14. HÄNEN

Hänellä oli paljon huolehdittavaa sinä iltana ja koko seuraavan päivän. Sähkösanoma rauhoitti hänet Annetten voinnin suhteen aamiaisaikaan, ja hän ehti vasta viimeisellä junalla takaisin Readingiin, otsallaan Emilyn suudelma ja korvissaan hänen sanansa:

»Minä en tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua, rakas poikani.»

Hän pääsi taloonsa puolenyön aikaan. Ilma oli muuttunut, oli taas leuto, ikäänkuin se voisi nyt hellittää päätettyään työnsä ja lähetettyään erään vanhan Forsyten viimeiseen tilintekoonsa. Toinen, päivällisaikaan saapunut sähkösanoma oli varmentanut Annetten hyvät uutiset, ja sensijaan että olisi mennyt sisään Soames menikin kuutamossa puutarhan poikki katetun veneensä luo. Hän voisi nukkua siellä ihan hyvin. Katkeran väsyneenä hän heittäytyi turkissaan sohvalle ja nukkui. Hän heräsi pian sarastuksen jälkeen ja meni kannelle. Hän nojautui kaiteeseen, katsoi länttä kohden, missä joki metsän alapuolella teki leveän mutkan. Soamesissa oli luonnon kauneuden tajuaminen omituisesti samanlaista kuin hänen talonpoikaisissa esi-isissään, suuttumuksen tunnetta jollei sitä ollut, vaikka epäilemättä hänen maisemamaalaustutkimuksensa olivat kehittäneet ja sivilisoineet tätä tunnetta. Mutta aamunkoitto kykenee hedelmöittämään asiallisintakin näkemystä, ja hän tunsi liikutusta. Tämä oli toinen jokimaailma kuin hänen muuten tuntemansa, tämä, jota kirkasti tuo etäinen, kylmä valo, maailma, johon ihminen ei ollut astunut, epätodellinen maailma, ikäänkuin jokin vieras ranta, jonka hän oli löytänyt. Sen väri ei ollut sovinnaisuuden väri, siinä oli tuskin mitään väriä, sen muodot olivat unimaiset, mutta kuitenkin selvät, sen hiljaisuus oli huumaava, tuoksuton. Miksi se niin liikutti häntä, sitä hän ei osannut sanoa, jollei siksi, että hän tunsi olevansa siinä niin yksin, vailla kaikkia sukulaisuussuhteita ja kaikkea omaisuutta. Sellaiseen maailmaan ehkä hänen isänsä oli matkalla, vaikka se muuten muistuttikin sitä maailmaa, jonka hän oli jättänyt taakseen. Ja Soames pakeni siitä ryhtymällä pohtimaan, kuka maalari olisi voinut tehdä tälle maisemalle oikeutta. Harmaanvalkea vesi oli kuin — kuin kalan vatsa. Oliko mahdollista, että tämä maailma, jota hän katseli, oli kokonaan yksityisomaisuutta, jokea lukuunottamatta — ja sitäkin käytettiin! Ei puuta, ei pensasta, ei ruohonlehteä, ei lintua eikä eläintä, ei kalaakaan, joka ei olisi ollut jonkun oma. Ja kerran tämä kaikki oli viidakkoa ja suota ja vettä, ja tarumaiset eläimet samoilivat ja metsästelivät täällä tuntematta ihmisolentoa, joka olisi voinut antaa niille nimiä; lahoava rehevyys oli täyttänyt upeudellaan nuo rannat, joilla korkeat, huolellisesti hoidetut puut nyt tulivat vedenrajaan asti, ja vesiperäinen kaislikko oli toisella rannalla peittänyt kaikki laidunmaat. Niin, he olivat vallanneet kaiken omakseen, aidanneet, varustaneet nimilapuilla ja sulloneet lakimiesten toimistoihin. Ja hyvä olikin! Mutta joskus aina, niinkuin nyt, menneisyyden haamu tuli kummittelemaan ja haaveilemaan ja kuiskaamaan ihmisolennolle, joka sattui olemaan hereillä: »Minun omistajattomasta yksinäisyydestäni te kaikki tulitte, siihen myös jonakin päivänä kaikki palaatte.»

Ja Soames, joka tunsi tämän maailman kylmyyden ja aavemaisuuden — tämän maailman, joka oli hänelle niin uusi ja itsessään niin ikivanha: omistajaton maailma, joka käy katsomassa menneisyytensä näyttämöä — Soames meni sisään ja keitti itselleen teetä väkiviinalampulla. Juotuaan hän otti kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti kaksi uutista:

»James Forsyte kuoli t.k. 20. p. talossaan Park Lanen varrella 91:llä ikävuodellaan. Hautajaiset 24. p. Highgatessa. Mieluimmin ilman kukkia.»

»Annette, Soames Forsyten vaimo, on t.k. 20. p. huvilassa The Shelter, Mapledurham, synnyttänyt tyttären.» Ja imupaperiin hän kirjoitti »pojan».

Kello oli kahdeksan tavallisessa syksyn maailmassa, kun hän meni taloonsa. Pensaat joen varrella erottuivat pyöreinä ja kirkkaanvärisinä maidonkarvaisesta usvasta, halkotulen savu nousi sinisenä ja suorana ilmaan, ja hänen kyyhkysensä kuhertelivat nyppien höyheniään auringonpaisteessa.

