6. TOIVOTON

Isän kuolemaa seuranneet viikot olivat surulliset ja tyhjät ainoalle eloonjääneelle Jolyon Forsytelle. Välttämättömät muodollisuudet ja toimenpiteet — testamentin lukeminen, tilan arviointi, säädösten toimeenpano — tapahtuivat ikäänkuin hänen päänsä päällitse, alaikäinen kun hän vielä oli. Jolyonin ruumis poltettiin. Hänen erikoisen toivomuksensa mukaan ei kukaan ollut läsnä tässä toimituksessa eikä esiintynyt mustissa hänen tähtensä. Hänen omaisuutensa säädäntä, joka jossakin määrin oli riippuvainen vanhan Jolyonin testamentista, jätti hänen leskelleen Robin Hillin ja kaksituhatta viisisataa puntaa vuosittain elinkautisesti. Tämän ohella molemmat testamentit hieman monimutkaisella tavalla yrittivät taata Jolyonin kolmelle lapselle yhtä suuren osan isän ja isoisän omaisuutta niin nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa, sillä erotuksella vain, että Jon sukupuolensa vuoksi saisi omaisuutensa hallittavakseen kaksikymmentäyksivuotiaana, kun taas June ja Holly saisivat vain korkotulot, niin että heidän lapsensa heidän kuoltuaan saisivat itse pääoman. Jos heillä ei olisi lapsia, tulisi kaikki Jonille, mikäli hän eläisi kauemmin kuin he, ja, koska June oli viisikymmentä ja Holly lähes neljänkymmenen, oltiin Lincoln's Inn Fieldsissä sitä mieltä, että ilman tuota julmettua tuloveroa nuori Jon olisi ollut yhtä äveriäs mies kuin hänen isoisänsä kuollessaan. Kaikki tämä ei merkinnyt mitään Jonille ja hyvin vähän hänen äidilleen. June se oli, joka teki kaiken mitä tarvittiin asiain jäädessä niin täydellisen hyvään järjestykseen. Kun June oli lähtenyt, ja nuo kaksi olivat taaskin kahden tuossa suuressa talossa, kuoleman kanssa, joka yhdisti heitä, rakkauden kanssa, joka veti heitä erilleen, Jon vietti hyvin tuskallisia päiviä salaa tyytymättömänä ja kyllästyneenä itseensä. Äiti katseli häntä niin kärsivällisen surullisena, mutta samalla kuitenkin vaistomaisen ylpeänä, ikäänkuin tahtoen pysyä puolustusasenteessaan. Jos äiti hymyili, suututti Jonia, kun hänen oma vastaushymynsä oli niin jäykkä ja luonnoton. Hän ei tuominnut eikä arvostellut äitiä, se kaikki oli liian kaukaista — itse asiassa tuo ajatus ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Ei, hän oli jäykkä ja luonnoton siksi, että ei voinut saada sitä, mitä tahtoi äidin vuoksi. Oli eräs huojennus — oli paljon tehtävää isän taiteilijauran hyväksi, ja sitä ei turvallisesti voitu uskoa Junelle, vaikka hän olikin tarjoutunut ottamaan sen huolekseen. Mutta Jonista ja hänen äidistään tuntui, että jos June ottaisi haltuunsa isän salkut, piirustukset, jotka eivät olleet vielä olleet näytteillä, ja keskeneräiset työt, saisi koko tuotanto osakseen niin jäätäviä tuulia Paul Postin ja toisten hänen atelierinsa vieraitten taholta, että se pian jäätyisi pois hänen omasta lämpimästä sydämestäänkin. Vanhanaikaisella tasollaan ja omassa lajissaan Jolyonin tuotanto oli hyvä, eivätkä he voineet sietää ajatusta, että se joutuisi naurunalaiseksi. Yhden miehen näyttely hänen teoksistaan oli pienin rakkaudenosoitus hänelle, jota he olivat rakastaneet, ja tämän valmistelemisessa he kuluttivat monta tuntia yhdessä. Jonin kunnioitus isää kohtaan kasvoi omituisesti. Nämä tutkimukset näyttivät hänelle sen hiljaisen sitkeyden, millä isä oli tehnyt keskinkertaisesta lahjakkuudestaan jotakin todella yksilöllistä. Täällä oli suuret määrät teoksia, jotka osoittivat lakkaamatonta syventymistä ja näkövoiman kantavuuden kasvua. Tosin ei mitään oikein syvää ja hyvin kantavaa — mutta sellaisenaan oli tuotanto selvä, tunnollinen ja täydellinen. Ja muistaessaan kuinka kokonaan isä oli vapaa ylimielisyydestä tai itsetietoisuudesta, kuinka ivallisen nöyrästi hän aina oli puhunut omista ponnistuksistaan sanoen itseään aina vain »amatööriksi», ei Jon voinut olla ajattelematta, että hän ei ollut todella tuntenut isäänsä. Ottaa itsensä vakavasti, mutta ei koskaan väsyttää toisia antamalla heidän huomata, että hän teki niin, näytti olleen hänen vallitseva periaatteensa. Siinä oli jotakin, mikä vetosi poikaan ja sai hänet sydämestään yhtymään äidin vakuutukseen: »Hänessä oli todellista hienostusta, hän ei voinut olla ajattelematta toisia, mitä ikinä tekikään. Ja kun hän teki päätöksen, joka oli vastoin toisten ajatusta, teki hän sen mahdollisimman vähän uhmaten — niin toisin kuin nykyaika, eikö totta? Kahdesti elämässään hänen piti asettua vastustamaan kaikkia, eikä se kuitenkaan koskaan tehnyt häntä katkeraksi.» Jon näki kyynelten vuotavan hänen kasvoilleen, jotka hän heti käänsi poispäin. Äiti oli niin hiljainen surussaan, että väliin Jon oli arvellut, että tapaus ei ollut koskenutkaan häneen niin kovasti. Nyt, katsoessaan äitiään hän ymmärsi, kuinka kaukana sekä isästään että äidistään hän vielä oli itsehillinnässä ja arvokkuudessa. Ja hän hiipi äitinsä luo pannen kätensä hänen vyötäisilleen. Äiti suuteli häntä nopeasti, mutta melkein intohimoisesti, ja poistui huoneesta.

