6. SOAMESIN YKSITYISELÄMÄ
Tyyni Tuulio translation
Matkalla Green Streetille Soamesin mieleen juolahti, että hänen pitäisi pistäytyä Dumetriuksella Suffolk Streetin varrella nähdäkseen, mitä mahdollisuuksia hänellä oli saada Bolderbyn vanha Crome itselleen. Sodastakin olisi hyötyä, jos nyt saisi ostetuksi Bolderbyn vanhan Cromen! Vanha Bolderby oli kuollut, hänen poikansa ja pojanpoikansa olivat kaatuneet — tilukset peri serkku, joka aikoi myydä tuon taulun, Englannin aseman vuoksi, sanoivat toiset, koska hänellä oli hengenahdistus, sanoivat toiset.
Jos Dumetrius kerran sai sen haltuunsa, tulisi hinnasta mahdoton. Oli siis välttämätöntä tietää, joko se oli Dumetriuksella, ennenkuin Soames yrittäisi sitä itselleen. Hän siis rajoittui pohtimaan Dumetriuksen kanssa, tulisiko Monticelli taas muotiin, nyt kun muotina oli, että taulu oli kaikkea muuta, vaan ei taulu, keskustelemaan John Bullin tulevaisuudesta ja välillä vähän Buxton Knightista. Vasta lähtiessään Soames sanoi: »Bolderbyn vanhaa Cromea ei siis myytykään?» Puhtaan rotuylemmyyden tunnossa Dumetrius huudahti, aivan kuin Soames oli laskenutkin:
»Oi, kyllä minä sen vielä saan, herra Forsyte!»
Hänen silmäluomensa värähtely vahvisti Soamesia päätöksessään kirjoittaa suoraa päätä uudelle Bolderbylle ja huomauttaa, että ainoa arvokas tapa myydä vanha Crome oli välittäjien karttaminen. Hän sanoi siis: »Hyvä on, hyvästi!» ja lähti pois jättäen Dumetriuksen viisautensa valtaan.
Green Streetillä hän kuuli, että Fleur oli poissa ja viipyisi kaiken iltaa; hän aikoi olla vielä yhden yön Lontoossa. Soames otti alakuloisena ajurin ja ehti junaansa.
Hän pääsi kotiin kuudeksi. Ilma oli raskas, sääsket purivat, oli ukkosta. Ottaen kirjeensä hän meni pukeutumishuoneeseen siistiytymään Lontoon tomusta.
Vähäpätöinen posti. Muuan kuitti, lasku Fleurin ostamista tavaroista. Kiertokirje erään syövytysnäyttelyn johdosta. Kirje, joka alkoi:
»Hyvä herra,
Tunnen velvollisuudekseni —»
Se oli kai jokin vetoomus tai muuta harmillista. Hän katsoi heti allekirjoitusta. Sellaista ei ollut! Hän käänteli epäuskoisena kirjeen sivuja ja tutki joka nurkkaa. Soames, joka ei ollut julkisuuden mies, ei ollut vielä koskaan saanut nimetöntä kirjettä, ja hänen ensimmäinen vaistonsa oli repiä se kappaleiksi, se kun oli vaarallinen, toinen vaistonsa lukea se, juuri koska se oli vaarallinen.
»Hyvä herra,
Tunnen velvollisuudekseni ilmoittaa teille, vaikka asia ei koskekaan minua, että vaimonne on suhteissa erääseen muukalaiseen —»
Tuohon sanaan päästyään Soames keskeytti lukunsa koneellisesti ja tutki postileimaa. Mikäli hän saattoi tunkeutua sen läpipääsemättömän verhon taakse, johon postitoimisto oli kätkenyt sen, oli paikka jokin »sea»-loppuinen ja »t» oli siinä myös. Chelsea? Ei! Battersea? Ehkä! Hän luki eteenpäin.
»Nuo ulkomaalaiset ovat kaikki samanlaisia. Paha heidät periköön. Tämä kohtaa vaimonne kahdesti viikossa. Minä tiedän sen omana tietonani — ja sisulleni ottaa nähdä englantilaista petettävän. Pitäkää silmällä niin näette, enkö puhu totta. Minä en sekaantuisi asiaan, jollei kyseessä olisi tuollainen likainen ulkomaalainen.
Teidän.»
