10. BALTHASAR KOIRAN KUOLEMA

Jolyon, joka oli yöllä tullut Calais'sta, saapui Robin Hilliin sunnuntaiaamuna. Hän ei ollut lähettänyt mitään ilmoitusta tulostaan ja käveli asemalta astuen omalle alueelleen viidakon portin kautta. Tullessaan penkille, joka oli tehty vanhasta kaatuneesta puunrungosta, hän istahti pantuaan ensin päällystakkinsa penkille. »Reumatismia!» ajatteli hän, »siihen rakkaus päättyy tällä iällä.» Ja äkkiä Irene näytti olevan hyvin lähellä, yhtä lähellä kuin tuona päivänä, jolloin he olivat yhdessä retkeilleet Fontainebleaussa ja istahtaneet rungolle syömään lounasta. Kummitusmaisen lähellä! Hänen sieraimiinsa tunkeutui tuoksua, jota kalpea, siivilöity auringonpaiste houkutteli esiin pudonneista lehdistä. »Olen iloinen, ettei ole kevät», ajatteli hän. Mahlan tuoksu, lintujen laulu, kukkien puhkeaminen olisi tehnyt tämän kaiken sietämättömäksi. »Toivottavasti ehdin voittaa asian ennen kevättä, minä vanha hupsu!» Ja hän otti takkinsa ja käveli eteenpäin. Hän kulki lammikon ohi ja nousi hitaasti mäenrinnettä. Lähellä ylintä kohtaa tervehti häntä käheä haukunta. Ruohokentällä saniaismetsän lähellä oli hänen vanha koiransa Balthasar. Koira, jonka himmeät silmät luulivat isäntää vieraaksi, varoitti maailmaa hänestä. Jolyon vihelsi erikoisella tavallaan. Tältäkin yli sadan yardin etäisyydeltä hän saattoi nähdä heräävän tuntemisen merkit lihavassa, ruskean ja valkeankirjavassa ruumiissa. Vanha koira nousi seisomaan, ja selän yli kiinteästi käpertynyt häntä alkoi heikosti, mutta kiihkeästi heilua, sitten Balthasar lähti taapertelemaan eteenpäin, otti vauhtia ja katosi saniaismetsän reunan taakse. Jolyon luuli kohtaavansa sen veräjällä, mutta Balthasaria ei näkynyt, ja hän kääntyi hieman levottomana saniaismetsään. Siellä vanha koira makasi kyljellään, katsoen häneen silmin, jotka jo olivat lasimaiset.

»Mikä on, ukko ressuni?» huudahti Jolyon. Balthasarin kihara ja tuuhea häntä pääsi vielä vähän liikkumaan, sen himmenevät silmät näyttivät sanovan: »Minä en voi nousta, herra, mutta olen iloinen, kun saan nähdä teidät.»

Jolyon polvistui, hänen kovin sumentuneet silmänsä tuskin saattoivat nähdä, kuinka koiran kylki hitaasti lakkasi nousemasta ja laskemasta. Hän kohotti koiran päätä vähän — se oli hyvin raskas.

»Mikä on, hyvä poika? Mihin sinua on sattunut?» Häntä heilahti vielä kerran, sitten katosi silmistä elämän ilme. Jolyon siveli kädellään tuota elotonta, lämmintä ruumista. Siinä ei näkynyt mitään — isännän paluun aiheuttama mielenliikutus vain oli seisauttanut sydämen tuossa lihavassa ruumiissa. Jolyon saattoi tuntea kuonon, missä pari vaaleata harjasta kasvoi, kylmenevän hänen huuliaan vastaan. Hän viipyi muutamia minuutteja polvillaan, käsi tuon jäykistyvän pään alla. Ruumis oli hyvin raskas, kun hän kantoi sen toiseen päähän kenttää, siihen oli ajautunut lehtiä, ja hän peitti Balthasarin niillä. Oli tuuletonta, ja lehdet suojelisivat ruumista uteliailta katseilta iltapäivään asti. »Minä hautaan Balthasarin itse», ajatteli hän. Oli kulunut kahdeksantoista vuotta siitä, kun hän toi tuon pienen pennun taskussaan St. John's Woodin taloon! Omituista, että vanhan koiran piti kuolla juuri nyt! Oliko se enne? Portilla hän kääntyi katsomaan tuota punaruskeata kasaa, sitten hän kulki hitaasti taloa kohti, kurkku hyvin paksuna.

