4. SOAMES HARKITSEE

Timesin ilmoitus Jolyon serkun kuolemasta vaikutti Soamesiin aivan yksinkertaisesti. Vai oli tuo mies nyt poissa! Näiden kahden elämässä ei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin he olisivat pitäneet toisistaan. Tuo kuumaverinen tunne viha oli jo kauan sitten juossut loppuun Soamesin sydämessä eikä hän ollut sallinut mitään uusiutumista, mutta hänen mielestään tämä varhainen kuolema oli runollisen oikeuden tulos. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuo mies saanut nauttia hänen vaimostaan ja talostaan ja — oli nyt kuollut! Muistosanat, jotka seurasivat vähän myöhemmin, osoittivat — hänen mielestään — Jolyonille liikaa huomiota. Niitten mukaan hän oli tuo »ahkera ja miellyttävä maalari, jonka tuotteita olemme tottuneet pitämään tyypillisinä parhaalle myöhäisviktorialaiselle vesiväritaiteelle.» Soames, joka miltei koneellisesti oli asettanut korkeammalle Molen, Morpinin ja Caswell Bayen ja oli aina osoittanut ylenkatsettaan melkein kuuluvasti, kun sattui näyttelyssä näkemään serkkunsa taulun, käänsi Times-lehden kovalla rapinalla.

Hän oli sinä aamuna tullut kaupunkiin Forsyte-asioissa ja oli täysin tietoinen Gradmanin vinosta katseesta silmälasien takaa. Vanhan kirjanpitäjän yllä oli valittavien onnittelujen ilmakehä. Hän ikäänkuin tuoksui vanhoilta ajoilta. Melkein kuuli hänen ajattelevan: »Herra Jolyon, nii-in, juuri minun ikäiseni ja nyt poissa — voi hyvänen aika! Rouvalle se on varmasti ikävää. Hän oli kaunis nainen. Liha on lihaa! He ovat kirjoittaneet hänestä muistosanat lehtiin. Ajatella!» Hänen ilmakehänsä sai itse asiassa Soamesin suorittamaan muutamia välikirjoja ja osakkeensiirtoja poikkeuksellisen nopeasti.

»Entä tuo Fleur neitiä koskeva säädös, herra Soames?»

»Olen muuttanut ajatusta», vastasi Soames lyhyesti.

»Ahaa! Sepä hyvä! Minusta te pidittekin liiaksi kiirettä.

Ajat muuttuvat.»

Soames oli alkanut pohtia, kuinka tämä kuolemantapaus vaikuttaisi Fleuriin. Hän ei ollut varma, että Fleur tiesi siitä — tyttö luki harvoin sanomalehtiä eikä koskaan katsellut syntymä-, vihkiäis- eikä kuolinilmoituksia.

Hän joudutti asioitaan ja ehti Green Streetille lounaalle. Winifred oli melkein murheissaan. Jack Cardigan oli rikkonut vaunujensa etupyörän, mikäli saattoi ymmärtää, eikä vähään aikaan nyt voisi olla »kunnossa». Winifred ei voinut tottua tuohon ajatukseen.

»Lähtikö Profond sitten?» kysyi Soames äkkiä.

»Hän lähti», vastasi Winifred, »mutta minne, sitä en tiedä.»

Niin, siinä sitä oltiin — mahdotonta sanoa mitään! Eipä siltä, että hän olisi halunnut tietää. Annettelta tuli kirjeitä Dieppestä, missä hän äitinsä kanssa oli.

»Näit kai, että tuo mies on kuollut?»

»Näin», sanoi Winifred. »Sääli hänen — hänen lapsiaan. Hän oli hyvin ystävällinen.» Soames äännähti omituisesti. Aavistus vanhasta, syvästä totuudesta — että ihmisiä arvostellaan tässä maailmassa pikemminkin sen mukaan mitä he ovat kuin sen mitä he tekevät — hiipi kostonhimoisena koputtamaan hänen mielensä takaovelle.

»Minä tiedän, että on ollut jotakin taikauskoa siihen suuntaan», mutisi hän.

»Hänelle pitää tehdä oikeutta nyt, kun hän on kuollut.» »Minä olisin tahtonut tehdä hänelle oikeutta jo aikaisemmin», sanoi Soames, »mutta en koskaan saanut tilaisuutta. Onko sinulla aateliskalenteria?»

»On, alahyllyllä.»

Soames otti hyllyltä paksun punaisen kirjan ja alkoi selailla sitä.

