3. KOHTAAMISIA

Nuoruus toteaa vanhuuden vain sysäyksittäin ja puuskittain. Jon esimerkiksi ei koskaan ollut todella huomannut isänsä ikää ennenkuin palattuaan Espanjasta. Neljännen Jolyonin kasvot, odotuksesta kuluneet, olivat hänelle suoranainen isku — ne näyttivät niin riutuneilta ja vanhoilta. Kohtaamisen järkytys oli vääntänyt isän kasvojen naamion vinoon, niin että poika äkkiä tajusi, kuinka suuresti hänen oli täytynyt kaivata heitä. Hän kutsui avukseen ajatuksen: »No niin, minä en halunnut matkaa». Ei ollut ajanmukaista, että nuoruus mukautui vanhuuden tahtoon. Mutta Jon ei mitenkään ollut tyypillinen aikansa lapsi. Isä oli aina ollut hänen mielestään »niin hauska», eikä ollut mieluisaa ajatella, että tarkoitus oli heti jatkaa samaa käyttäytymistä, josta parantaakseen hänet isä oli kärsinyt yksinäisyyttä kuusi viikkoa.

Kysymys: »No, ukkoseni, kuinka suuri Goya tehosi sinuun?» sattui pahasti hänen omaantuntoonsa. Suuri Goya oli olemassa vain, koska hän oli luonut nuo kasvot, jotka muistuttivat Fleuriä.

Kotiintulon iltana hän meni vuoteeseen täynnä omantunnonvaivoja, mutta heräsi aamulla täynnä odotusta. Oli vasta heinäkuun viides päivä, eikä mistään kohtauksesta ollut sovittu Fleurin kanssa ennenkuin yhdeksänneksi päiväksi. Hän olisi kotona kolme päivää ennenkuin palaisi farmille. Jotenkuten hänen piti päästä tapaamaan Fleuriä!

Ihmiselämässä on muuan järkkymätön rytmi, jolle hellimmätkään vanhemmat eivät mitään mahda, nimittäin uusien housujen tarve. Toisena päivänä Jon niin ollen lähti kaupunkiin, ja tyydytettyään omaatuntoaan tilaamalla mitä tarvittiin hän käänsi kasvonsa Piccadillya kohti. Stratton Street, jonka varrella Fleurin klubi oli, alkoi Devonshire Housen kohdalta. Olisi pelkkä sattuma, jos Fleur olisi klubissaan. Mutta Jon vetelehti Bond Streetillä sykkivin sydämin, todeten kaikkien ympäröivien nuorten miesten etevämmyyden. He kantoivat vaatteensa niin ylväästi, he olivat varmoja itsestään, he olivat vanhoja. Hänen mieleensä tuli äkkiä valtava vakaumus, että Fleur oli unohtanut hänet. Hän oli kaikki nämä viikot ollut niin vajonneena omaan tunteeseensa, ettei ollut ottanut huomioon tätä mahdollisuutta. Hänen suupielensä painuivat alemmaksi, kädet tuntuivat tahmeilta. Fleur, jonka hymyn viittauksessa asui nuoruuden vapaa valinta — verraton Fleur! Hetki oli häijy. Jonilla oli kuitenkin suuri ajatus, että ihmisen piti kyetä kohtaamaan mitä vain. Ja hän terästi itseään tällä karulla ajatuksella erään herrain vaatetusliikkeen edustalla. Tänä ajankohtana, joka ennen oli Lontoon huvikauden huippu, ei ikkunassa ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa paitsi pari harmaata silinteriä ja auringonvalo Jon kuljeskeli eteenpäin, ja kääntyessään kadunkulmauksessa Piccadillylle törmäsi suoraan Val Dartieen, joka oli menossa Iseeum-klubiin, johon hänet juuri oli valittu jäseneksi.

»Halloo, nuori mies! Millä asioilla sinä liikut?»

