7. JUNE PUUTTUU ASIAAN

Muuan slaavilainen kuvanveistäjä, joka aikaisemmin oli asunut New Yorkissa, itsekäs ja rahaton mies, istui eräänä iltana June Forsyten atelierissa Chiswickissä Thamesin rannalla. Heinäkuun kuudennen päivän iltana Boris Strumolowski — jonka töistä usea oli näytteillä täällä, koska ne toistaiseksi olivat liiaksi aikaansa edellä voidakseen päästä näytteille minnekään muualle — oli alussa menestynyt hyvin, harrastaen tuota erillistä, melkein kristusmaista hiljaisuutta, joka niin ihastuttavan hyvin sopi hänen nuorekkaille, pyöreille leveäposkisille kasvoilleen, joita kehysti loistava, tyttömäisesti »bobbattu» tukka. June oli tuntenut hänet neljä viikkoa, ja mies oli hänen silmissään vielä neron tärkein ruumistuma tulevaisuuden toivo, jonkinlainen idän tähti, joka oli eksynyt epäkiitolliseen länteen. Tähän iltaan saakka mies oli keskustelussa rajoittunut muistelemaan vaikutelmiaan Yhdysvalloista, joitten tomun hän juuri oli ravistanut jaloistaan. Se maa oli hänen mielestään niin kaikin tavoin barbaarinen, että hän ei ollut myynyt siellä suorastaan mitään, vieläpä oli joutunut poliisin epäluulon alaiseksi— maa, jossa hänen sanojensa mukaan ei ollut omaa rotua, ei vapautta, tasa-arvoa eikä veljeyttä, ei periaatteita, perimätapoja, makua, sanalla sanoen ei sielua. Hän oli jättänyt tuon maan itsensä vuoksi ja tullut siihen ainoaan muuhun maahan, jossa hän saattoi elää hyvin June oli onnettomana ajatellut häntä yksinäisinä hetkinä seisoessaan hänen luomuksiensa edessä — ne olivat peloittavia mutta väkeviä ja vertauskuvallisia, kun vain oli kuullut selitettävän niitä. Että tuo mies, jolla oli loistavan tukan sädekehä niinkuin jollakin varhaisitalialaisella maalauksella ja joka oli vaipunut neroonsa unohtaen kaiken muun — mikä muuten oli todellisen neron ainoa tunnusmerkki — että hän oli yhä vielä siipirikko, kiihdytti Junen lämmintä sydäntä melkein Paul Postin kustannuksella. Ja hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin tyhjentääkseen taidesalonkinsa ja täyttääkseen sen Strumolowskin mestariteoksilla. Hän oli heti kohdannut vaikeuksia. Paul Post oli noussut takajaloilleen, Vospovitch esiintynyt loukkaavasti. Kaikella neron paatoksella — ja heidän nerokkuuttaan ei June vielä kieltänyt — he olivat pyytäneet näyttelylleen pitennystä ainakin toiset kuusi viikkoa. Amerikkalainen virta, jota vielä tulvi maahan, vetäytyisi pian takaisin. Amerikkalainen virta oli heidän oikeutensa, heidän pelastuksensa — koska kukaan tässä typerässä maassa ei välittänyt taiteesta. June oli mukautunut heidän todisteluunsa. Eihän Boris toki voinut pahastua siitä, että he tahtoivat saada täyden hyödyn amerikkalaisesta virrasta, jota hän itse niin kiihkeästi halveksi.

Sinä iltana hän oli selittänyt tämän Borikselle, ilman että kukaan muu oli läsnä, paitsi Hannah Hobdey, keskiaikaisaiheinen syövyttäjä ja Jimmy Portugal, Neo-Artistin toimittaja. June oli esittänyt asian hänelle sillä äkillisellä tuttavallisuudellaan, mitä alituinen kosketus uustaiteellisen maailman kanssa ei ollut koskaan kyennyt kuivettamaan hänen lämpimästä ja jalomielisestä luonteestaan. Mutta jo kaksi minuuttia senjälkeen, kun Boris oli katkaissut kristusmaisen hiljaisuutensa, alkoi June liikutella sinisiä silmiään puolelta toiselle niinkuin kissa heiluttaa häntäänsä. Tämä — niin sanoi Strumolowski — oli tyypillistä Englannille, maailman itsekkäimmälle maalle, valtakunnalle, joka imee toisten maitten verta, tuhoaa aivot ja sydämet irlantilaisilta, hinduilta, egyptiläisiltä, buureilta, burmalaisilta, maailman hienoimmilta roduilta — kerskaileva, tekopyhä Englanti! Tätä hän oli odottanutkin tullessaan maahan, missä ilma on pelkkää sumua ja kaikki ihmiset taiteelle umpisokeita kauppiaita, keinotteluun ja karkeimpaan materialismiin vajonneita! Tietoisena siitä, että Hannah Hobdey mumisi: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja että Jimmy Portugal virnaili, June sävähti purppuranpunaiseksi ja tiuskasi:

»Miksi sitten tulitte? Emme me pyytäneet teitä tulemaan.» Tämä huomautus poikkesi niin omituisesti kaikesta, mitä hänellä tähän saakka oli ollut aihetta odottaa Junen taholta, että Strumolowski ojensi kätensä ja otti savukkeen.