Atelieri, jossa he olivat lajitelleet tauluja ja kirjoittaneet allekirjoituksia, oli aikoinaan ollut Hollyn kouluhuone, hänen silkkimatojensa, kuivatun lavendelinsa, soittoläksyjensä ja muitten opetusmuotojensa hallussa. Nyt, heinäkuun lopulla, ja vaikka huone antoikin pohjoiseen ja itään, tuli lämmin, unelias ilma sisään haalistuneitten sinipunervain pellavaverhojen välistä. Pelastaakseen vähän mennyttä loistoa, joka kultaisen, niitetyn sängen tavoin liittyy huoneeseen, jonka omistaja on lähtenyt, oli Irene pannut maalintahrimalle pöydälle maljakollisen punaisia ruusuja. Tämä maljakko ja Jolyonin lempikissa, joka vielä pysytteli autioksi jääneessä huoneessa, olivat tämän hajoitetun, surullisen työhuoneen hauskat kohdat. Jon seisoi pohjoisikkunan ääressä vetäen sieraimiinsa ilmaa, johon salaperäisesti yhtyi mansikkain lämmintä tuoksua. Hän kuuli auton ajavan pihaan. Lakimiehiä taaskin jonkin joutavan asian vuoksi! Miksi tuo tuoksu teki niin kipeätä? Ja mistä se tuli — tällä puolen taloa ei ollut mansikkamaita. Vaistomaisesti hän otti rypistyneen paperipalan taskustaan ja kirjoitti muutamia katkonaisia sanoja. Hänen rintansa alkoi lämmetä, hän hieroi kämmeniään yhteen. Pian hän oli saanut kokoon seuraavaa:

»Jos laulun loisin ma pienoisen, Mi rauhaan tuutisi sydämen, tulis lauluuni pieniä seikkoja vain, tulis tuoksua kukkain puhkeevain, veden loisketta, siipien havinaa, kotikissan kehruuta leppoisaa ja kuisketta kaikkein hiljaisinta, mitä tuulessa huokaa ruohikon pinta. Olis laulu niin kirkas ja hentoinen kuin kukka tai kiitävä perhonen, ja kun umpustaan se aukeais, se kauas lentää sais.»

Hän kertaili vielä säkeitä itsekseen ikkunan luona, kun hän kuuli nimeään mainittavan ja kääntyessään ympäri näki Fleurin. Tämän hämmästyttävän näyn edessä hän ei ensin liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, mutta Fleurin kirkas, eloisa katse vangitsi taas hänen sydämensä kokonaan. Sitten hän meni pöydän eteen ja sanoi: »Kuinka ystävällistä, että tulit!» ja näki Fleurin rävähtävän taaksepäin kuin jos Jon olisi heittänyt jotakin hänen päälleen.