Soamesin mielessä, kun hän pudotti tämän kirjeen käsistään oli melkein samanlainen tunne, kuin jos hän olisi tullut makuuhuoneeseensa ja huomannut sen olevan täynnä kovakuoriaisia. Nimettömyyden halpamaisuus teki asiasta pöyristyttävän likaisen. Ja pahinta oli, että tämä varjo oli ollut hänen mielensä syvyyksissä siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin Fleur oli osoittanut hänelle ruohokentällä maleksivaa Profondia ja sanonut: »Saalistava kissa!» Eikö hän ollut juuri tämän asian yhteydessä tänä samana päivänä tutkinut testamenttiaan ja avioliittosopimustaan? Ja nyt tuo nimetön lurjus, joka ilmeisesti ei hyötynyt asiasta muuta kuin sen, että sai purkaa kiukkuaan ulkomaalaisia kohtaan, oli vetänyt jutun esiin siitä pimeydestä, missä hän oli uskonut ja toivonut voivansa sen pysyttää. Että hänelle tähän elämän aikaan tyrkytettiin tällainen tieto Fleurin äidistä! Hän otti kirjeen matolta, repi sen kahtia, ja sitten, kun sitä kannatti enää takasivun taitekohta, lakkasi repimästä ja luki sen uudelleen. Sinä hetkenä hän teki erään elämänsä ratkaisevan päätöksen. Hän ei antaisi pakottaa itseään uuteen häväistysjuttuun. Ei! Miten ikinä hän päättikin suhtautua asiaan, — ja se vaati mitä kaukonäköisintä ja huolellisinta huomioonottamista — hän ei tekisi mitään, joka voisi vahingoittaa Fleuriä. Tämä päätös palautti hänen mielensä tasapainon, ja hän alkoi peseytyä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kuivasi ne. Skandaalia hän ei tahtonut, mutta jotakin oli tehtävä tämän asiaintilan lopettamiseksi. Hän meni vaimonsa huoneeseen ja seisoi katsellen ympärilleen. Hänen ei edes juolahtanut mieleensä etsiä jotakin, joka todistaisi Annetten syyllisyyden ja antaisi hänelle oikeuden esiintyä uhkaavasti. Todistuksia ei löytyisi — siihen oli Annette liian käytännöllinen. Hän oli hylännyt ajatuksen antaa vakoilla vaimoaan jo ennenkuin se oli syntynytkään — hän muisti liian hyvin edellisen kerran kokemukset. Ei! Hänellä ei ollut muuta kuin tämä revitty kirje, jonkun nimettömän lurjuksen lähettämä, jonka hävytön sekaantuminen hänen yksityiselämäänsä raivostutti häntä. Oli vastenmielistä käyttää sitä hyväkseen, mutta se voisi käydä välttämättömäksi. Mikä onni, ettei Fleur ollut kotona tänä iltana! Koputus ovelle keskeytti hänen tuskalliset mietteensä.
»Herra Michael Mont on salissa, herra. Tahdotteko tavata häntä?»
»En», sanoi Soames, »tai kyllä. Minä tulen.»
Oli mitä oli, kunhan se vain saattoi täyttää hänen mielensä muutamankin minuutin ajaksi!
Michael Mont flanellipuvussaan seisoi parvekkeella polttaen savukettaan. Soamesin tullessa hän viskasi sen pois ja haroi tukkaansa kädellään.
Soamesin tunteet tuota nuorta miestä kohtaan olivat omituiset. Vanhojen mittapuitten mukaan hän epäilemättä oli huikentelevainen, vastuuton nuori veitikka, ja kuitenkin hänestä jotenkin täytyi pitää, niin äärettömän pirteällä tavalla hän sanoa päräytteli mielipiteitään.
»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Oletteko saanut teetä?»
Mont tuli sisään.
»Minä luulin, että Fleur olisi jo palannut, mutta olen iloinen, että hän ei ole. Itse asiassa minä — minä olen kauheasti hullaantunut häneen, niin kauheasti, että mielestäni teidän on parempi tietää. On tietysti vanhanaikaista tulla ensin puhumaan isälle, mutta kyllä kai te sen annatte anteeksi. Minä puhuin omalle isälleni, ja hän lupaa auttaa minua, jos perustan kodin. Oikeastaan ajatus miellyttää häntä suurestikin. Minä kerroin hänelle Goyastanne.»
»Oh», sanoi Soames kuvaamattoman kuivasti. »Vai miellyttää se häntä?»
»Miellyttää, entä teitä?»
Soames hymyili heikosti.