»Mont — Sir Lawrence, 9:s paroni, aateloitu 1620, vanhin poika, vht. Geoffrey, 8:s paroni, ja Lavinia, Sir Charles Muskhamin, (par.) tytär Muskham Hallista, Shropshire; nainut v. 1890 Emilyn, Conway Charwellin, Esq., tytär Condaford Grangesta, Oxfordshiren kreivikuntaa; poika, perillinen Michael Conway, s. 1895, ja kaksi tytärtä. Asunto: Lippinghall Manor, Folwell, Bucks. Klubeja: Snooks, Coffee House, Aeroplane.»

»Hm», sanoi Soames. »Oletko koskaan tuntenut ketään kustantajaa?»

»Timothy sedän.»

»Tarkoitan elossaolevaa.»

»Montyn klubiin kuului eräs. Monty toi hänet kerran tänne päivälliselle. Tiedät kai, että hän aina aikoi kirjoittaa kirjan siitä, kuinka kilparadalla voi ansaita rahaa. Hän koetti saada tuon miehen innostumaan asiasta.»

»Kuinka kävi?»

»Hän sai miehen lyömään vetoa eräästä hevosesta — kaksi tuhatta. Emme nähneet häntä sen koommin. Hän oli aika tyylikäs, jos oikein muistan.»

»Voittiko hevonen?»

»Ei, se tuli muistaakseni viimeisenä. Tiedäthän, että Monty omalla alallaan oli aika sukkela.»

»Oliko?» sanoi Soames. »Voitko nähdä mitään yhteyttä tulevan paronin ja kustannusliikkeen kanssa?»

»Ihmiset tekevät kaikenlaista tähän maailman aikaan», vastasi Winifred. »Ajan suuri ajatus näyttää olevan, ettei saa olla jouten — niin toisin kuin meidän aikanamme. Silloin oli hienoa olla tekemättä mitään. Mutta minä otaksun, että siihen palataan taas.»

»Tuo nuori Mont, josta puhun, on hyvin rakastunut Fleuriin. Jos se lopettaisi tuon toisen jutun, voisin rohkaista häntä.»

»Onko hänessä tyyliä?» kysyi Winifred.

»Hän ei ole kaunis, mutta hauskannäköinen kyllä, aivot vähän hatarat. Aika paljon tiluksia, luulisin. Hän näyttää olevan vakavasti kiintynyt. Mutta minä en tiedä.»

»Ei», sanoi Winifred, »se on hyvin vaikeata. Minä olen aina huomannut parhaaksi olla tekemättä mitään. Kauhean harmillinen tuo Jackin juttu, nyt emme pääse lähtemään ennen kuin Bank Holidayn jälkeen. No niin, ihmiset ovat aina huvittavia, minä menen Puistoon katselemaan heitä.»

»Jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Soames, »hankkisin pienen huvilan maalla ja lähtisin sinne vapaapäiviä ja lakkoja pakoon, kun haluttaa.»

»Maalla on minusta niin ikävä», vastasi Winifred, »ja rautatielakko on minusta aina ollut oikein jännittävä.»

Winifred oli aina ollut tunnettu kylmäverisyydestään.

Soames lähti. Koko matkan Readingiin hän pohti, kertoisiko Fleurille tuon pojan isän kuolemasta. Se ei muuttanut tilannetta paitsi että poika oli riippumaton nyt ja joutuisi kohtaamaan vastarintaa vain äitinsä taholta. Hän tulisi epäilemättä myöskin saamaan paljon rahaa ja ehkä talon — tuon talon, joka oli rakennettu Ireneä ja häntä itseään varten — tuon talon, jonka arkkitehti oli aiheuttanut hänen kotielämänsä tuhon. Hänen tyttärensä — tuon talon rouva! Se olisi runollista oikeutta. Soames naurahti lyhyeen, ilottomasti. Hän oli tarkoittanut tuon talon palauttamaan avioliittonsa rauhan, tarkoittanut sen asuinpaikaksi jälkeläisilleen, jos hän saisi Irenen lahjoittamaan hänelle yhdenkin! Irenen poika ja Fleur! Heidän lapsensa olisivat jollakin tavoin hänen ja Irenen liiton jälkeläisiä!

Tuon ajatuksen teatraalisuus oli hänen terveelle vaistolleen vastenmielinen. Ja kuitenkin — se olisi helpoin ja tuottavin tie tuosta umpikujasta, nyt kun Jolyon oli poissa. Kahden forsytelaisen omaisuuden yhdistämisessä oli eräänlaista vanhoillista viehätystä. Ja hän — Irene — tulisi vielä kerran liittymään Soamesiin. Hullutusta! Mieletöntä! Hän karkoitti tuon ajatuksen luotaan.

