14. ULKOMAALAINEN ILTA

Soames odotti itsepintaisena kevään tuloa — ei mikään helppo tehtävä sille, joka tietää, että aika kuluu, että linnut metsässä eivät tule lähemmäksi hänen pivoaan, että mitään pääsyä verkosta ei näy millään taholla. Herra Polteed ei tiedottanut mitään, paitsi että vakoilu jatkui — ja maksoi paljon rahaa. Val ja hänen serkkunsa olivat lähteneet sotaan, josta nyt kuului parempia uutisia, Dartie oli toistaiseksi siivolla, James pysyi terveenä, liiketoimet menestyivät miltei kaamean hyvin — ei mikään voinut huolestuttaa Soamesia paitsi se, että hän oli »pysähdyksissä», ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.

Hän ei suorastaan karttanut Sohoa, sillä hän ei voinut päästää heitä siihen uskoon, että hän oli »hälvennyt», niinkuin James olisi sanonut — hän tahtoi voida sukeltaa näkyviin minä hetkenä tahansa. Mutta hänen täytyi olla niin hillitty ja varovainen että hän usein kulki Restaurant Bretagnen oven ohi astumatta sisään ja harhaili lähellä tätä aluetta, joka aina sai hänet tuntemaan olleensa omistuksen vaistossaan säännötön.

Hän valeli juuri eräänä toukokuun iltana Regent Streetillä ja joutui kummallisimpaan ihmisjoukkoon mitä oli milloinkaan nähnyt — kirkuvaan, viheltelevään, tanssivaan, riehuvaan, irvokkaaseen ja hirvittävästi ilakoivaan joukkoon. Näillä ihmisillä oli tekonenät ja huuliharput, vihellyspillit ja pitkät sulat hatussa, kaikki mahdolliset hulluuden merkit Soamesin mielestä. Mafeking! Niin, olihan se vallattu! Hyvä! Mutta antoiko se aihetta tällaiseen? Keitä olivat nämä ihmiset, mistä olivat ne tulleet West Endiin? Hänen kasvojaan kutkutettiin, hänen korviinsa vihellettiin. Tytöt kirkuivat: »Varo hiuksiasi, ukkeli!» Muuan nuorukainen heitti häneltä silinterin päästä, ja hänen oli vaikea saada se takaisin. Koirapommeja räjähteli hänen nenänsä alla, hänen jalkainsa välissä. Hän oli hämmentynyt, vihoissaan, loukkaantunut. Tämä ihmisvirta tuli kaikkialta, ikäänkuin jokin oikku olisi avannut padot ja päästänyt liikkeelle vedet, joitten olemassaolosta hän oli kenties kuullut, mutta ei koskaan uskonut todeksi. Tämä oli siis roskaväki, hienostuksen ja forsytelaisuuden luvaton, elävä kielto. Tämä oli — jumaliste — kansanvaltaa! Se haisi pahalta, kirkui, oli hirmuinen! East Endissä se voisi käydä laatuun, vieläpä Sohossakin, mutta täällä Regent Streetillä, Piccadillyssa! Mitä poliisi ajatteli? Vuonna 1900 ei Soames, yhtä vähän kuin tuhannet muut Forsytet, ollut koskaan nähnyt kattilaa kannettomana, ja katsoessaan siihen nyt hän tuskin uskoi korventuvia silmiään. Koko asia oli ennenkuulumaton! Näillä ihmisillä ei ollut mitään rajoja, he näyttivät pitävän häntä naurettavana — tuollainen kauhea joukko, raaka, karkea, naurava — ja minkälaista naurua! Mikään ei ollut heille pyhää! Hän ei hämmästyisi, vaikka he alkaisivat rikkoa ikkunoita! Pall Mallissakin, ohi noitten ylväitten talojen, joihin päästäkseen ihmisten piti maksaa kuusikymmentä puntaa, kulki tuo kirkuva, viheltävä, tanssiva, mieletön joukko. Klubin ikkunoista katseli hänen oma lajinsa heitä ilmeisesti huvitettuna. He eivät ymmärtäneet! Tämähän oli vakavaa — siitä saattoi tulla jotakin! Lauma oli nyt iloinen, mutta jonakin päivänä se saattaisi tulla näkyviin toisella tuulella! Hän muisti erään kansanmellakan kahdeksankymmenluvun lopulta, jolloin hän asui Brightonissa, silloin oli rikottu esineitä ja pidetty puheita. Mutta enemmän kuin pelkoa hän tunsi syvää hämmästystä. He olivat hysteerisiä — se ei ollut englantilaista! Ja kaikki tämä aiheutui pienen kaupungin vapauttamisesta, kaupungin, joka ei ollut suurempi kuin — Watford, ja joka sijaitsi kuuden tuhannen peninkulman päässä. Itsehillintä, pidättyväisyys! Nämä ominaisuudet, jotka olivat hänelle melkein kalliimpia kuin elämä, nämä omaisuuden ja kulttuurin välttämättömät tunnusmerkit, missä ne olivat nyt? Tämä ei ollut englantilaista! Ei, se ei ollut englantilaista! Niin Soames mietti kulkiessaan eteenpäin. Oli kuin hän äkkiä olisi nähnyt jonkun, joka leikkasi hänen laillisista asiapapereistaan pois kohdan »rauhassa omistaakseen», tai kuin jokin hirviö olisi vaaninut ja hiiviskellyt jossakin tulevaisuudessa, luoden varjonsa jo tähän aikaan. He eivät enää olleet luotettavia, he eivät kunnioittaneet mitään! Oli kuin olisi havainnut, että yhdeksän kymmenettä osaa Englannin kansasta onkin ulkomaalaisia. Ja jos niin oli — mitä kaikkea sitten voisikaan tapahtua!

Hyde Park Cornerissä tuli vastaan George Forsyte, hyvin päivettyneenä monien kilpa-ajojen jäljiltä, tekonenä kädessään.

»Halloo, Soames», sanoi hän, »siitä saat nenän!»

Soames vastasi kalpeasti hymyillen.

»Sain tämän eräältä tuollaiselta urheilumieheltä», jatkoi George, joka ilmeisesti oli ollut syömässä päivällistä. »Minun täytyi antaa hänelle kyytiä — hän yritti litistää hattuni. Minä sanon, että jonakin kauniina päivänä saamme luvan taistella noita poikia vastaan, he alkavat käydä niin kirotun röyhkeiksi — radikaaleja ja sosialisteja kaikki tyyni. He tahtovat omaisuutemme. Kerro tämä James sedälle, niin hän saa unta paremmin.»

»In vino veritas», ajatteli Soames, mutta tyytyi nyökäyttämään päätään ja tuli Hamilton Placelle. Park Lanella oli vähemmän räyhääjiä eikä kovin äänekkäitä. Ja katsellen taloihin hän ajatteli: »Me olemme sentään maan selkäranka. Ei meitä niin vähällä järkytetä. Yhdeksän kymmenesosaa lakia koskee omistamista.»

Mutta kun hän sulki isänsä talon oven jälkeensä, hävisi koko tuo kummallinen ulkomaalainen painajainen hänen mielestään melkein yhtä täydellisesti kuin jos hän vain olisi nähnyt siitä unta ja herännyt oman joustinpatjaisen vuoteensa lämpimässä, siistissä aamu-mukavuudessa.

Hän kulki keskellä suurta, tyhjää salia ja seisahtui.

Vaimo! Joku, jonka kanssa saisi puhua. Siihen oli oikeus! Jumaliste, siihen oli oikeus!