»Katsokaas», jatkoi Mont hypistellen olkihattuaan, ja hänen hiuksensa, korvansa, kulmakarvansa, kaikki näytti nousevan pystyyn jännityksestä, »se, joka on läpäissyt sodan, ei voi olla pitämättä vähän kiirettä.»
»Päästäkseen naimisiin ensin ja sitten eroon», sanoi Soames hitaasti.
»Ei Fleuristä eroon. Kuvitelkaa, jos itse olisitte minun asemessani!»
Soames karisti kurkkuaan. Tuo tapa esittää asioita oli tehokas kylläkin.
»Fleur on liian nuori», sanoi hän.
»Oi, ei ole. Me olemme kauhean vanhoja tähän maailman aikaan. Isäni tuntuu minusta aivan pikkulapselta, hänen ajatuskoneistonsa ei ole koskaan ponnistanut hiuskarvan vertaa. Mutta hän onkin paroni, ja se tietysti estää hänen kehitystään.»
»Paroni», toisti Soames. »Mitä se merkitsee?»
»Niin, paroni. Minustakin tulee paroni aikoinani. Mutta minä koetan kestää sen.»
»Menkää pois ja kestäkää tämä», sanoi Soames.
Nuori Mont sanoi rukoilevasti: »Oi, ei toki. Minun yksinkertaisesti täytyy parveilla näillä mailla, muuten ei minulla olisi koirankaan mahdollisuuksia. Annattehan te sentään Fleurin tehdä mitä hän tahtoo. Madame hyväksyy minut.»
»Tosiaanko!» sanoi Soames kylmästi.
»Ettehän tosissanne hylkää minua, ettehän?» Ja nuori mies näytti niin murheelliselta, että Soames hymyili.
»Te voitte mielestänne olla kovin vanha», sanoi Soames, »mutta minun silmissäni olette äärettömän nuori. Tuollainen rynnistäminen ei ole mikään kypsyyden merkki.»
»Hyvä on, minä myönnän, että olemme nuoria. Mutta osoittaakseni teille, että tarkoitan totta — minä olen ottanut toimen.»
»Hauska kuulla.»
»Olen liittynyt erääseen kustannusliikkeeseen, isäukko maksaa takuut.»
Soames pani käden suulleen, hän oli ollut sanomaisillaan: »Herra auttakoon sitä kustannusliikettä!» Hänen harmaat silmänsä tutkivat kiihtynyttä nuorta miestä.
»Minä kyllä pidän teistä, herra Mont, mutta Fleur on minulle kaikki kaikessa. Kaikkeni — ymmärrättekö?»
»Ymmärrän, mutta niin hän on minullekin.»
»Olkoon vain. Olen kuitenkin iloinen, että kerroitte minulle.
Ja nyt ei mielestäni ole enää mitään sanottavaa.»
»Minä tiedän, että asia riippuu hänestä.»
»Minä toivon, että se riippuu hänestä vielä kauan.»
»Te ette juuri anna toiveita», sanoi Mont äkkiä.
»En», sanoi Soames, »minun elämänkokemukseni eivät yllytä minua liittämään ihmisiä yhteen liian äkisti. Hyvää iltaa, herra Mont. Minä en kerro Fleurille mitä olette sanonut.»
»Oi», sanoi Mont nolona, »minä voisin todella ampua kuulan otsaani hänen tähtensä. Hän tietää sen varsin hyvin.»
»Luultavasti.» Ja Soames ojensi kätensä. Hajamielinen puserrus, raskas huokaus, ja pian senjälkeen nuoren miehen moottoripyörän ääni kutsui esiin lentävän pölyn ja katkeavien luitten näkyjä.
