11. JA KÄY KATSOMASSA ENTISTÄÄN

Eräänä tiistai-iltana syötyään päivällistä klubillaan Soames valmistautui suorittamaan sitä, mikä vaati kenties enemmän rohkeutta ja vähemmän hienotunteisuutta kuin mikään aikaisempi teko hänen elämässään — lukuunottamatta kenties syntymää ja erästä muuta tekoa. Hän valitsi illan, osaksi, koska Irene silloin luultavimmin olisi kotona, mutta pääasiassa siksi, että häneltä päivännäöllä puuttui tarpeellista päättäväisyyttä ja että viini antoi hänelle ylimääräistä uskallusta.

Hän jätti vaununsa Embankmentille ja käveli Vanhalle Kirkolle epävarmana taloryhmästä, missä tiesi Irenen asuvan. Hän löysi sen viimein paljon suuremman talon takaa ja luki nimen »Rouva Irene Heron» — Heron, jopa nyt jotakin! Hänen tyttönimensä — vai hän käytti siis sitä taas? Sitten Soames astui takaisin katukäytävälle ja katsoi ensimmäisen kerroksen ikkunoihin. Kulmahuoneesta näkyi valoa, ja saattoi kuulla pianonsoittoa. Hän ei ollut koskaan pitänyt soitosta ja oli kantanut salaista kaunaa sitä kohtaan menneinä aikoina, jolloin Irene niin usein oli saanut pianon äärestä turvapaikan, jossa tiesi olevansa rauhassa Soamesilta. Vastahakoisuutta! Pitkällistä vastahakoisuutta, ensin hillittyä ja salaista, lopuksi avointa! Katkeria muistoja toi tuo ääni mieleen. Irene siellä tietenkin soitti, ja kun Soames nyt melkein varmasti tiesi tapaavansa hänet, oli hän epävarmempi kuin konsanaan. Odotus värisytti hänen ruumistaan, hänen kielensä tuntui kuivalta, sydämensä jyskytti. »Minulla ei ole mitään syytä pelätä», ajatteli hän. Sitten lakimies hänessä muistutti olemassaolostaan. Oliko hän tekemässä jotakin epäviisasta? Eikö hänen olisi pitänyt järjestää virallista kohtausta Irenen holhoojan läsnäollessa? Ei! Ei tuon Jolyonin, joka oli Irenen puolella! Ei ikinä! Hän palasi takaisin porraskäytävään, nousi hitaasti, sydämensä jyskytystä hilliten, tuon ainoan porrasjakson ja soitti ovikelloa. Kun ovi avautui, määräsi hänen vaikutelmansa tuoksu — tuo tuoksu, joka tuli kaukaa menneisyydestä tuoden mukanaan verhottuja muistoja, tuoksua salista, johon hän ennen usein tuli, talosta, jonka hän ennen omisti — kuivattujen ruusunlehtien ja hunajan tuoksua!

»Sanokaa, että täällä on herra Forsyte», sanoi hän, »rouva kyllä tahtoo tavata minut.» Hän oli ajatellut tämän valmiiksi — Irene luulisi, että tulija on Jolyon!

Kun tyttö oli mennyt ja hän oli yksinään pienessä eteisessä, johon yksi ainoa helmenvärinen lamppu loi himmeätä valoa ja jossa seinät, matot, kaikki oli helmenharmaata, kokonaisvaikutukseltaan aavemaista, hänellä oli mielessä vain tämä naurettava ajatus: »Menenkö sisään päällystakki yllä vai otanko sen pois?» Soitto taukosi, tyttö sanoi ovelta:

»Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra!»