Jon punastui. »Minä olen juuri ollut räätälillä.»

Val tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. »Hyvä on! Minä menen tänne tilaamaan vähän savukkeita, tule sitten kanssani syömään lounasta.»

Jon kiitti. Valilta hän voisi saada uutisia hänestä!

Englannin tila, tuo sanomalehdistön ja julkisuuden miesten painajainen, oli nähtävänä erilaisin perspektiivein tupakkakaupassa, johon he nyt astuivat.

»Niin, herra, juuri samoja savukkeita, joita aina hankin isällenne. Siunatkoon! Herra Montague Dartie osti savukkeensa täältä aina — odottakaas — siitä vuodesta saakka, jolloin Melton voitti Derbyn. Hän oli kaikkein parhaita asiakkaitani.» Heikko hymy valaisi tupakkakauppiaan kasvoja. »Monta kilpailutietoa sain häneltä, se on varma. Minä muistan, että hän osti pari sataa tällaista joka viikko, vuodesta vuoteen, eikä koskaan vaihtanut savukkeitaan. Hyvin kohtelias herrasmies, hankki minulle paljon ostajia. Ikävää oli kuulla, että hän joutui tapaturman uhriksi. Hänenlaistaan vanhaa asiakasta kaipaa.»

Val hymyili. Isän kuolema oli lopettanut tilin, joka oli juossut luultavasti kauemmin kuin kenenkään muun, ja puhaltaessaan haikuja tästä kunnianarvoisasta savukkeesta hän oli savurenkaassa näkevinään isänsä kasvot, tummat, kauniit, viiksekkäät, vähän pöhöttyneet, ympärillään se ainoa sädekehä, minkä hän oli ansainnut. Isällä oli joka tapauksessa mainetta täällä — mies, joka poltti kaksisataa savuketta viikossa, joka osasi antaa kilpailutietoja ja jonka tili juoksi ikuisesti! Tälle tupakkakauppiaalle isä oli sankari! Olihan siinäkin jokin maine perittävänä!

»Minä maksan käteisellä», sanoi hän, »paljonko?»

»Hänen pojalleen, herra, ja käteisellä — kymmenen ja kuusi. Minä en koskaan unohda herra Montague Dartiea. Minä tiedän, että hän saattoi seistä puhelemassa kanssani puolikin tuntia. Tähän aikaan emme saa montakaan hänen kaltaistaan, nyt kun kaikilla on niin kiire. Sota vaikutti pahaa tapoihin, herra — vaikutti pahaa. Tekin olitte sodassa, minä huomaan.»

»En», sanoi Val taputtaen polveaan, »minä sain tämän jo edellisessä sodassa. Pelasti henkeni tällä kertaa, otaksun. Tahdotko savukkeen, Jon?»

Jon mutisi melkein häpeissään: »Minä en polta, tiedäthän», ja näki tupakkakauppiaan huulen nytkähtävän ikäänkuin hän ei tietäisi, sanoako: »Hyvä Jumala!» vai »Nyt teidän sopii alkaa, herra.»

»Se on oikein», sanoi Val, »ole ilman niin kauan kuin voit. Sinä tarvitset sitä vielä, kun maailma alkaa nuijia. Onko tämä sitten todella samaa tupakkaa?»

»Aivan samaa, herra, vähän kalliimpaa vain, siinä kaikki. Sillä on merkillinen säilymiskyky — niinkuin Brittein valtakunnalla, sanon aina.»

»Lähettäkää minulle sata viikossa tällä osoitteella ja laskuttakaa kerran kuussa. Tule, Jon.»