»Nuorempi sukupolvi!» hän ajatteli raskaasti ja meni ulos ruohokentälle. Puutarhassa oli niitetty, ja ilmassa tuntui vielä tuoreen heinän tuoksua — ukkossää pysytti tuoksut lähellä maata. Taivas oli punertava — poppelit mustat. Joella oli pari kolme venettä, jotka näyttivät kiirehtivän suojaan ennen myrskyä. »Kolme päivää kaunista ilmaa», ajatteli Soames, »ja sitten myrsky!» Missä oli Annette? Tuon miehen kanssa, luultavasti — hän oli nuori nainen! Ajatuksen outo armeliaisuus ihmetytti häntä, ja hän vetäytyi huvihuoneeseen ja istahti. Totuus oli — hän myönsi sen — että Fleur merkitsi hänelle siksi paljon, että vaimo merkitsi hyvin vähän. Ranskalainen — ei koskaan paljonkaan enempää kuin rakastajatar, ja tuo puoli asioista alkoi olla hänelle yhdentekevä! Kummallista, että Soames, joka oli piintyneen varovainen ja varma sijoituksissaan, tunneasioissa aina pani yhden kortin varaan kaikki. Ensin Irene — nyt Fleur! Istuessaan siinä hän oli himmeästi tietoinen asiasta ja tietoinen tällaisen menettelyn vaarallisuudesta. Se oli kerran tuottanut hänelle onnettomuutta ja häpeää — nyt se pelastaisi hänet! Hän välitti Fleuristä siksi paljon, ettei tahtonut uutta skandaalia. Jospa hän vain saisi käsiinsä tuon nimettömän kirjeen kirjoittajan, hän opettaisi sitä miestä sekaantumaan hänen asioihinsa ja liikuttamaan pohjamutaa vedestä, jonka hän tahtoi pysyvän liikuttamattomana!… Etäinen salama, hiljainen jyräys, ja suuria sadepisaroita putosi olkikatolle hänen yläpuolellaan. Hän pysyi välinpitämättömänä piirrellen sormellaan kuvioita pienen maalaisen pöydän pölyiselle pinnalle. Fleurin tulevaisuus! »Minä tahdon hänelle hyvän purjetuulen», ajatteli hän. »Mikään muu ei merkitse mitään minun iässäni.» Yksinäinen juttu koko elämä! Et koskaan voi pitää itselläsi sitä, minkä olet saanut! Kun yhdestä selviät, tulee toinen tilalle. Mistään ei voi olla varma! Hän ojensi kätensä ja poimi punaisen köynnösruusun kimpusta, joka riippui ikkunan edessä. Kukat kasvoivat ja putosivat — luonto oli kummallinen sekin! Ukkonen jyrisi ja paukahteli siirtyen itää kohti jokea pitkin, kalpeat salamat välähtivät hänen silmissään, poppelien latvat erottuivat terävinä ja tuuheina taivaasta, raskaat sadekuurot pieksivät kohisten ja pauhaten pientä taloa, missä hän istui välinpitämättömänä, ajatellen.
Kun myrsky oli ohi, hän jätti turvapaikkansa ja lähti astelemaan märkää polkua joen rannalle.
Kaksi joutsenta oli etsinyt suojaa rantakaislikosta. Hän tunsi linnut hyvin ja jäi katselemaan noitten vaikeitten, kaartuvien kaulojen ja suurten, käärmemäisten päitten arvokkuutta. »Ei ole arvokasta se, mitä minun nyt on tehtävä!» ajatteli hän. Ja kuitenkin se oli tehtävä, jotta ei pahempaa tapahtuisi. Annetten oli nyt täytynyt palata kotiin, missä hän sitten oli ollutkin, sillä oli jo melkein päivällisaika, ja mitä lähemmäksi hänen kohtaamisensa hetki tuli, sitä vaikeampi oli tietää, mitä oli sanottava ja kuinka sanottava. Uusi, peloittava ajatus tuli hänen mieleensä. Entä jos Annette tahtoisi vapautensa mennäkseen naimisiin tuon miehen kanssa! No niin, jos hän tahtoi, ei hän sitä voinut saada. Soames ei ollut mennyt naimisiin hänen kanssaan sitä varten. Prosper Profondin kuva viipyi rauhoittavana hänen edessään. Se mies ei menisi naimisiin! Ei, ei! Suuttumus tuli tuon hetkellisen pelon tilalle. »Sen miehen ei tarvitse tulla minun tielleni», ajatteli hän. Tuo sekasikiö — edusti — niin, mitä Prosper Profond edusti? Ei varmaan mitään kovinkaan merkillistä. Ja kuitenkin jotakin kyllin todellista tässä maailmassa — kahleistaan vapautunutta moraalittomuutta, saalistamisen pettymystä! Tuo lause, jonka Annette oli oppinut häneltä: »Je m'en fiche!» Fatalisti! Mannermaalainen — kosmopoliitti — ajan tuote! Jos tuomitsevampaa lausuntoa voi antaa toisesta, tunsi Soames, että sellaista ei ollut ainakaan hänen tiedossaan.
