12. ERÄÄN FORSYTEN SYNTYMÄ

Soames tuli ulos puutarhaovesta, kulki ruohokentän poikki, seisoi polulla jokitöyräällä, kääntyi ja tuli takaisin puutarhaovelle huomaamatta, että oli liikkunut. Hiekkakäytävällä narskuvien pyöräin ääni todisti hänelle, että aika oli kulunut ja tohtori lähtenyt. Mitä tohtori siis oikeastaan oli sanonut?

»Tällainen on tilanne, herra Forsyte. Minä voin olla jokseenkin varma hänen eloonjäämisestään, jos teen leikkauksen, mutta lapsi syntyy silloin kuolleena. Jollen tee leikkausta, syntyy lapsi todennäköisesti elävänä, mutta äiti joutuu suureen vaaraan — suureen vaaraan. Kummassakaan tapauksessa en luule, että hän koskaan voi saada toista lasta. Siinä tilassa, missä hän nyt on, hän ilmeisesti ei kykene itse päättämään, emmekä voi odottaa äitiä. Teidän on tehtävä ratkaisu sillä aikaa kun minä käyn hakemassa sitä, mitä tarvitsen. Palaan takaisin tunnin kuluttua.»

Ratkaisu! Mikä ratkaisu! Eikö ehdittäisi kutsua erikoislääkäriä? Eikö ehdittäisi mitään?

Pyöräin ratina häipyi, mutta Soames seisoi vielä kuuntelemassa, sitten hän äkkiä peitti korvansa ja käveli takaisin joelle. Että lapsen nyt pitikin tulla tällä tavoin ennen aikaansa, ilman että mitään ehdittiin varustaa, ilman että edes Annetten äiti ehti paikalle! Äidin olisi ollut tehtävä tällainen päätös, eikä hän ehtisi Pariisista ennenkuin yöllä! Jospa hän vain olisi ymmärtänyt tohtorin puhetapaa, noita pieniä lääketieteellisiä erikoisuuksia, niin että hän olisi tietänyt arvioivansa eri mahdollisuudet oikein, mutta ne olivat hepreaa hänelle — niinkuin lainopilliset ongelmat maallikolle. Ja kuitenkin hänen täytyi tehdä ratkaisu! Käsi, jonka hän otti otsaltaan, oli märkä, vaikka ilma oli kylmä! Voi noita ääniä, joita kuului Annetten huoneesta! Asia olisi vain pahentunut, jos olisi mennyt sinne takaisin. Hänen piti olla tyven, selväpäinen. Toisaalla oli hänen nuoren vaimonsa elämä melkein varmana ja hänen lapsensa aivan varma kuolema — eikä uusia lapsia enää koskaan! Toisaalla ehkä hänen vaimonsa kuolema, melkein varma elämä lapselle — eikä uusia lapsia enää koskaan! Kumpi oli valittava?… Oli satanut pari viime viikkoa — joki oli hyvin tulvillaan, ja vedessä, pienen, laituriin kiinnitetyn veneen ympärillä, oli paljon lehtiä, jotka pakkanen oli pudottanut puista. Lehdet putoavat, ihmishenget sammuvat! Kuolema! Tehdä ratkaisu kuolemasta! Eikä kukaan ollut auttanut häntä! Elämä, joka on mennyt, on mennyt ainiaaksi. Älä anna minkään mennä, mitä voit pidättää, sillä jos se menee, et ikinä saa sitä takaisin. Se jättää sinut tyhjäksi, niinkuin nuo lehtensä menettäneet puut, tyhjemmäksi ja tyhjemmäksi kunnes itsekin kuihdut ja kaadut. Ja kummallisen ajatushypyn vuoksi hänestä tuntui, että se ei ollutkaan Annette, joka makasi tuolla tuon auringon kirkastaman ikkunaruudun takana, vaan hän oli näkevinään Irenen makaavan heidän makuuhuoneessaan Montpellier Squarella, niinkuin hänen todennäköisesti olisi pitänyt maata kuusitoista vuotta sitten. Olisiko hän epäillyt silloin? Ei hetkeäkään! Tehkää, tehkää leikkaus! Pelastakaa taatusti hänen henkensä! Ei mitään ratkaisua — pelkkä vaistomainen avunhuuto, siitäkin huolimatta, että hän silloin jo tiesi, ettei Irene rakastanut häntä! Mutta tämä toinen! Ah, hänen tunteensa Annettea kohtaan ei ollut mitään ylivoimaista! Hän oli ihmetellyt Annettea monta kertaa näinä viime kuukausina, varsinkin siitä saakka kun tämä oli alkanut olla peloissaan. Annettella oli oma tahtonsa, hän oli itsekäs ranskalaisella tavallaan. Ja kuitenkin — niin kaunis! Mitähän Annette tahtoisi? Antautuako vaaraan? »Minä tiedän, että hän toivoo lasta», ajatteli hän. »Jos se syntyy kuolleena eikä ole mitään toiveita toisesta, tulee hän olemaan kauheasti järkytetty. Ei mitään mahdollisuutta enää! Kaikki tyhjän vuoksi! Avioelämää hänen kanssaan pitkät vuodet ilman lapsia. Ei mitään, mikä vakiinnuttaisi häntä! Hän oli liian nuori. Ei mitään, mihin kiinnittää toiveensa, ei hänelle — ei minulle! Ei minulle!» Hän iski rintaansa käsillään. Miksi hän ei osannut ajatella ottamatta lukuun itseään — päästä irti itsestään ja nähdä, mitä hänen olisi tehtävä? Ajatus loukkasi häntä, kadotti sitten kärkensä ikäänkuin olisi sattunut haarniskaan. Irti itsestään! Mahdotonta! Ulos äänettömään, tuoksuttomaan, tunnottomaan, näkemättömään tilaan! Ajatus sinänsä oli kummitusmainen, järjetön! Ja koskettaen täten todellisuuden perustuksia, Forsyte-henkensä pohjaa, Soames pysähtyi hetkeksi. Kun ihminen lakkasi olemasta, lakkasi kaikki muukin. Se ehkä jatkui, mutta se ei merkinnyt mitään!