Jon astui Iseeumiin uteliaana. Paitsi niitä kertoja jolloin hän oli ollut isänsä kanssa lounaalla Hotch Potch klubissa, hän ei ollut koskaan nähnyt lontoolaista klubia. Iseeum, mukava ja vaatimaton, ei muuttunut, ei voinut muuttua niin kauan kuin George Forsyte istui johtokunnassa, missä hänen kulinaarinen neronsa oli miltei hallitsevana voimana. Klubi oli asettunut vastustamaan rikastuneita nousukkaita, ja oli tarvittu George Forsyten koko arvovalta ja suositukset Prosper Profondista »hyvänä urheilijana», ennenkuin tämä oli valittu jäseneksi.

Nämä kaksi lounastivat yhdessä, kun langokset astuivat ruokasaliin ja Georgen etusormen viittauksesta istahtivat heidän pöytäänsä, Val, silmät tarkkoina, hymyillen valloittavaa hymyään, Jon, huulet juhlallisina, miellyttävä ujous katseessaan. Tuon nurkkapöydän ympärillä oli etuoikeuksien tunnelmaa, ikäänkuin vanhat mestarit olisivat aterioineet siinä. Tuo hypnoottinen ilmakehä tehosi Joniin. Tarjoilija, laihaposkinen mies, liikkui ympäri arvokkaana kuin vapaamuurari. Hänen katseensa näytti riippuvan George Forsyten huulissa, seuraavan hänen silmäinsä mulkoilua eräänlaisella myötätunnolla ja klubin nimikirjaimilla varustetun raskaan hopealusikan liikkeitä melkein hellästi. Hänen liveripukuinen käsivartensa ja tuttavallinen äänensä saivat Jonin hämmentymään, ne ilmestyivät hänen olkansa takaa niin salaa.

Lukuunottamatta Georgen sanaa: »Isoisäsi antoi minulle hyvät tiedot kerran, hän oli hitonmoinen sikarien tuntija!» ei kumpikaan vanha mestari kiinnittänyt häneen huomiota, ja hän oli siitä kiitollinen. Puhe koski kaiken aikaa hevosten kasvatusta, tunnusmerkkejä ja hintoja, ja ensin hän kuunteli epämääräisesti, ihmetellen kuinka oli mahdollista pysyttää niin paljon tietoa päässään. Hän ei voinut siirtää katsettaan tummasta mestarista — kaikki mitä tämä sanoi, oli niin harkittua ja masentavaa — hitaita, kummallisia, ilkamoivia sanoja. Jon ajatteli perhosia, kun kuuli hänen sanovan:

»Minä tahtoisin nähdä herra Soames Forsyden innostuvan hevosista.»

»Vanha Soames! Hän on liian kuivakiskoinen!»

Jon koetti kaikin tavoin olla punastumatta, kun tumma mestari jatkoi:

»Hänen tyttärensä on viehättävä pikku tyttö. Herra Soames Forsyde on vähän vanhanaikainen. Minä tahtoisin nähdä hänen huvittelevan jonakin päivänä.»

George Forsyte irvisti.

»Älkää surko, hän ei ole niin vaivainen kuin luulisi. Hän ei koskaan näytä, että hän pitää jostakin — mutta koettakaapa ottaa se häneltä. Vanha Soames! Vahingosta viisastuu!»

»Jos olet lopettanut, Jon», sanoi Val kiireesti, »menemme juomaan kahvia.»

»Keitä nuo olivat?» kysyi Jon portaissa. »Minä en oikein —»

»Vanha George Forsyte on sinun isäsi ja minun Soames enoni serkku. Hän on aina ollut täällä. Tuo toinen otus, Profond, on kummallinen mies. Minä luulen, että hän kiertelee Soamesin vaimon ympärillä, jos minun mieltäni kysyt.»

Jon katsoi häneen säikähtäneenä. »Mutta sehän on kauheaa», sanoi hän. »Tarkoitan — Fleurin kannalta.»

»Minä en luule, että Fleur välittää suuriakaan, hän on hyvin ajanmukainen.»

»Hänen äitinsä!»

»Sinä olet hyvin vihreä, Jon.»

Jon sävähti punaiseksi. »Äidit ovat sentään eri asia», mutisi hän vihoissaan.