Joutsenet olivat kääntäneet päätään ja katselivat hänen ohitseen johonkin omaan etäisyyteensä. Toinen niistä sihisi hiukan, pyristi pyrstöään, kääntyi ikäänkuin peräsimen voimasta ja ui pois. Toinen seurasi mukana. Niitten valkeat ruumiit ja uljaat kaulat katosivat näkyvistä, ja hän meni taloa kohti.
Annette oli salissa pukeutuneena päivällistä varten, ja Soames ajatteli mennessään yläkertaan: »Kaunis on se, joka käyttäytyy kauniisti.» Kaunis! Paitsi huomautuksia salin ikkunaverhoista ja myrskystä ei itse teossa puhuttu mitään koko aterian aikana, jonka erikoisuuksina olivat ruuan oikea määrä ja erinomainen laatu. Soames ei juonut mitään. Aterian jälkeen hän seurasi Annettea saliin ja tapasi hänet polttamasta savuketta kahden ranskalaisikkunan välisessä sohvassa. Hän nojautui taaksepäin melkein suorana, yllään avokaulainen musta puku, polvi polven päällä ja siniset silmät puoliummessa. Siniharmaa savu suikerteli hänen punaisilta, melko täyteläisiltä huuliltaan, verkko sitoi kastanjanruskean tukan, hänellä oli ohuimmat silkkisukat jalassaan ja kengissä hyvin korkeat korot, jotka tehostivat jalan rintavuutta. Kaunis kappale mihin huoneeseen tahansa! Soames, joka piti tuota revittyä kirjettä kädessään syvällä päivällistakin sivutaskussa, sanoi:
»Minä menen sulkemaan ikkunan, ulkona on niin kosteata.» Hän sulki ikkunan ja seisoi katselemassa David Coxia, joka koristi viereisen seinän kermanväristä laudoitusta.
Mitä Annette mahtoi ajatella? Soames ei ollut elämässään ymmärtänyt naista — lukuunottamatta Fleuriä — eikä Fleuriäkään aina! Hänen sydämensä löi nopeasti. Mutta jos hän aikoi tehdä sen, oli hetki tullut. Hän kääntyi David Coxista ja otti revityn kirjeen esiin.
»Olen saanut tämän.»
Annetten silmät avautuivat, tuijottivat häneen ja kovenivat.
Soames ojensi hänelle kirjeen.
»Se on revitty, mutta voit lukea sen.» Ja hän kääntyi takaisin David Coxiin — meritaulu, väritys hyvä — mutta liikettä liian vähän. »Tahtoisin tietää, mitä tuo mies tekee tällä hetkellä!» hän ajatteli. »Minä vielä aion hämmästyttää häntä.» Silmäinsä nurkasta hän näki Annetten istuvan jäykkänä, kirje kädessään, hänen silmänsä siirtyivät puolelta toiselle tummenneitten luomien ja rypistyväin, tummenneitten kulmain alla. Hän pudotti kirjeen käsistään, vavahti hieman, hymyili ja sanoi:
»R-rumaa!»
»Olen aivan samaa mieltä», sanoi Soames, »häpeällistä. Onko se totta?»
Hammas tarttui Annetten punaiseen alahuuleen. »Ja entä jos olisi?»
Hän oli paatunut!
»Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa?»
»Ei.»
»Puhu sitten!»
»Mitä hyödyttää puhua?»
Soames sanoi jäisesti: »Sinä siis myönnät sen?»
»Minä en myönnä mitään. Sinä olet hullu, kun kysyt. Sinunlaisesi mies ei saisi kysyä. Se on vaarallista.»
Soames teki kierroksen huoneessa hillitäkseen nousevaa kiukkuaan.
»Muistatko», sanoi hän pysähtyen Annetten eteen, »mikä olit, ennenkuin menin naimisiin kanssasi? Ravintolan kassanhoitaja.»
»Muistatko, ettei minulla ollut edes puolta sinun iästäsi?»
Soames keskeytti heidän silmiensä tuiman yhteenoton ja palasi David Coxin luo.
»Minä en aio ryhtyä sanasotaan. Minä vaadin sinua luopumaan tästä — ystävyydestä. Ajattelen asiaa yksinomaan Fleurin kannalta.»
»Ah, Fleur!»
»Niin», sanoi Soames itsepintaisesti, »Fleur. Hän on sinun lapsesi yhtä paljon kuin minun.»
»On ystävällistä myöntää se.»
»Aiotko tehdä mitä minä käsken?»
»Minäpä en sano.»
»Sitten minun täytyy pakottaa sinut.»
Annette hymyili.