Hän katsoi kelloaan. Puolen tunnin päästä tohtori olisi tullut takaisin. Hänen täytyi päättää! Jos hän vastustaisi leikkausta ja Annette kuolisi, kuinka hän perästäpäin voisi vastata hänen äidilleen ja tohtorille? Kuinka hän voisi vastata omalletunnolleen? Hänen lastaan Annette kantoi. Jos hän kannattaisi leikkausta — silloin hän tuomitsisi heidät molemmat lapsettomuuteen. Ja minkä muun vuoksi hän oli nainut Annetten kuin saadakseen laillisen perillisen? Ja hänen isänsä — kuoleman kynnyksellä, odottaen uutisia! »Tämä on julmaa!» ajatteli hän, »minun ei olisi koskaan pitänyt joutua ratkaisemaan tällaista asiaa! Se on julmaa!» Hän kääntyi taloa kohti. Jokin hyvä, yksinkertainen ratkaisukeino! Hän otti esille rahan, mutta pani sen takaisin. Hän tiesi, että jos hän heittäisi sen, ei hän kuitenkaan välittäisi sen vastauksesta. Hän meni ruokasaliin, joka oli mahdollisimman etäällä siitä huoneesta, mistä äänet tulivat. Tohtori oli sanonut, että jokin mahdollisuus oli. Täällä sisällä mahdollisuus näytti suuremmalta, täällä ei joki virrannut eivätkä lehdet pudonneet. Tuli paloi. Soames avasi viinikaapin. Hän tuskin koskaan kajosi väkijuomiin, mutta nyt hän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja joi yhdellä siemauksella, sillä hänen piti saada verensä virtaamaan nopeammin. »Tuolla Jolyonilla oli jo lapsia», ajatteli hän. »Hän omistaa naisen, jota minä todella rakastin, ja nyt on saanut hänestä pojan! Ja minä — minua pyydetään tuhoamaan ainoa lapseni! Annette ei voi kuolla, se ei ole mahdollista. Hän on vahva!»

Hän seisoi vielä synkkänä kaapin ääressä, kun tohtorin vaunujen ääni kuului. Hän lähti tapaamaan tohtoria, mutta sai odottaa, kunnes tämä oli käynyt yläkerrassa.

»Mitä kuuluu, tohtori?»

»Tilanne on ennallaan. Oletteko ratkaissut?»

»Olen», sanoi Soames. »Älkää tehkö leikkausta!»

»Eikö? Ettekö ymmärrä vaara on suuri?»

Soamesin kasvoissa ei mikään muu liikkunut kuin huulet.

»Sanoittehan, että on jokin mahdollisuus?»

»Jokin kyllä, mutta se ei ole paljonkaan arvoinen.»

»Sanoitteko, että lapsen täytyy syntyä kuolleena, jos teette leikkauksen?»

»Sanoin.»

»Luuletteko vieläkin, ettei hän missään tapauksessa voi saada toista lasta?»

»Eihän siitä voi olla ehdottoman varma, mutta se on erittäin epätodennäköistä.»

»Hän on vahva», sanoi Soames. »Me uskallamme.»