June oli kotona, hän oli tullut suoraa päätä saatuaan tiedon Jollyn ilmoittautumisesta vapaaehtoisiin. Jollyn isänmaallisuus oli voittanut hänen myötätuntonsa buureja kohtaan. Talon mieliala oli omituinen ja jakautunut, kun Jolyon tuli sisään ja kertoi Balthasarin kuolemasta. Uutisella oli yhdistävä vaikutus. Side menneisyyteen oli katkennut — koira Balthasar! Kaksi heistä ei voinut muistaa mitään ennen Balthasarin aikoja, Junelle koira edusti isoisän viimeisiä vuosia, Jolyonille tuota taloudellisten vaikeuksien ja esteettisen kamppailun aikaa ennenkuin hän taas oli päässyt isänsä rakkauden ja varallisuuden valtakuntaan. Ja nyt koira Balthasar oli poissa!

Iltapäivällä hän ja Jolly ottivat kuokan ja lapion ja lähtivät kentälle. He valitsivat paikan lähellä tuota punaruskeata kasaa, niin ettei heidän tarvinnut kantaa sitä kauas, leikkasivat turpeen huolellisesti pois ja alkoivat kaivaa. He kalvoivat hiljaa kymmenen minuuttia ja lepäsivät sitten.

»No niin, ukkoseni», sanoi Jolyon, »sinusta siis tuntui, että sinun piti?»

»Niin», vastasi Jolly. »Tietenkään minun ei tee mieli, ei hiukkaakaan.»

Kuinka tarkalleen nuo sanat kuvastivatkaan Jolyonin omaa mielentilaa!

»Minä ihailen sinua siitä, poikaseni. En usko, että olisin tehnyt sitä sinun iälläsi — liiaksi Forsyte, pelkään. Mutta minä luulen, että laji heikkenee joka sukupolvelta. Sinun poikasi, jos sellaisen saat, voi olla puhdas altruisti, kuka tietää?»

»Silloin hän ei ainakaan tulisi minuun, isä, minä olen kauhean itsekäs.»

»Et toki, hyvä mies, tämä osoittaa selvästi, ettet ole.» Jolly ravisti päätään, ja he kaivoivat taas.

»Kummallinen on koiran elämä», sanoi Jolyon äkkiä. »Ainoa nelijalkainen, jossa on epäitsekkyyden alkeita ja vähän tietoa Jumalasta?»

Jolly katsoi isäänsä.

»Uskotko sinä Jumalaan, isä? Sitä en ole koskaan tietänyt.» Saadessaan niin tutkivan kysymyksen eräältä, jolle ei voinut vastata keveästi, Jolyon pysähtyi hetkeksi. Kaivaminen tuntui hänen selässään.

»Mitä tarkoitat Jumalalla?» sanoi hän. »On kaksi yhteensoveltumatonta käsitystä Jumalasta. Toinen on tuntematon, luova prinsiippi — siihen uskotaan. Ja toinen on epäitsekkyyden summa ihmisessä — siihen tietenkin uskotaan.»

»Minä ymmärrän. Kristus jää silloin ulkopuolelle, eikö niin?»

Jolyon tuijotti häneen. Kristus, noiden molempien käsitysten yhdistäjä! Lasten ja imeväisten suusta! Tässä vihdoinkin oikeaoppisuuden tieteellinen selitys! Kristuksen elämän ylevä runo oli ihmisen yritys yhdistää nuo kaksi yhteensoveltumatonta käsitystä Jumalasta. Ja koska ihmisen epäitsekkyyden summa oli osa tuntemattomasta luomisprinsiipistä yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa luonnossa ja maailmankaikkeudessa, olisi loppujen lopulta voitu keksiä huonompikin yhdistäjä! Kummallista — ihminen kulki elämänsä läpi näkemättä asiaa tällä tavoin!