Tullessaan kotiin hän kuuli biljardipallojen pauketta ja näki ikkunasta nuoren Montin lojuvan pöydällä. Fleur seisoi biljardikeppiä pitelevä käsi puuskassa, ja katseli häntä hymyillen. Kuinka tuo tyttö oli kaunis! Ei mikään ihme, että tuo nuori mies oli hullaantunut häneen. Arvonimi — tiluksia! Tilukset eivät merkinneet paljoakaan näinä aikoina, arvonimi ehkä vielä vähemmän. Vanhat Forsytet olivat aina jollakin tavoin halveksineet arvonimiä, ne tuntuivat niin kaukaisilta ja teennäisiltä, — eivät olleet sen rahan arvoisia, mikä niistä oli maksettava, ja velvoittivat vielä esiintymään hovissa. Soames muisti, että heillä kaikilla oli ollut tuo tunne eri asteissa. Swithin tosin oli loistavimpina päivinään kerran käynyt hovivastaanotossa. Hän oli tullut takaisin sanoen, ettei hän toista kertaa lähtisi »noitten pien'eläjien» joukkoon. Epäiltiin, että hän oli näyttänyt liian paksulta polvihousuissa. Soames muisti kuinka hänen oma äitinsä oli halunnut tulla esitellyksi tilaisuuden muodikkaan luonteen vuoksi, ja kuinka hänen isänsä oli pannut tavattoman jyrkästi vastaan. Mitä Emily tekisi siellä keekoilemassa — tuhlaamassa aikaa ja rahaa, eihän se kannattanut!

Se vaisto, joka oli tehnyt brittiläisestä Alahuoneesta valtion suurimman mahdin ja pysyttänyt sen sellaisena, tietoisuus siitä, että oma maailma oli yhtä hyvä ja vähän parempikin kuin mikä muu tahansa, koska se kerran oli oma, oli pitänyt vanhat Forsytet omituisen vapaina »pöyhkeilystä», niinkuin Nicholas luuvalon puuskissaan sitä sanoi. Soamesin sukupolven, joka oli itsetietoisempi ja ironisempi, oli pelastanut ajatus Swithinistä polvihousuissa. Kun taas kolmas ja neljäs sukupolvi Soamesin mielestä nauroi kaikelle.

Ei se kuitenkaan ollut haitaksi, että tuo nuori mies joutuisi perimään arvonimen ja tiluksia — eihän sitä voinut auttaakaan. Hän astui hiljaa huoneeseen juuri kun Mont teki heittonsa. Hän pani merkille nuoren miehen katseen, joka oli kiintynyt vuoroaan odottavaan Fleuriin. Ihailu, jota se ilmaisi, melkein liikutti häntä.

Fleur pysähtyi kannattaen biljardisauvaa kätensä kapealla sillalla ja ravisti lyhyttä, tummanruskeata tukkaansa.

»Sitä minä en koskaan tee.»

»Vannomatta paras.»

»Hyvä on.» Sauva iski, pallo lähti vierimään. »Kas niin!»

»Huono onni! Älkää välittäkö!»

Sitten he näkivät hänet, ja Soames sanoi:

»Minä merkitsen pisteet.»

Hän istahti korkealle tuolille taulun alapuolelle hienona ja väsyneenä, tutkien salaa noita nuoria kasvoja. Pelin päätyttyä Mont tuli hänen luokseen.

»Minä olen nyt ryhtynyt työhön. Mukavaa peliä tuo liike-elämä eikö totta? Minä arvaan, että asianajajana näitte ihmisluontoa koko paljon.»

»Niin kyllä.»

»Kerronko teille minkä huomion minä olen tehnyt: ihmiset ovat väärillä jäljillä, kun tarjoavat vähemmän kuin minkä voivat antaa. Heidän pitäisi tarjota enemmän ja sitten peräytyä.»

Soames kohotti kulmakarvojaan.

»Entä jos korkeampi tarjous tulee hyväksytyksi?»

»Se ei merkitse mitään», sanoi Mont. »Kannattaa paljon paremmin alentaa hintoja kuin koroittaa niitä. Me esimerkiksi tarjoamme kirjailijalle hyvät ehdot — hän tietenkin suostuu niihin. Sitten ryhdymme toimeen, huomaamme, että emme voikaan saada säädyllistä voittoa ja sanomme hänelle sen. Hän on saanut luottamusta meihin, koska olemme olleet jalomielisiä häntä kohtaan, ja hän on mukautuva kuin karitsa eikä kanna meille kaunaa. Mutta jos alun pitäen tarjoomme hänelle huonot ehdot, ei hän suostu niihin, ja meidän täytyy koroittaa saadaksemme hänet, ja hän ajattelee kaupan päälle, että me olemme viheliäisiä nylkyreitä.»