Tohtori katsoi häneen hyvin vakavasti. »Se on teidän harteillanne», sanoi hän. »Jos olisi kyseessä oma vaimoni, en uskaltaisi.»

Soamesin leuka tärähti, kuin joku olisi lyönyt häntä.

»Onko minusta mitään hyötyä siellä?» kysyi hän.

»Ei, pysykää poissa.»

»Minä menen taulusaliin, tiedättehän missä se on.»

Tohtori nyökäytti päätään ja meni yläkertaan.

Soames seisoi edelleen kuuntelemassa. »Tähän aikaan huomenna», ajatteli hän, »on minulla ehkä hänen kuolemansa omallatunnollani.» Ei, oli kohtuutonta — kaameata ajatella asiaa niin! Synkkyys valtasi hänet taas, ja hän meni taulukokoelmaansa. Hän seisoi ikkunan ääressä. Tuuli oli pohjoisessa, oli kylmä ja kirkas, taivas oli hyvin sininen, ja raskaat, repaleiset, valkeat pilvet ajelivat toisiaan. Joki myös näytti siniseltä kellastuneitten puitten harson takaa, metsät värikkäät, hehkuvat, kullatut — varhainen syksy. Jos olisi kyseessä hänen oma elämänsä, uskaltaisiko hän silloin? »Mutta hän kyllä panisi minun henkeni alttiiksi», ajatteli Soames, »mieluummin kuin kadottaisi lapsensa! Hän ei todella rakasta minua!» Mitä voi odottaa — tytöltä ja ranskalaiselta? Ainoa todella oleellinen heille molemmille, oleellinen heidän avioliitolleen ja tulevaisuudelleen, oli lapsi! »Minä olen kestänyt yhtä ja toista tämän vuoksi», ajatteli hän, »minä en hellitä — en hellitä. On mahdollisuus saada pitää molemmat — pieni mahdollisuus!» Ihminen piti kiinni omastaan kunnes se häneltä riistettiin — piti kiinni tietenkin! Hän alkoi kävellä edestakaisin taulusalissaan. Hän oli hiljattain tehnyt oston, jonka hän tiesi yksistään merkitsevän omaisuutta, ja hän pysähtyi sen eteen — se esitti tyttöä, jolla oli himmeän kultainen, metallilankasäikeitä muistuttava tukka ja joka katseli pientä kultaista hirviötä, jota piti kädessään. Tänäkin kidutuksen hetkenä hän saattoi tajuta tekemänsä kaupan poikkeuksellisen luonteen — ihailla pöydän laatua, lattiaa, tuolia, tytön vartaloa, hänen kasvojensa syventynyttä ilmettä, tukan tummia kultasäikeitä, pienen hirviön kirkasta kultaa. Kokoilla tauluja, tulla rikkaammaksi ja rikkaammaksi! Mitä se hyödytti, jos —! Hän käänsi äkkiä selkänsä taululle ja meni ikkunaan. Muutamat hänen kyyhkysistään olivat lentäneet orsilta kyyhkyslakan ympäriltä ja ojentelivat siipiään tuulessa. Kirkkaan terävässä auringonvalossa niiden valkeus melkein säihkyi. Ne lensivät kauas, piirtäen siivillään kummallisia kuvioita taivaaseen. Annette ruokki kyyhkysiä — se oli kaunis näky. Ne söivät hänen käsistään, ne tiesivät, että hän oli käytännöllinen. Tukehduttava tunne nousi hänen kurkkuunsa. Annette ei kuole — ei voi kuolla! Hän oli liian — liian järkevä, ja hän oli vahva, todella vahva niinkuin hänen äitinsäkin, hennosta kauneudestaan huolimatta!

Alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin avasi oven ja seisoi kuuntelemassa. Ei ääntäkään! Maidonvalkea hämy hiipi portaisiin ja peitti alakerran pengermän. Hän oli jo kääntynyt mennäkseen takaisin, kun jokin ääni kuului hänen korviinsa. Hän kurkisti alas, näki mustan hahmon liikkuvan ja hänen sydämensä seisahtui. Mikä se oli? Kuolema? Tuliko Kuolema Annetten ovelta? Ei, se oli vain palvelustyttö ilman päähinettä ja esiliinaa. Tyttö tuli portaitten alapäähän ja sanoi hengästyneenä:

»Tohtori tahtoo tavata teitä, herra!»

Soames juoksi alas. Tyttö painautui seinään päästääkseen hänet sivuitseen ja sanoi:

»Oi, herra, nyt se on ohi!»

»Ohi?» sanoi Soames uhkaavana. »Mitä tarkoitatte?»

»Lapsi on syntynyt.»