»Mitä sinä ajattelet, ukkoseni?» sanoi hän.

Jolly rypisti kulmiaan. »Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani puhuimme tietysti paljon kaikesta tuollaisesta. Mutta toisena vuonna siitä luopuu — en tiedä miksi, se on kauhean mielenkiintoista.»

Jolyon muisti, että hänkin oli puhunut aika paljon kaikesta tuollaisesta ensimmäisenä Cambridgen-vuotenaan ja lakannut puhumasta toisena.

»Sinä kai tarkoitat, että vanhalla Balthasarilla oli käsitystä tuosta toisesta Jumalasta», sanoi Jolly.

»Niin, muuten ei sen vanha sydän parka olisi pakahtunut jonkin ulkopuolisen seikan vuoksi.»

»Mutta eikö se itse asiassa ollut vain itsekäs mielenliikutus?»

Jolyon pudisti päätään. »Ei, koirat eivät ole puhtaita Forsyteja, ne rakastavat jotakin, joka on ulkopuolella niitä itseään.»

Jolly hymyili.

»Minä kai ainakin olen», sanoi hän. »Tiedätkö, minä menin vapaaehtoisiin vain antaakseni Val Dartielle haasteen tehdä samoin.»

»Mutta minkätähden?»

»Me emme siedä toisiamme», sanoi Jolly lyhyesti.

»Ah», mutisi Jolyon. Sukuviha siis jatkui kolmanteen polveen — tämä nykyaikainen viha, joka ei avoimesti ilmaissut itseään.

»Kerronkohan pojalle siitä?» ajatteli hän. Mutta minkä tähden — jos hänen oma osuutensa loppuisi lyhyeen?

Ja Jolly ajatteli: »Hollyn asia on kertoa hänelle tuosta pojasta. Jollei hän sitä tee, merkitsee se sitä, että hän ei tahdo kerrottavan isälle, enkä minä tahdo kuljettaa juoruja. Olen ainakin saanut asian loppumaan. Parempi, että jätän sen sikseen.»

Sitten he kaivoivat hiljaisina, kunnes Jolyon sanoi:

»No nyt, ukkoseni, minä luulen, että riittää.» Ja lapioihinsa nojautuen he tuijottivat kuoppaan, jonne iltatuuli jo oli kuljettanut muutamia lehtiä.

»Tätä puolta asiasta minä en kestä», sanoi Jolyon äkkiä.

»Anna minun tehdä se, isä. Balthasar ei koskaan erikoisesti välittänyt minusta.»

Jolyon pudisti päätään.

»Me nostamme Balthasarin hyvin kauniisti, lehtineen, kaikkineen. Minä en tahtoisi nähdä sitä. Minä otan pääpuolen. Kas niin!»

He nostivat äärimmäisen huolellisesti vanhan koiran ruumiin, jonka haalistunut punaruskea ja valkea pilkisti sieltä tuulen liikuttamien lehtien lomasta. He laskivat sen hautaan raskaana, kylmänä ja tunteettomana, ja Jolly levitti lisää lehtiä sen päälle, kun taas Jolyon, joka syvästi pelkäsi osoittaa mielenliikutusta pojalleen, alkoi nopeasti luoda multaa tuon hiljaisen hahmon päälle. Siinä meni entisyys! Jospa vain olisi iloinen tulevaisuus odotettavana! Oli kuin olisi tallannut multaa oman elämänsä päälle. He panivat turpeen huolellisesti paikoilleen tuolle tasaiselle pikku kummulle ja palasivat kotiin käsikkäin, kiitollisina siitä, että olivat säästäneet toistensa tunteita.