»Koettakaa ostaa tauluja tuon systeemin mukaan», sanoi Soames. »Hyväksytty tarjous on sopimus — ettekö ole oppinut sitä?»

Nuori Mont käänsi päänsä ikkunaan päin, jonka ääressä Fleur seisoi.

»En», sanoi hän, »soisin että olisin. Sitten on toinen asia. Ihminen, joka tahtoo irti jostakin kaupasta, on päästettävä irti.»

»Onko se reklaamia?» kysyi Soames kuivasti.

»Tietysti se on, mutta minä tarkoitan periaatteessa.»

»Toimiiko liikkeenne noitten suuntaviivojen mukaan?»

»Ei vielä», sanoi Mont, »mutta se alkaa.»

»Ja niistä ei tule mitään.»

»Tulee, ihan varmasti. Minä olen tehnyt vaikka kuinka paljon havaintoja, ja ne kaikki tukevat teoriaani. Ihmisluonnolle annetaan kauttaaltaan liian vähän arvoa liike-elämässä, ja ihmiset menettävät äärettömän paljon hyötyä ja huvia sen vuoksi. Tietysti täytyy esiintyä täysin rehellisenä ja avomielisenä, mutta se on helppoa, jos tuntee olevansa rehellinen ja avomielinen. Mitä inhimillisempi ja mahdollisempi on, sitä paremmat mahdollisuudet saa liike-elämässä.»

Soames nousi.

»Oletteko osakas?»

»En vielä kuuteen kuukauteen.»

»Liikkeen muitten osakasten olisi parempi kiireimmän kautta vetäytyä syrjään.»

Mont nauroi.

»Saattepa nähdä», sanoi hän. »Tulee tapahtumaan suuri muutos. Omistuksen periaate on sulkenut ikkunaluukkunsa. Talo on vuokrattavana.»

»Mitä?» sanoi Soames.

»Talo on vuokrattavana! Hyvästi, minä lähden nyt.»

Soames katseli tytärtään, joka antoi hänelle kätensä, näki Fleurin peräytyvän sitä puserrusta, minkä käsi sai, ja kuuli selvään, kuinka nuori mies huokasi lähtiessään ulos. Sitten Fleur tuli ikkunan äärestä vetäen sormeaan biljardipöydän mahonkireunaa pitkin. Soames katseli häntä ja tiesi, että hän aikoi kysyä isältään jotakin. Hänen sormensa haparoi viimeistä reikää, ja hän katsoi isään.

»Oletko tehnyt jotakin estääksesi Jonia kirjoittamasta minulle, isä?»

Soames ravisti päätään.

»Etkö sitten ole nähnyt?» sanoi hän. »Hänen isänsä kuoli tasan viikko sitten.»

»Oh!»

Fleurin säikähtäneillä, totisilla kasvoilla näkyi heti samalla ponnistus tajuta, mitä tämä tulisi merkitsemään.

»Jon parka! Miksi et kertonut minulle, isä?»

»Mistä minä tiedän!» sanoi Soames hitaasti. »Ethän sinä koskaan luota minuun.»

»Minä luottaisin, jos auttaisit minua, rakas.»

»Ehkä autan.»

Fleur pani kätensä ristiin. »Oi, kultaseni — kun tahtoo jotakin asiaa oikein hirmuisesti, ei ajattele toisia ihmisiä. Älä ole vihainen minulle.»

Soames ojensi kätensä ikäänkuin torjuen panettelua.

»Minä harkitsen», sanoi hän. Mikä maailmassa sai hänet käyttämään tuollaista sanaa? »Onko nuori Mont vaivannut sinua taas?»

Fleur hymyili. »Oi, Michael! Hän vaivaa aina, mutta hän on niin hauska poika — minä en suutu häneen.»

»No niin», sanoi Soames. »Minä olen väsynyt, minä menen vähän levolle ennen päivällistä.»

Hän meni taulusaliinsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sulki silmänsä. Kauhea vastuu tuosta hänen tytöstään — jonka äiti oli — ah, mitä hän oli? Kauhea vastuu! Auttaa häntä — kuinka hän voisi auttaa Fieuriä? Hän ei voinut muuttaa sitä tosiseikkaa, että oli hänen isänsä. Eikä sitä että Irene —! Mitä tuo nuori Mont oli sanonut — jotakin roskaa omistamisen vaiston — ikkunaluukuista — Vuokrattavana? Typerää!

Raskas ilma, joka oli täynnä mesiangervojen, joen ja ruusujen tuoksua, tuuditti hänen vaistonsa uneen.