»Sinä olet oikeassa», sanoi Val äkkiä, »mutta olot eivät ole samat kuin silloin kun minä olin sinun ikäisesi. Nyt on vallalla »huomenna me kuolemme»-tunnelma. Sitä vanha George tarkoitti puhuessaan Soames enostani. Hän ei aio kuolla huomenna.»

Jon sanoi nopeasti: »Mitä minun isäni ja hänen välillään on?» »Tallisalaisuus, Jon. Seuraa neuvoani ja pane korkki päälle. Sinä et hyödy mitään siitä tiedosta. Otatko likööriä?»

Jon pudisti päätään.

»Minä en siedä sitä, että ihmiset salaavat toiselta asioita», mutisi hän, »ja sitten pilkkaavat hänen vihreyttään.»

»No, sinä voit kysyä Hollylta. Jos hän ei tahdo kertoa sinulle, saat uskoa, että se on omaksi hyväksesi, luulisin.»

Jon nousi. »Minun täytyy lähteä nyt, suuret kiitokset lounaasta.»

Val katsoi häneen puoleksi pahoillaan ja samalla huvitettuna. Poika näytti niin järkytetyltä.

»Hyvä on! Näkemiin siis perjantaina.»

»Minä en tiedä», mutisi Jon.

Eikä hän tietänytkään. Tämä vaikenemisen salaliitto sai hänet suunniltaan. Oli nöyryyttävää, että häntä kohdeltiin kuin lasta. Hän suuntasi alakuloiset askeleensa takaisin Stratton Streetille. Mutta nyt hän aikoi mennä suoraan Fleurin klubiin ja kuulla pahimman! Hänen kyselyynsä vastattiin, että neiti Forsyte ei nyt ollut klubissa. Hän tulisi ehkä myöhemmin. Hän kävi usein maanantaisin — he eivät osanneet sanoa. Jon lupasi tulla uudestaan, poikkesi Green Parkiin ja heittäytyi puun juurelle. Aurinko oli loistava, ja tuuli liikutteli nuoren lehmuksen lehtiä, jonka alla hän makasi, mutta hänen sydämensä oli kipeä. Suuri pimeys näytti kasaantuneen hänen onnensa ympärille. Yli katuliikenteen hälinän hän kuuli Westminsterin suuren tornikellon lyövän kolme. Ääni pani jotakin hänessä liikkeelle, hän otti paperipalan ja alkoi kirjoitella sille lyijykynällä. Hän oli saanut kokoon säkeistön ja etsi ruohikosta alkua toiseen, kun jokin kova kosketti hänen olkapäätänsä — vihreä päivänvarjo! Hänen vieressään seisoi Fleur!

»Minulle sanottiin, että sinä olit käynyt ja luvannut tulla takaisin. Ja minä ajattelin, että voisit olla täällä, ja sinä olitkin — se on vallan ihmeellistä!»

»Oi, Fleur! Minä luulin, että olit unohtanut minut!»

»Vaikka sanoin, etten unohtaisi!»

Jon tarttui hänen käsivarteensa.

»Tämä on liian onnellista! Tule, mennään tänne päin.» Hän melkein veti tyttöä tuon liian säännönmukaisen puiston läpi löytääkseen jonkin piilopaikan, jossa he voisivat istua ja pitää toisiaan kädestä.

»Onko ketään ilmaantunut näyttämölle?» kysyi hän katsellen Fleurin ripsiä, jotka varjostivat poskia.

»Onhan siellä eräs nuori hölmö, mutta hän ei tule lukuun.» Jon värähti säälistä — nuorta hölmöä kohtaan.

»Tiedätkö, että minä sain auringonpiston, en kai kertonut?»

»Todellako? Oliko se jännittävää?»

»Ei. Äiti oli enkeli. Onko mitään tapahtunut sinulle?»

»Ei mitään. Paitsi, että luulen päässeeni perille, mikä on hullusti perheittemme välillä, Jon.»