»Minä kysyin sinua», sanoi Fleur, »ja he ohjasivat minut tänne. Mutta minä voin lähteä pois taas.»

Jon tarrautui maalin tahriman pöydän reunaan. Fleurin kasvot ja vartalo ilmavassa puvussaan piirtyivät niin hämmästyttävän elävinä hänen näkökalvoonsa, että jos tyttö olisi painunut lattian alle, olisi Jonin vielä täytynyt nähdä hänet.

»Minä tiedän, että valehtelin sinulle, Jon. Mutta tein sen rakkaudesta.»

»Niin, oi, niin! Ei se merkitse mitään.»

»Minä en vastannut kirjeeseesi. Mitä se olisi hyödyttänyt — ei ollut mitään vastattavaa. Minä tahdoin sen sijaan nähdä sinut.» Hän ojensi molemmat kätensä, ja Jon tarttui niihin pöydän yli. Hän yritti sanoa jotakin, mutta koko hänen huomionsa kiintyi siihen, että hän ei vain loukkaisi Fleurin käsiä. Hänen omat kätensä tuntuivat niin kovilta ja Fleurin niin pehmeiltä. Tyttö sanoi melkein uhmaten:

»Tuo vanha tarina — oliko se niin kovin hirmuinen?»

»Oli.» Hänenkin äänessään kuului uhmaa.

Fleur veti kätensä pois. »Minä en luullut, että pojat meidän päivinämme olisivat sidotut äitinsä esiliinan nauhoihin.»

Jonin leuka nousi pystyyn kuin jos sitä olisi lyöty.

»Oi, minä en tarkoittanut sitä, Jon. Oli kauheata sanoa niin!» Hän tuli Jonin viereen. »Jon, rakas, minä en tarkoittanut sitä.»

»Hyvä on.»

Hän oli pannut molemmat käsivartensa Jonin hartioille ja painanut otsansa niihin, hänen hattunsa reuna oli koskettanut Jonin kaulaa ja Jon tunsi sen värisevän. Mutta hän oli kuin lamaantunut eikä osannut vastata. Fleur hellitti hänen olkapäistään ja vetäytyi pois.

»No niin, minä menen, jos et tarvitse minua. Mutta en minä sentään luullut, että olisit hylännyt minut.»

»Minä en olekaan», huusi Jon heräten äkkiä eloon. »Minä en voi. Minä koetan taas.»

Fleurin silmät välkkyivät, hän nojautui Joniin. »Jon — minä rakastan sinua! Älä jätä minua! Jos sen teet, en tiedä mitä — minä olen niin epätoivoissani. Mitä se merkitsee — koko tuo menneisyys — verrattuna tähän?»

Fleur riippui hänen kaulassaan. Jon suuteli hänen silmiään, poskiaan, huuliaan. Mutta suudellessaan häntä Jon näki tuon kirjeen lehdet, jotka olivat pudonneet hänen makuuhuoneensa lattialle — isänsä valkeat, kuolleet kasvot — äitinsä polvillaan isän edessä. Fleurin kuiskaus: »Suostuta hänet! Lupaa! Oi, Jon, koeta!» tuntuivat hänen korvissaan lapsellisilta. Hän tunsi itsensä kummallisen vanhaksi.

»Minä lupaan!» mumisi hän. »Mutta sinä et ymmärrä.»

»Hän tahtoo tärvellä meidän elämämme vain siksi, että —»

»Niin, miksi?»

Taaskin hänen äänessään oli haaste, ja Fleur ei vastannut. Fleurin käsivarret tiukkenivat hänen ympärillään ja hän vastasi tytön suudelmiin, mutta kesken antaumustakin myrkky vaikutti hänessä, tuon kirjeen myrkky. Fleur ei tietänyt — ei ymmärtänyt — hän tuomitsi väärin Jonin äitiä, hän tuli vihollisen leiristä! Niin rakastettava, ja Jon rakasti häntä niin — kuitenkin, kesken syleilyä hän ei voinut olla muistamatta Hollyn sanoja: »Minä luulen, että hänellä on 'omistava' luonne», ja äitinsä sanoja: »Rakkahin poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi!»