Soames harppasi edessään olevat neljä porrasta ja kohtasi äkkiä tohtorin himmeässä käytävässä. Mies pyyhki otsaansa.

»No», sanoi Soames, »pian.»

»Molemmat elävät, kaikki hyvin, ymmärtääkseni.»

Soames seisoi ihan hiljaa, peittäen silmänsä.

»Minä onnittelen teitä», kuuli hän tohtorin sanovan, »se oli hiuskarvan varassa.»

Soames antoi käden vaipua silmiltään.

»Kiitoksia», sanoi hän, »paljon kiitoksia. Mikä se on?»

»Tytär, onneksi, poika olisi vienyt häneltä hengen — pojan pää.»

Tytär!

»Äärimmäisen tarkka hoito molemmille», kuuli hän tohtorin sanovan, »niin selviämme kyllä. Koska hänen äitinsä tulee?»

»Tänä iltana yhdeksän ja kymmenen välillä, toivoakseni.» »Minä viivyn siihen asti. Tahdotteko nähdä heitä?»

»Ei nyt», sanoi Soames, »vasta ennen lähtöänne. Minä käsken tuomaan teille päivällistä.» Ja hän lähti alakertaan.

Kuvaamaton helpotus, ja kuitenkin — tytär! Se tuntui hänestä kohtuuttomalta. Koko tämä vaara — koko tämä tuska — ja minkälainen tuska! — tyttären vuoksi! Hän seisoi hallin roihuavan halkovalkean ääressä koskettaen puita kenkänsä kärjellä ja. koettaen saavuttaa tasapainonsa. »Isäni!» ajatteli hän. Katkera pettymys, sitä ei käynyt kieltäminen! Ihminen ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi tahtonut tässä elämässä! Ja toista ei ollut — jos oli, ei siitä ainakaan ollut mitään hyötyä!

Hänen seisoessaan siinä tuotiin sähkösanoma.

»Tule heti, isän vointi huononee nopeasti. — Äiti.»

Hän luki sen mieli ahdistuneena. Olisi voinut luulla, että hän ei olisi tuntenut mitään näiden viime tuntien jälkeen, mutta tämän hän tunsi. Kello oli puoli kahdeksan, juna lähtisi Readingista yhdeksältä, ja rouva Lamotten juna, mikäli hän oli ehtinyt siihen, tuli kahdeksan ja neljäkymmentä — hän ehtisi siihen ja jatkaisi matkaa. Hän käski valjastaa, söi koneellisesti vähän päivällistä ja meni yläkertaan. Tohtori tuli tapaamaan häntä.

»He nukkuvat.»

»Minä en sitten mene sisään», sanoi Soames helpottuneena. »Isäni on kuolemaisillaan, minun täytyy lähteä kaupunkiin. Onko kaikki hyvin?»

Tohtorin kasvot ilmaisivat eräänlaista epäröivää ihailua. »Jospa kaikki muut olisivat noin järkkymättömiä», olisi hän voinut sanoa.

»On, minä luulen, että voitte lähteä turvallisin mielin. Tuletteko pian takaisin?»

»Huomenna», sanoi Soames. »Tässä on osoite.»

Tohtori näytti häilyvän myötätunnon partaalla.

»Hyvää yötä», sanoi Soames äkkiä ja kääntyi pois. Hän pani turkin ylleen. Kuolema! Kylmä juttu. Hän poltti savukkeen vaunuissa — se oli hänen harvoja savukkeitaan. Ilta oli tuulinen ja kiiti ohi mustin siivin, vaunulyhtyjen piti etsiä tietään. Isä! Tuo vanha, vanha mies! Epämukava yö — kuolema!

Lontoon juna tuli juuri kun hän ehti asemalle, ja Madame Lamotte tukevana, mustapukuisena, hyvin keltaisena lampun valossa, tuli käytävää kohti matkalaukku kädessä.

»Onko tässä kaikki?» kysyi Soames.

»On toki, ei minulla ollut aikaa ottaa enempää. Kuinka pienokaiseni jaksaa?»

»Hyvin — molemmat. Tyttö tuli!»

»Tyttö — mikä ilo! Minulla oli kauhea laivamatka.»

Hänen musta, luja olemuksensa, jota kauhea laivamatka ei ollut pienentänyt, asettui vaunuihin.

»Entä sinä, mon cher?»

»Isäni on kuolemaisillaan», sanoi Soames hampaittensa välistä. »Minä menen kaupunkiin. Terveiseni Annettelle.»

»Tiens!» mutisi Madame Lamotte, »quel malheur!»

Soames nosti hattua ja meni junaansa. »Nuo ranskalaiset!» ajatteli hän.