Jonin sydän alkoi takoa hyvin kovasti.

»Luulen, että minun isäni tahtoi mennä naimisiin sinun äitisi kanssa, ja sinun isäsi saikin hänet.»

»Oh!»

»Minä löysin äitisi valokuvan, se oli kehyksissä erään minun kuvani takana. Tietysti tuollainen on voinut saada hänet vimmastumaan, jos hän oli hyvin rakastunut, eikö totta?»

Jon mietti hetkisen. »Ei, jos äiti rakasti enemmän minun isääni.»

»Mutta ajattele, jos he olivat kihloissa?»

»Jos me olisimme kihloissa, ja sinä huomaisit pitäväsi enemmän jostakin toisesta, voisin minä tulla hulluksi, mutta en minä sinulle siitä kantaisi kaunaa.»

»Minä kantaisin. Älä koskaan tee sellaista minulle, Jon.»

»Hyvä Jumala! Vai vielä tässä sellaista!»

»Minä en usko, että isä koskaan on todella välittänyt äidistäni.»

Jon oli vaiti. Valin sanat, nuo kaksi vanhaa mestaria klubissa!

»Katsos, emmehän me tiedä», jatkoi Fleur, »se on voinut olla suuri isku. Hän on voinut kohdella isää pahasti. Niinkin tehdään.»

»Minun äitini ei.»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minä en luule, että me tiedämme paljoakaan isistämme ja äideistämme. Me näemme heidät vain siinä valossa, kuinka he kohtelevat meitä, mutta he ovat kohdelleet muitakin ihmisiä, tiedäthän, ennenkuin me olemme syntyneetkään — monia muita, luulisin. Näetkö, isämme ovat molemmat vanhoja. Ajattele omaa isääsi, jolla on kolme eri perhettä!»

»Eikö tässä typerässä Lontoossa ole mitään paikkaa, jossa saisimme olla rauhassa?» huusi Jon.

»Ei muuta kuin auto.»

»Otetaan sitten auto.»

Kun he olivat asettuneet autoon, kysyi Fleur äkisti: »Palaatko takaisin Robin Hilliin? Minä tahtoisin nähdä, missä asut, Jon. Minä olen tätini luona yötä, mutta voisin kyllä ehtiä ajoissa päivälliselle. En tietenkään tulisi sisään.»

Jon tuijotti häneen ihastuneena.

»Mainiota! Minä voin näyttää sinulle talon viidakosta, silloin emme tapaa ketään. Juna lähtee neljältä.»

Omaisuuden jumala ja hänen Forsytensa, suuret ja pienet joutilaat, virkailijat, liikeihmiset, ammattilaiset samoin kuin työväki tekivät vielä seitsemän tunnin työpäiviään, niin että nuo kaksi neljännen sukupolven jäsentä saivat matkustaa Robin Hilliin tuon liian varhaisen junan tyhjässä ensimmäisen luokan vaunussa, joka oli pölyinen ja aurinkoinen. He matkustivat autuaassa hiljaisuudessa, pitäen toisiaan käsistä.

Asemalla he eivät tavanneet ketään muuta kuin kantajia ja pari Jonille outoa maalaista ja lähtivät kävelemään tielle, joka tuoksui pölyltä ja kuusamalta.

Jonille, joka nyt oli varma Fleuristä ja jonka edessä ei mikään ero kummitellut, tämä oli ihmeellinen vaellus, ihmeellisempi kuin nuo kävelyt nummella tai Thamesin rantoja pitkin. Se oli rakkauden usvaa — tuollainen väritetty Elämän kirjan sivu, jossa jokainen sana ja hymyily, jokainen pieni kosketus oli kuin pieniä kultaisia ja punaisia ja sinisiä perhosia, joita on sijoitettu sinne tänne tekstiin — onnellinen yhdessäolo, ajatukseton, kolmekymmentäseitsemän minuuttia kestävä. He ehtivät viidakkoon lypsyajaksi. Jon ei aikonut viedä häntä karjapihaan asti, siksi pitkälle vain, että hän saattoi nähdä puutarhaan vievän rinteen ja talon sen takana. He kääntyivät lehtikuusien lomaan, ja äkkiä, polun käänteessä, tuli näkyviin Irene, joka istui vanhalla puupenkillä.