Kun Fleur oli lähtenyt kuin intohimoinen uni jättäen kuvansa hänen silmiinsä, suudelmansa hänen huulilleen, ankaran kivun hänen sydämeensä, nojautui Jon ikkunasta kuunnellen auton ääntä hänen ajaessaan pois. Vieläkin mansikan tuoksua, vieläkin noita pieniä kesän ääniä, joista hän tahtoi tehdä laulunsa, vieläkin tuo nuoruuden ja onnen lupaus huokaavassa, häilyvässä, lepattavassa heinäkuussa — ja hänen sydämensä revittynä! Kaipuu oli väkevänä hänessä, toivo korkeana, mutta katse painuneena, häpeissään. Mikä viheliäinen tehtävä oli hänen edessään! Jos Fleur oli onneton, oli hän myös — katsellessaan huojuvia poppeleita, vaikeitten pilvien kulkua, auringonvaloa ruoholla.

Hän odotti iltaa, kunnes heidän melkein äänetön päivällisensä oli ohi, kunnes äiti oli soittanut hänelle — ja vieläkin hän odotti, tuntien, että äiti tiesi, mitä hän aikoi sanoa. Äiti suuteli häntä ja meni yläkertaan, ja hän jäi katsomaan kuutamoa ja koiperhosia ja sitä värityksen epätodellisuutta, joka hiipii maisemaan kesäyönä. Ja hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut palata takaisin menneisyyteen — vain kolme kuukautta taaksepäin, tai vuosia eteenpäin tulevaisuuteen. Nykyisyys pimeine, julmine päätöksineen suuntaan tai toiseen tuntui mahdottomalta. Hän ymmärsi nyt paljon selvemmin kuin alussa, miltä äidistä tuntui, ikäänkuin tuon kirjeen kertoma tarina olisi ollut myrkkyitu, joka aiheutti hänessä jonkinlaisen puoluehengen kuumeen, niin että hän todella oli tietoinen kahdesta leiristä, äidin ja hänen — Fleurin ja hänen isänsä. Olkoon vain kuollut, tuo vanha omistuksen ja vihollisuuden murhenäytelmä, mutta kuolleetkin seikat ovat myrkkyä kunnes aika puhdistaa ne pois. Hänen rakkautensakin tuntui tahriintuneelta, maallisemmalta, siinä väijyi katala epäilys, mahtaisiko Fleur, niinkuin hänen isänsä, tahtoa omistaa. Se ei ollut sanoiksipuettu, aivan salainen epäilys vain, kauhean arvoton, joka hiipi hänen muistojensa kiihkeyteen, kosketti himmentävällä henkäyksellään noitten ihastuttavain kasvojen ja vartalon vilkkautta ja suloa — epäilys, joka ei ollut kyllin todellinen vakuuttamaan häntä läheisyydestään, mutta juuri tarpeeksi todellinen tärvelemään täydellisen luottamuksen. Ja täydellinen luottamus oli oleellista Jonille, joka ei vielä ollut kahtakymmentä. Hänellä oli nuoruuden kiihkeä halu antaa molemmin käsin eikä ottaa kummallakaan — antaa rakastaen jollekin, joka oli yhtä välittömän jalomielinen kuin hän itse. Varmasti Fleur oli! Jon nousi istuimeltaan ikkunan vieressä ja kulki edestakaisin suuressa, harmaassa, aavemaisessa huoneessa, jonka seinät olivat hopeakankaan verhoamat. Tämä talo — niin isä oli sanonut tuossa kuolinvuoteen kirjeessä — tämä talo oli rakennettu äitiä varten, että hän asuisi siinä Fleurin isän kanssa. Hän ojensi kätensä hämärässä ikäänkuin tarttuakseen vainajan haamumaiseen käteen. Hän sulki kätensä koettaen tuntea siinä isänsä laihojen, kadonneitten sormien kosketuksen, puristaakseen niitä ja rauhoittaakseen häntä — hän oli isän puolella. Vangitut kyynelet saivat hänen silmänsä tuntumaan kuivilta ja kuumilta. Hän palasi ikkunan ääreen. Ulkona oli lämpimämpi, ei niin haaveenomaista, turvallisempaa, ulkona loisti kultainen kuu, joka vasta kolme päivää sitten oli ollut täysi. Yön vapaus teki hyvää. Jospa Fleur ja hän olisivat saaneet kohdata autiolla saarella ilman menneisyyttä — Luonto vain talonaan! Jonilla oli vielä suuri kunnioitus autioita saaria kohtaan, missä kasvoi leipäpuita ja vesi oli sininen korallirannoilla. Yö oli syvä, yö oli vapaa — siinä oli houkutusta, viekoittelua, lupausta, selvyyttä vaikeuksista, rakkautta! Mammanpoika, sidottu äidin—! Hänen poskiaan poltti. Hän sulki ikkunan, veti verhot eteen, sammutti lampetin ja meni yläkertaan.