Hän pujahti pukeutumishuoneeseensa, otti kylvyn, ajoi partansa, pani puhtaat liinavaatteet ja tumman puvun ylleen.

Madame Lamotte oli juuri aloittamassa aamiaistaan, kun hän tuli ruokasaliin.

Hän katsoi vävynsä pukua ja sanoi: »Älä kerro mitään!» puristaen hänen kättään. »Annette voi oikein hyvin. Mutta tohtori sanoo, ettei hän voi saada useampia lapsia. Joko tiesit sen?» Soames nyökäytti päätään. »Se on vahinko. Mais la petite est adorable. Du café?»

Soames jätti hänet niin pian kuin suinkin saattoi. Rouva Lamotte loukkasi häntä — niin luja, asiallinen, nopea, selvä — ranskalainen. Soames ei voinut sietää hänen vokaalejaan, hänen »r»äänteitään, ja vihasi hänen äskeistä katsettaan, ikäänkuin se olisi Soamesin syy, ettei Annette koskaan voinut synnyttää hänelle poikaa! Hänen syynsä! Hän vihasi myös tuota halpahintaista ihastusta tyttäreen, jota hän ei vielä ollut nähnyt.

Omituista, kuinka hän lykkäsi vaimonsa ja lapsensa kohtaamista!

Olisi voinut luulla, että hän syöksyisi sinne ensi hetkenä. Päinvastoin hän tunsi eräänlaista fyysillistä arkuutta — hän oli nirso omistaja. Hän pelkäsi sitä, mitä Annette mahtoi ajatella hänestä, tuskiensa aiheuttajasta, pelkäsi nähdä pienokaista, pelkäsi osoittavansa pettymystään nykyisestä ja — tulevasta.

Hän vietti kokonaisen tunnin kävelemällä edestakaisin salissa ennenkuin saattoi koota rohkeutensa mennäkseen yläkertaan ja koputtaakseen hänen ovelleen.

Rouva Lamotte avasi oven.

»Ah! Vihdoinkin sinä tulet! Elle vous attend!» Hän meni Soamesin ohitse pois, ja Soames astui sisään hiljaisella tavallaan, leuka lujana, silmät pelokkaina.

Annette oli hyvin kalpea ja hyvin kaunis maatessaan siinä. Lapsi oli piilossa jossakin, Soames ei voinut nähdä sitä. Hän meni vuoteen viereen ja kumartui äkillisen liikutuksen vallassa suutelemaan Annetten otsaa.

»Siinähän sinä olet, Soames», sanoi hän. »Minä en ole enää niin huono. Mutta minä olen kärsinyt hirveästi, hirveästi. Olen iloinen, etten voi saada useampia. Oi, kuinka minä olen kärsinyt!»

Soames seisoi ääneti, sivellen hänen kättään. Hellyyden, myötätunnon sanoja ei ehdottomasti vain tahtonut tulla, ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Englantilainen tyttö ei olisi sanonut noin!» Sinä hetkenä hän tiesi varmasti, että hän ei koskaan tulisi olemaan vaimoaan lähellä hengessä eikä totuudessa, eikä Annette häntä. Hän oli liittänyt Annetten kokoelmiinsa — siinä kaikki! Ja Jolyonin sanat tulivat hänen mieleensä: »Minä kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi kahleista vapaaksi.» No niin, hän oli vapautunut! Oliko hän joutunut kahleisiin taas!

»Meidän pitää ruveta syöttämään sinua», sanoi hän, »niin vahvistut taas.»

»Etkö tahdo nähdä pienokaista, Soames? Hän nukkuu.»

»Totta kai», sanoi Soames, »hyvin kernaasti.»

Hän meni vuoteen jalkopään ympäri toiselle puolelle ja tuijotti. Ensi hetkenä hän näki juuri sen mitä luulikin näkevänsä — pikkulapsen. Mutta hänen tuijottaessaan lapsi hengitti ja teki pieniä nukkumaeleitä pikku kasvoillaan, ja vähitellen se alkoi saada yksilöllistä muotoa, tulla jonkin taulun kaltaiseksi, sellaiseksi, että hän olisi tuntenut sen toisten joukosta. Se ei ollut vastenmielinen, se oli kummallisen nuppumainen ja liikuttava. Sillä oli tumma tukka. Soames kosketti sitä sormellaan, hän tahtoi nähdä sen silmät. Ne avautuivat, ne olivat tummat — siniset vai ruskeat, sitä hän ei osannut sanoa. Se räpytti silmiään, tuijotti häneen, silmissä asui jonkinlainen uninen syvyys. Ja äkkiä Soamesin sydämessä tuntui niin omituiselta, lämpimältä, ikäänkuin se olisi avartunut.

»Ma petite fleur!» sanoi Annette pehmeästi.

»Fleur», toisti Soames. »Fleur! Pannaan hänen nimekseen Fleur.»

Voitonriemun ja uudistuneen omistuksen tunne paisui hänen rinnassaan.

Hyvä Jumala, tuo olento oli hänen!