Soames tuli sisään. Hän totesi koneellisesti, että täälläkin kaikki oli hopeanharmaata ja että piano oli satiinipuuta. Irene oli noussut ja seisoi pianoon nojaten, käsi, jonka hän oli laskenut koskettimille ikäänkuin turvaa etsien, oli lyönyt äkillisen epäsoinnun, pysynyt siinä hetkisen ja irtaantunut. Varjostetun pianokynttilän valo lankesi hänen kaulalleen, kasvojen joutuessa melkein pimeyteen. Hänellä oli musta iltapuku ja jonkinlainen mantilja hartioilla — Soames ei muistanut koskaan nähneensä häntä mustissa, ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Hän käyttää iltapukua yksinkin ollessaan.»

»Sinä», kuuli Soames hänen kuiskaavan.

Monet kerrat Soames oli harjoitellut tätä kohtausta mielikuvituksessaan. Harjoituksista ei nyt ollut mitään apua. Hän yksinkertaisesti ei osannut puhua. Hän ei olisi koskaan voinut ajatella, että tuon naisen näkeminen, jota hän oli kerran niin intohimoisesti toivonut omakseen, sitten niin täydellisesti omistanut ja jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, olisi voinut vaikuttaa häneen tällä tavoin. Hän oli kuvitellut puhuvansa ja toimivansa puolittain liikemiehenä, puolittain tuomarina. Ja nyt tuntui kuin hänen lähellään ei olisi ollutkaan pelkkä nainen ja harhaileva aviovaimo, vaan jokin voima, hieno ja käsinkoskematon kuin itse ilmakehä hänen sisällään ja ulkopuolellaan. Eräänlainen torjuva ironia nousi hänen mieleensä.

»Niin, kummallinen vierailu! Toivon, että voit hyvin.»

»Kiitos. Tahdotko istua?»

Hän oli siirtynyt pois pianon äärestä ja mennyt ikkunan eteen vaipuen siihen tuolille, kädet ristissä polvilla. Valo lankesi häneen tässä, niin että Soames saattoi nähdä hänen kasvonsa, silmänsä, tukkansa omituisesti samanlaisina kuin miksi hän ne muisti, omituisen kauniina.

Soames istahti satiinipuisen, hopeanharmaalla kankaalla päällystetyn tuolin reunalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli seisonut.

»Sinä et ole muuttunut», sanoi hän.

»Enkö? Miksi tulit?»

»Keskustelemaan asioista.»

»Olen serkultasi kuullut, mitä tahdot.»

»No niin?»

»Minä suostun. Olisin aina suostunut.»

Hänen äänensä pidättyvän ja tiukan soinnun kuuleminen, hänen vartalonsa valppaasti hillityn puolustusasennon näkeminen auttoi Soamesia nyt. Tuhat muistoa tästä naisesta, joka aina oli ollut varuillaan häntä vastaan, heräsi, ja hän sanoi katkerasti:

»Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja antaa minulle tietoja, joiden nojalla voin toimia. Lakia on noudatettava.»

»Minulla ei ole annettavana mitään tietoja, joita et jo tuntisi.»

»Kaksitoista vuotta! Luuletko, että minä uskon tuon?»

»Minä en luule, että uskot mitään, minkä sanon, mutta se on totuus.»

Soames katsoi häneen tiukasti. Hän oli sanonut, että Irene ei ollut muuttunut, mutta nyt hän huomasi, että Irene oli muuttunut. Ei kasvoista, paitsi että ne olivat kauniimmat, ei vartalolta, paitsi että se oli hiukan täyteläisempi — ei! Hän oli muuttunut henkisesti. Hän oli ikäänkuin kasvanut, häneen oli tullut tarmoa ja uskallusta entisen passiivisen vastarinnan tilalle. »Ah!» ajatteli hän, »se johtuu hänen itsenäisistä tuloistaan! Mokomakin Jolyon setä!»

»Sinä elät kai hyvissä oloissa nyt?» sanoi hän.

»Kyllä, kiitos.»

»Miksi et antanut minun pitää huolta itsestäsi? Olisin tehnyt sen, kaikesta huolimatta.»

Heikko hymy ilmaantui Irenen huulille, mutta hän ei vastannut.