»Englanti ei koskaan kaipaa idealistia», sanoi hän.

Mutta Junessa oli jokin alkuperäisen englantilainen joutunut kuohuksiin, vanhan Jolyonin oikeudentunto oli ikäänkuin noussut vuoteestaan. »Tänne te tulette elämään meidän loisenamme», sanoi hän, »ja sitten solvaatte meitä. Jos se teidän mielestänne on selvää peliä, niin minun mielestäni ei.»

June huomasi nyt seikan, minkä muut olivat huomanneet ennen häntä — sen paksunahkaisuuden, joka väliin verhoaa neron herkkyyttä. Strumolowskin nuoret ja avoimet kasvot muuttuivat ylenkatseen tyyssijaksi.

»Loisena, eihän tässä eletä loisena, otetaan vain minkä muut ovat velkaa — kymmenesosa velasta. Te kadutte vielä noita sanojanne, neiti Forsyte.»

»Enkä kadu», sanoi June.

»Ah! Kyllä me tiedämme, me taiteilijat — te suositte meitä saadaksenne meistä irti minkä vain voitte. Minä en tarvitse teiltä mitään» — ja hän tuprutti savuja Junen savukkeesta.

Päätös nousi jäätävänä henkäyksenä Junen herjatun ja häpeävän sielun pyörteistä. »Hyvä on, voitte viedä tavaranne pois.»

Ja melkein samana hetkenä hän ajatteli: »Poika parka! Hänellä on vain ullakkokamari eikä luultavasti edes autorahaa. Näitten ihmisten aikana vielä — hyvin vastenmielistä!»

Nuori Strumolowski ravisti kiihkeästi päätään. Hänen tukkansa, joka oli paksu, sileä ja tiukka kuin kultakypäri, ei joutunut epäkuntoon.

»Minä voin elää tyhjästä», sanoi hän kimeästi, »olen sen usein tehnyt taiteeni vuoksi. Te porvarit vain pakotatte meitä kuluttamaan rahaa.»

Sanat sattuivat Juneen kuin piikivi kylkiluitten väliin. Niin paljon kuin hän oli tehnyt taiteen hyväksi, niin yhtä kuin hän oli ollut sen vaivojen ja siipirikkojen kanssa! Hän hapuili sopivia sanoja, kun ovi aukeni, ja hänen itävaltalaisensa tuli kuiskaamaan:

»Nuori neiti, gnädiges Fräulein.»

»Missä?»

»Pienessä ruokasalissa.»

Luoden silmäyksen Boris Strumolowskiin, Hannah Hobdeyhin ja Jimmy Portugaliin June sanaakaan sanomatta lähti ulos tasapainoa vailla. Tullessaan »pieneen ruokasaliin» hän totesi, että nuori neiti oli Fleur — hyvin kauniina, mutta kalpeana. Tänä pettymyksen hetkenä oli omaan heimoon kuuluva pieni siipirikko tervetullut Junelle, joka vaistoiltaan oli niin homeopaattinen.

Tyttö oli tietenkin tullut Jonin vuoksi tai ainakin saadakseen Junelta joitakin tietoja. Ja Junesta tuntui juuri silloin, että ainoa, mitä hän voisi sietää, olisi jonkun auttaminen.

»Muistitte siis tulla», sanoi hän.

»Muistin. Mikä hauska pieni talo! Mutta älkää antako minun häiritä, jos teillä on vieraita.»

»Siitä ei pelkoa», sanoi June. »Hautukoot nyt omassa liemessään hetkisen. Oletteko tullut Jonin vuoksi?»

»Te sanoitte, että teidän mielestänne meille pitäisi kertoa. No niin, minä olen saanut kaiken selville.»

»Oh», sanoi June hämillään. »Ei kaunista, vai kuinka?»

He seisoivat molemmin puolin pientä liinatonta pöytää, jonka ääressä June nautti ateriansa. Pöydällä oli maljakko täynnä Islannin unikoita, tyttö ojensi kätensä ja kosketti niitä hansikoiduilla sormillaan. June mieltyi nopeasti hänen uusmuotiseen pukuunsa, joka oli leveä lantiosta ja tiukka alapuolelta — viehättävä väri, pellavan sininen.

