoksi ja heidän uteliaisuuttaan ja kuinka hän leikittäisi sillä ja antaisi sille korvapuustin — senkin mokoma perhe! Poppelit huokasivat pimeässä, pöllö huusi jossakin. Varjot vedessä tummuivat. »Minä tahdon ja minun täytyy päästä vapaaksi», ajatteli hän. »Minä en enää mieti asiaa. Menen tapaamaan Ireneä. Jos tahtoo jotakin tehdyksi, on paras toimia itse. Minun täytyy taas elää — elää ja liikkua ja olla.» Ja tämän omituisen raamatullisen sanonnan kaikuna helähtivät kirkonkellot kutsuen iltarukoukseen.