»Sinä olet vieläkin vaimoni», sanoi Soames. Miksi hän sanoi tämän, mitä hän tarkoitti sillä, sitä hän ei tietänyt puhuessaan eikä perästäpäin. Se oli melkein mieletön totuus, mutta sen vaikutus oli hämmästyttävä. Irene nousi tuoliltaan ja seisoi hetkisen aivan liikkumattomana, katsellen häntä. Sitten hän kääntyi ikkunaan ja heitti sen auki.

»Miksi tämä?» sanoi Soames terävästi. »Sinä vilustut tuossa puvussa. Minä en ole vaarallinen.» Ja häneltä pääsi surullinen pieni naurahdus.

Irene vastasi hänen nauruunsa — heikosti, katkerasti.

»Se johtui — tavasta.»

»Aika merkillinen tapa», sanoi Soames yhtä katkerasti. »Sulje ikkuna!»

Irene sulki ikkunan ja istahti taas. Hän oli kehittänyt voimaa, tuo nainen, tuo — hänen vaimonsa! Soames tunsi voimaa säteilevän hänen olemuksestaan, kun hän istui siinä ikäänkuin jonkinlaisessa haarniskassa. Miltei vaistomaisesti hän nousi ja siirtyi lähemmäksi; hän tahtoi nähdä Irenen kasvojen ilmeen. Irene kohtasi hänen katseensa silmiään räpäyttämättä. Taivas, kuinka kirkkaat ne silmät olivat, ja kuinka tumman ruskeat tuota valkeata hipiää vastaan, ja tuota hiusten tummaa ambraa! Ja kuinka hänen olkapäänsä olivat valkoiset! Kummallinen tunne tämä! Hänenhän pitäisi vihata Ireneä!

»On parempi, että kerrot kaiken», sanoi hän. »Vapautuminen on edullista itsellesi niinkuin minullekin. Tuo vanha asia on liian vanha.»

»Minä olen kertonut kaiken.»

»Tarkoitatko, ettei sinulla ole ollut mitään — ei ketään?»

»Ei ketään. Sinun pitää hakea omasta elämästäsi.»

Tämän vastasyytöksen satuttamana Soames siirtyi pianon luo ja takaisin uunin eteen kävellen edestakaisin niinkuin noina menneinä päivinä heidän salissaan, jos hänen tunteensa olivat nousseet liian kiihkeiksi.

»Se ei kelpaa», sanoi hän. »Sinä jätit minut. Yleinen oikeus vaatii että sinä —»

Hän näki Irenen kohauttavan noita valkeita olkapäitään ja kuuli hänen kuiskaavan:

»Niin, miksi et ottanut minusta eroa silloin? Olisinko minä välittänyt?»

Soames pysähtyi ja katseli häntä kiinteästi eräänlaisen uteliaisuuden vallassa. Mitä maailmassa tuo nainen toimitti, jos kerran eli aivan yksin? Ja miksi ei hän ollut hakenut eroa? Vanha tunne, että Irene ei ollut koskaan ymmärtänyt häntä, ei koskaan tehnyt hänelle oikeutta, iski häneen siinä hänen katsellessaan Ireneä.

»Miksi et voinut olla hyvä vaimo minulle?» sanoi hän.

»Niin, oli rikos mennä kanssasi naimisiin. Olen saanut sen maksaa. Ehkä keksit jonkin keinon. Sinun ei tarvitse välittää nimestäni, minulla ei ole nimeä menetettävänä. Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä.»

Tappion tunne — tunne siitä, että häneltä oli riistetty oikeus puolustaa itseään ja vielä jokin muu tunne, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen, täytti Soamesin mielen kuin kylmän sumun henkäys. Hän nousi koneellisesti, otti uuninhyllyltä pienen posliinimaljakon, katsoi sen pohjaa ja sanoi:

»Lowestoft. Mistä olet saanut tämän? Minä ostin sen parin Jobsonilta.» Ja äkkiä muistaen, kuinka Irene ja hän monta vuotta sitten olivat ostaneet posliinia yhdessä, hän jäi tuijottamaan pieneen maljakkoon ikäänkuin se olisi sisältänyt koko menneisyyden. Irenen ääni herätti hänet.