»Ei, Soames», sanoi hän. »Sinä olet avuton. Älä sano mitään sellaista, mitä tulet katumaan.»
Viha paisutti hänen otsansa suonia. Hän avasi suunsa purkaakseen mielenliikutustaan — mutta ei voinut. Annette jatkoi:
»Minä lupaan, että tällaisia kirjeitä ei enää tule. Se riittää.» Soames väänteli itseään. Hänellä oli se tunne, että tuo nainen, joka olisi ansainnut hän ei tietänyt mitä, kohteli häntä kuin lasta.
»Kun kaksi ihmistä on naimisissa ja he elävät niinkuin me, Soames, on parempi, että he ovat aivan rauhallisia toistensa suhteen. On asioita, joita ei vedetä päivänvaloon ihmisten naurettaviksi. Ole sinä siis rauhallinen, ei minun tähteni, vaan itsesi tähden. Sinä olet tulossa vanhaksi — minä en vielä. Sinä olet opettanut minut hyvin käytännölliseksi.»
Soames, joka oli kokenut kaikki tukehtumisen tunteet, toisti jurosti:
»Minä vaadin sinua luopumaan tuosta ystävyydestä.»
»Entä jos en luovu?»
»Silloin — silloin jätän sinut pois testamentistani.»
Jostakin syystä tämä ei näyttänyt tehoavan. Annette nauroi.
»Sinä elät kauan, Soames.»
»Sinä — sinä olet huono nainen», sanoi Soames äkkiä.
Annette kohautti olkapäitään.
»Sitä en luule. Elämä sinun kanssasi on tosin tappanut minussa jotakin, mutta minä en ole huono nainen. Minä olen järkevä — siinä kaikki. Ja niin sinäkin olet, kun olet ajatellut asiaa.»
»Minä menen tapaamaan tuota miestä», sanoi Soames nyreästi, »ja karkoitan hänet tiehensä.»
»Mon cher, sinä olet hupsu. Sinä et välitä minusta, sinä saat minusta juuri sen mitä tahdotkin ja soisit, että kaikki muu minussa olisi kuollutta. Minä en myönnä mitään, mutta minä en aio kuolla tässä iässä, Soames, ja minä sanon, että sinun on paras olla rauhassa vain. Minä itse en pane toimeen mitään skandaalia, en mitään. Nyt en sano enää mitään, teetpä sitten mitä tahansa.»
Hän ojensi kätensä, otti ranskalaisen romaanin pieneltä pöydältä ja avasi sen. Soames katseli häntä tunteittensa kuohun vaientamana. Tuon miehen ajatteleminen sai hänet melkein tahtomaan Annettea itselleen, ja tämä oli jotakin uutta heidän suhteessaan, yllättävää ihmiselle, joka oli niin vähän taipuvainen filosofiseen erittelyyn. Sanaakaan sanomatta hän meni ulos ja tauluhuoneeseen. Tämä oli seuraus ranskattaren naimisesta! Ja kuitenkin, ilman Annettea ei olisi ollut Fleuriä! Hän oli täyttänyt tarkoituksensa.
»Hän on oikeassa», ajatteli Soames, »minä en voi tehdä mitään. Minä en edes tiedä, onko siinä ollut mitään.» Itsesäilytysvaisto kehoitti häntä sulkemaan luukut, sammuttamaan tulen ilman puutteella. Jollei hän uskonut, että jossakin asiassa oli jotakin, ei siinä ollutkaan mitään.
Sinä iltana hän meni vaimonsa huoneeseen. Annette otti hänet vastaan ikäänkuin asia olisi ollut täysin selvä eikä mitään kohtausta olisi ollut heidän välillään. Ja Soames palasi omaan huoneeseensa omituinen rauha mielessään. Jos ei tahtonut nähdä, ei tarvinnut. Ja hän ei tahtonut — tästälähin hän ei tahtoisi nähdä. Sillä ei voittanut mitään — ei mitään! Hän avasi lipastonlaatikon ja otti rasiasta nenäliinan ja Fleurin kehystetyn valokuvan. Katseltuaan sitä hetkisen hän työnsi sen syrjään, ja alla oli tuo toinen — tuo vanha kuva Irenestä. Pöllö huusi, kun hän seisoi ikkunan ääressä katsomassa kuvaa. Pöllö huusi, punaisten köynnösruusujen väri syveni, lehmuksen tuoksu tuli sisään. Hyvä Jumala! Se oli ollut toista! Intohimo — muisto! Tomua ja tuhkaa!