On monenlaisia iskuja, sellaisia, jotka sattuvat selkänikamiin, hermoihin, siveelliseen tuntoon, tai — pahimmat ja pysyvimmät — persoonalliseen arvokkuuteen. Tätä viimeistä lajia oli isku, jonka Jon sai yllättäessään tällä tavoin äitinsä. Hän tajusi äkkiä olevansa tekemässä jotakin epähienoa. Tuoda Fleur taloon avoimesti — miksi ei? Mutta tuoda hänet tällä tavoin varkain! Häpeän lannistamana hän koetti esiintyä niin paatuneena kuin hänen luontonsa suinkin salli.

Fleur hymyili, vähän uhmaavasti, ja äidin hämmästyneet kasvot muuttuivat äkkiä persoonattomiksi ja kohteliaiksi. Hän se ensimmäisenä lausui sanat:

»On oikein hauska tavata teidät. Jon oli kiltti, kun toi teidät tänne meitä katsomaan.»

»Me emme aikoneet tulla taloon», töksäytti Jon. »Minä tahdoin vain näyttää Fleurille missä minä asun.»

Äiti sanoi levollisesti:

»Ettekö tule sisään juomaan teetä?»

Jon tunsi vain pahentaneensa tahdittomuuttaan ja kuuli Fleurin vastaavan:

»Kiitoksia paljon, mutta minun pitää ehtiä takaisin päivälliselle. Minä tapasin Jonin sattumalta, ja meidän mielestämme minun oli hauska nähdä hänen kotinsa.»

Kuinka hyvin hän hillitsi itsensä!

»Tietysti, mutta nyt teidän pitää tulla juomaan teetä. Me lähetämme teidät asemalle. Mieheni on iloinen saadessaan nähdä teidät.»

Ilme äidin silmissä, jotka viipyivät hänessä hetkisen, nujersi Jonin maan tasalle — oikeaksi maan matoseksi. Sitten äiti lähti edellä ja Fleur seurasi häntä. Jon tunsi olevansa kuin lapsi kulkiessaan noiden kahden jäljissä, jotka puhuivat niin luontevasti Espanjasta ja Wansdonista ja talosta tuolla puitten takana ja ruohoisesta rinteestä. Hän seurasi heidän katseittensa miekkailua, kun he tutkivat toisiaan nuo kaksi olentoa, joita hän rakasti eniten maailmassa.

Hän saattoi nähdä isänsä istuvan tammen alla ja kärsi jo ennakolta siitä nöyryytyksestä, joka hänen oli kestettävä tuon hiljaisen olennon silmäin edessä — olennon, joka istui siinä polvet ristissä, laihana, vanhana ja hienona. Hän saattoi jo tuntea sen heikon ironian, joka ilmenisi isän äänessä ja hymyilyssä.

»Tässä on Fleur Forsyte, Jolyon, Jon toi hänet katsomaan taloa. Nyt juomme heti teetä, hänen pitää ehtiä junaan. Jon, rakas, mene sanomaan heille ja soita Dragonilta auto.»

Oli omituista jättää Fleur heidän kanssaan kahden, ja kuitenkin oli se vähin paha tänä hetkenä, niinkuin äiti luultavasti oli aavistanut. Ja Jon riensi taloon. Nyt hän ei enää saisi tavata Fleuriä yksin — ei minuuttiakaan, eivätkä he olleet sopineet seuraavasta kohtaamisesta! Kun hän palasi palvelustytön ja teekannujen turvin, ei puun alla ollut jälkeäkään noloudesta. Kaikki nolous oli vain hänessä itsessään, mutta ei sen vähäisempänä. He puhuivat taidesalongista Cork Streetin takana.