Ovi hänen huoneeseensa oli auki, valo sytytetty. Äiti, vielä iltapuvussa, seisoi ikkunan edessä. Äiti kääntyi ja sanoi:

»Istu, Jon, nyt puhelemme.» Hän istahti ikkunalaudalle, Jon vuoteelleen. Äiti oli kääntänyt profiilinsa häneen, hänen vartalonsa kauneus ja sulo, otsan, nenän ja kaulan hieno viiva, koko tuo äidin outo ja ikäänkuin etäinen hienostus liikutti Jonia. Äiti ei koskaan kuulunut ympäristöihinsä. Hän ikäänkuin tuli niihin jostakin! Mitä äiti aikoi sanoa hänelle, jolla oli sellaisia asioita sydämellään?

»Minä tiedän, että Fleur oli täällä tänään. En ihmettele.» Oli kuin hän olisi sanonut: »Hän on isänsä tytär!» Ja Jonin sydän kovettui. Irene jatkoi hiljaa:

»Isän kirje on minulla. Otin sen talteen tuona yönä. Tahdotko sen takaisin, kultaseni?»

Jon pudisti päätään.

»Olin tietysti lukenut sen ennenkuin hän antoi sen sinulle. Se ei oikein antanut tarkkaa kuvaa rikollisuudestani.»

»Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

»Hän esitti asiat hyvin kauniisti, mutta minä tiedän, että mennessäni ilman rakkautta naimisiin Fleurin isän kanssa tein kauhean teon. Onneton avioliitto, Jon, voi tuhota toistenkin elämän, ei vain omaamme. Sinä olet peloittavan nuori, rakkaani, ja peloittavan rakastunut. Luuletko, että ehkä voisit tulla onnelliseksi tuon tytön kanssa?»

Tuijottaen hänen tummiin silmiinsä, joita tuska vielä tummensi, Jon vastasi:

»Voisin — oi, voisin toki, jos sinä vain voisit olla onnellinen.»

Irene hymyili.

»Kauneuden ihailu ja omistamisen halu ei ole rakkautta. Entä jos sinun tapauksestasi tulisi samanlainen kuin minun — sellainen, jossa kaikki syvin tukehtuu, liha yhtyy, ja henki on sodassa!»

»Miksi siitä tulisi niin, äiti? Sinä ajattelet, että hänen täytyy tulla isäänsä, mutta hän ei tule. Minä olen nähnyt isän.»

Taaskin oli Irenen huulilla hymy, ja Jonissa jokin horjui. Tuossa hymyssä oli niin paljon ironiaa ja kokemusta.

»Sinä olet antaja, Jon, hän on ottaja.»

Tuo arvoton epäily, tuo kummitteleva epävarmuus taaskin!

Hän sanoi kiivaasti:

»Hän ei ole sellainen — hän ei ole. Mutta minä vain siksi, että en voi tehdä sinua onnettomaksi, äiti, nyt kun isä —» Hän iski nyrkit otsaansa.

Irene nousi.

»Minähän sanoin sinulle tuona yönä, rakkaani, että et välittäisi minusta. Minä tarkoitin sitä. Ajattele itseäsi ja omaa onneasi! Minä voin kestää kaiken — sehän on omaa syytäni.»

Taaskin sana »Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

Irene tuli hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsilleen.

»Onko pääsi kipeä, kultaseni?»

Jon pudisti päätään. Kipu ei ollut päässä, vaan rinnassa — oli kuin nuo kaksi rakkautta olisivat repineet rikki hänen rintansa kudoksen.

»Minä tulen aina rakastamaan sinua yhtä paljon, Jon, mitä ikinä teetkin. Sinä et menetä mitään.» Hän hiveli Jonin tukkaa lempeästi ja meni pois.

Jon kuuli oven sulkeutuvan ja heittäytyi vuoteelleen maaten siinä hengitystään pidättäen, mielessä kauhea, jännittynyt tunne.