»Ota se. Minä en tarvitse sitä.»

Soames pani sen takaisin hyllylle.

»Annatko minulle kättä?» kysyi hän.

Heikko hymy kaarsi Irenen huulia. Hän ojensi kätensä. Se tuntui kylmältä Soamesin melkein kuumeisessa kosketuksessa. »Hän on jäätä», ajatteli Soames — »on aina ollut jäätä!» Mutta silloinkin, kun tämä ajatus välähti hänen mielessään, hänen aistinsa valtasi Irenen puvun ja ruumiin tuoksu, ikäänkuin hänen lämpönsä, joka ei ollut koskaan ollut Soamesia varten, olisi tahtonut todistaa olemassaolonsa. Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti ulos ja pois, ikäänkuin joku olisi ajanut häntä takaa ruoska kädessä. Hän ei välittänyt edes vaunuistaan, oli vain iloinen rannan tyhjyydestä ja joen kylmyydestä ja vaahteran lehtien tiheästä varjosta — kulki nolona ja hämmentyneenä, kivistävin sydämin ja epämääräisen levottomana ikäänkuin olisi tehnyt jonkin syvän erehdyksen, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa ennakolta. Ja äkkiä hänen mielensä valtasi mahdoton ajatus: entä jos Irene ei olisikaan sanonut: »Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä», vaan »Luulen, että sinun on parempi jäädä!» Miltä hänestä olisi tuntunut, mitä hän olisi tehnyt? Tuo Irenen kirottu vetovoima vaikutti häneen vieläkin, kaikkien näiden vieraantumisen ja katkerien ajatusten vuosien jälkeen. Se oli vielä olemassa, valmiina nousemaan hänen päähänsä ensi merkillä, ensi kosketuksella. »Olin hullu kun lähdin!» ajatteli hän. »En voittanut mitään. Kuka olisi voinut kuvitella? En ikinä olisi uskonut!» Muisti, joka lensi takaisin hänen avioliittonsa ensimmäisiin vuosiin, teki hänelle kiusallisia kepposia. Irene ei ollut ansainnut pysyä yhtä kauniina — tuon kauneuden hän, Soames oli omistanut ja tunsi sen niin hyvin. Ja katkeruus kumpusi hänen mieleensä, kun hän huomasi oman ihailunsa itsepintaisuuden. Enimmät miehet olisivat vihanneet Irenen näkemistä, ja hän olisi sen ansainnut. Hän oli tärvellyt miehensä elämän, haavoittanut kuolettavasti hänen ylpeyttään, riistänyt häneltä pojan. Ja kuitenkin hänen pelkkä näkemisensä — kylmänä ja vastahakoisena niinkuin aina — kykeni tällä tavoin saattamaan Soamesin suunniltaan! Hänessä oli jotakin kirottua magneettia! Eikä ihme, jos hän kerran, niinkuin vakuutti, oli elänyt koskemattomana kaikki nämä kaksitoista vuotta. Bosinney — kirottu olkoon hänen muistonsa — oli siis elänyt koko tämän ajan hänen kanssaan! Soames ei osannut sanoa, oliko hän iloinen tästä tiedosta vai eikö.

Lähestyessään klubiaan hän vihdoin pysähtyi ostamaan sanomalehden. Eräs otsake kuului näin: »Buurit asettuvat ylivaltaa vastaan!» Ylivaltaa! »Aivan kuin Irene», ajatteli Soames, »niin hänkin aina teki. Ylivalta! Lain mukaan se vielä kuuluu minulle. Hän mahtaa olla kauhean yksinäinen tuossa viheliäisessä pikku huoneustossa!»