»Hän on kuin kuva», ajatteli June. Hänen pieni huoneensa, sen valkeaksi sivellyt seinät, lattia ja liesi, jotka olivat vanhoista punaisista tiilistä, sen musta maali- ja ristikkoikkunat, joitten läpi viimeinen auringonvalo loisti, eivät koskaan olleet näyttäneet niin viehättäviltä kuin taustana tuolle nuorelle olennolle, hänen kermanvalkeille, hieman huolestuneille kasvoilleen. June muisti äkillisen elävästi, kuinka sievä hän itse oli ollut noina vanhoina aikoina, jolloin hänen sydämensä oli kiinni Philip Bosinneyssa, sulhasvainajassa, joka oli jättänyt hänet tuhotakseen ikipäiviksi Irenen liiton tämän tytön isän kanssa. Tiesiköhän Fleur siitäkin?

»No niin», sanoi hän, »mitä aiotte tehdä?»

Kesti muutamia sekunteja ennenkuin Fleur vastasi.

»Minä en tahdo Jonin kärsivän. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran ja tehdä loppu tästä kaikesta.»

»Te aiotte tehdä lopun?»

»Mitä muuta voi?»

Tyttö näytti Junen silmissä äkkiä sietämättömän hengettömältä.

»Otaksun, että olette oikeassa», mutisi hän. »Tiedän, että isäni ajattelee samoin, mutta — minä en itse olisi koskaan tehnyt niin. Minä en voi suostua asioihin ilman taistelua.»

Kuinka harkitsevalta ja valppaalta tuo tyttö näyttikään, kuinka hänen äänensä kuului kylmältä!

»Ihmiset tulevat luulemaan, että olen rakastunut.»

»Ettekö sitten ole?»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minun olisi pitänyt tietää se», ajatteli June. »Hän on Soamesin tytär — senkin kala! Ja kuitenkin — Jon!»

»Mitä tahdotte minun sitten tekevän?» kysyi hän vähän vastahakoisesti.

»Voisinko tavata Jonin täällä huomenna, kun hän on matkalla Hollyn luo? Hän tulee, jos kirjoitatte hänelle rivin tänään. Ja ehkä myöhemmin tahtoisitte kaikessa hiljaisuudessa antaa heidän Robin Hillissä tietää, että kaikki on lopussa ja että heidän ei tarvitse kertoa Jonille hänen äidistään.»

»Hyvä!» sanoi June töykeästi. »Minä kirjoitan nyt, ja voitte itse panna postiin. Puoli kolme huomenna. Minä en itse ole kotona.»

Hän istahti pienen kirjoituspöydän ääreen, joka täytti erään nurkan. Kun hän lopetettuaan katsoi ympärilleen, kosketteli Fleur vielä unikkoja hansikoidulla sormellaan.

June kostutti postimerkkiä. »No niin, tässä se on. Jos ette ole rakastunut, ei asiasta tietysti ole enempää sanottavaa. Jon on onnellinen.»

Fleur otti kirjeen. »Suuret kiitokset.»

»Kylmäverinen pieni otus!» ajatteli June. Jon, hänen isänsä poika, rakastuneena eikä saanut vastarakkautta tuolta — Soamesin tyttäreltä! Se oli nöyryyttävää!

»Siinäkö kaikki?»

Fleur nyökäytti päätään, hänen hameensa liehureunukset hulmusivat ja värähtelivät, kun hän liukui ovea kohti.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!… Senkin pieni muotinukke», mutisi June sulkiessaan oven. »Se perhe!» Ja hän marssi takaisin atelieriinsa. Boris Strumolowski oli palannut kristusmaiseen hiljaisuuteensa, ja Jimmy Portugal sadatteli jokaista, lukuunottamatta sitä ryhmää, jonka puolesta hän toimitti Neo-Artistia. Tuomittujen joukossa oli Eric Cobbley ja monta muuta »siipirikko»- neroa, jotka kukin aikanaan olivat olleet ensi sijalla Junen holhokkien ja ihailun esineitten valikoimassa. Junea heikotti ja tympäisi, ja hän meni ikkunaan antaakseen jokituulen puhaltaa nuo räikeät sanat pois.

Mutta kun Jimmy Portugal vihdoin oli lopettanut ja lähtenyt Hannah Hobdeyn seurassa pois, istui June hoivaamassa nuorta Strumolowskia puolen tunnin ajan luvaten hänelle ainakin kuukauden amerikkalaista virtaa, niin että nuori nero poistui sädekehä täysin hyvässä kunnossa. »Kaikesta huolimatta», ajatteli June, »Boris on ihmeellinen.»