»Me vanhanaikaiset», sanoi isä, »tahtoisimme kauhean kernaasti tietää, miksi emme voi antaa arvoa uudelle taiteelle. Teidän ja Jonin pitää kertoa se meille.»

»Sen oletetaan olevan satiirista, eikö niin?» sanoi Fleur.

Jon näki isänsä hymyilevän.

»Satiirista? Oi, minä luulen, että se on enemmän kuin sitä. Mitä sinä sanot, Jon?»

»Minä en tiedä mitään», änkytti Jon. Isän kasvot muuttuivat äkkiä katkeriksi.

»Nuoret ovat väsyneet meihin, meidän jumaliimme ja ihanteisiimme. Päät poikki heiltä vain, sanovat nuoret, — murskatkaa heidän epäjumalansa! Ja sitten palatkaamme — ei mihinkään! Ja kautta Juppiterin, sen he ovat tehneet! Jon on runoilija. Hänkin yhtyy heihin ja tallaa murskaksi sen, mikä meistä on jäljellä. Omaisuus, kauneus, tunne — savua kaikki! Me emme saa omistaa mitään tähän aikaan, emme edes tunteitamme. Ne ovat — Ei Minkään tiellä.»

Jon kuunteli hämmentyneenä, melkein raivoissaan isänsä sanoista, joitten takana hän aavisti merkityksen, jota hän ei voinut tajuta. Hän ei ainakaan tahtonut tallata mitään!

»Ei Mikään on nykyhetken jumala», jatkoi Jolyon, »me olemme palanneet siihen, missä venäläiset olivat kuusikymmentä vuotta sitten, kun he aloittivat nihilismin.»

»Ei, isä», huudahti Jon äkkiä, »me tahdomme vain elää, emmekä tiedä millä tavoin — menneisyyden vuoksi — siinä kaikki!»

»Kautta kunniani», sanoi Jolyon, »se oli syvämietteistä Jon. Onko se omaasi? Menneisyys! Vanhat omistukset, vanhat intohimot ja niiden jälkimaku. Ottakaamme savukkeet.»

Tietoisena siitä, että äiti oli nopeasti nostanut kätensä huulilleen ikäänkuin vaimentaakseen jotakin, Jon ojensi savukkeet. H än sytytti savukkeen isälleen ja Fleurille, sitten itselleen. Oliko maailma jo nuijinut häntä, niinkuin Val oli sanonut? Savu oli sininen, jos hän ei ollut vetänyt sitä sieraimiinsa, harmaa, jos hän oli. Hän piti kutkutuksesta nenässään ja tasa-arvoisuuden tunteesta, jonka polttaminen antoi hänelle. Hän oli iloinen, kun kukaan ei sanonut: »Olet siis alkanut?» Hän tunsi itsensä vähemmän nuoreksi.

Fleur katsoi kelloaan ja nousi. Äiti meni hänen kanssaan taloon. Jon jäi polttamaan savukettaan isän seurassa.

»Saata hänet autoon, ukkoseni», sanoi Jolyon, »ja kun hän on lähtenyt, pyydä äitiäsi tulemaan takaisin minun luokseni.»

Jon lähti. Hän odotti hallissa. Hän saattoi Fleurin autoon. Ei ollut tilaisuutta sanoihin, tuskin kädenpuristukseen. Jon odotti kaiken iltaa, että hänelle sanottaisiin jotakin. Mitään ei sanottu. Ehkä ei ollut tapahtunutkaan mitään. Hän meni vuoteeseen ja kohtasi pukeutumispöytänsä peilissä itsensä. Hän ei puhunut eikä kuva puhunut, mutta molemmat näyttivät ajattelevan sitä enemmän.