7. POIKA JA TYTTÖ

Kun nuori Val lähti edellisen sukupolven luota, ajatteli hän: »Tämäpä tylsää! Soames eno on sitten vihoviimeinen! Minkähänlainen tuo tytönhuitukka mahtaa olla?» Hän ei odottanut mitään iloa tytön seurasta, ja äkkiä hän näki Hollyn seisovan edessään katsellen häntä. Mitä, tyttöhän oli kaunis! Mikä onni!

»Pelkään, että ette tunne minua», sanoi hän. »Nimeni on Val Dartie — olen pikkuserkkunne tai jotakin sellaista, tiedättehän. Äitini nimi oli Forsyte.»

Holly, jonka kapea, ruskea käsi oli jäänyt hänen käteensä, koska hän oli liian ujo vetääkseen sen pois, sanoi:

»Minä en tunne sukulaisiani. Onko heitä paljon?»

»Määrättömästi. He ovat kaameita — enimmäkseen. Ainakin — en tiedä — muutamat. Sukulaiset aina ovat, eikö niin?»

»Kai heidän mielestään sitten me itse olemme kaameita», sanoi Holly.

»En ymmärrä, miksi heidän pitäisi olla sitä mieltä. Teitä ei tietysti kukaan voi pitää kaameana.»

Holly katsoi häneen — noitten harmaitten silmien kirkas totisuus herätti Valissa äkillisen tunteen, että hänen piti suojella tyttöä.

»Tarkoitan, että on ihmisiä ja ihmisiä», lisäsi hän ovelasti. »Teidän isänne esimerkiksi näyttää kauhean kunnialliselta.»

»Oi niin», sanoi Holly innokkaasti, »niin hän onkin.»

Puna kohosi Valin poskille — hän muisti tuon kohtauksen Pandemoniumin kävelyhallissa — tumman miehen, jolla oli punainen neilikka ja joka osoittautui hänen isäkseen! »Mutta tiedättehän, minkälaisia Forsytet ovat», sanoi hän melkein pahankurisesti. »Oi, minä unohdin, tehän ette tiedä.»

»Minkälaisia he sitten ovat?»

»Oi, hirvittävän varovaisia, ei vähääkään urheilijoita. Katsokaa esimerkiksi Soames enoa!»

»Minä tahtoisin», sanoi Holly.

Val hillitsi halunsa kietoa käsivartensa hänen ympärilleen. »Ei toki», sanoi hän, »lähdetään ulos. Ehditte kyllä nähdä hänet vielä. Minkälainen veljenne on?»

Holly johti hänet terassin poikki ruohokentälle vastaamatta. Kuinka hän kuvailisi Jollya, joka siitä saakka, kuin hän jotakin saattoi muistaa, oli ollut hänen herransa, mestarinsa ja ihanteensa?

»Sortaako hän teitä?» kysyi Val viekkaasti. »Minä tulen tuntemaan hänet Oxfordissa. Onko teillä hevosia?»

Holly nyökäytti päätään. »Tahdotteko tulla katsomaan tallia?»

»Vai tahdonko?»

He kulkivat tammen alitse, ohuen pensaikon läpi ja tulivat tallipihalle. Siellä makasi kellotornin alla pörröinen ruskean ja valkean kirjava koira, niin vanha, ettei se jaksanut nousta, heilutti vain hiljalleen häntäänsä, joka käpertyi selän yli.

»Tämä on Balthasar», sanoi Holly, »se on niin vanha — kauhean vanha, melkein yhtä vanha kuin minä. Vanha poika ressu! Se on niin kiintynyt isään.»

»Balthasar! Onpa sillä kummallinen nimi. Se ei ole puhdasrotuinen, tiedättehän.»

»Ei ole, mutta se on niin kultainen», ja hän kumartui hyväilemään koiraa. Tuo pehmeä, notkea olento, jolla oli tummatukkainen pää ja hento, ruskea niska ja kädet, oli Valin mielestä outo ja suloinen, ja tuntui ikäänkuin pujahtavan hänen ja hänen entisen tietonsa väliin.

»Kun isoisä kuoli», sanoi tyttö, »ei Balthasar tahtonut syödä kahteen päivään. Se näki hänen kuolevan, tiedättekö.»

»Oliko hän vanha setä Jolyon? Äiti aina sanoo, että hän oli paras kaikista.»

»Niin hän olikin», sanoi Holly koruttomasti ja avasi tallin oven.

Pilttuussa seisoi irrallaan hopeakiiltoinen päistärikkö, jolla oli pitkä musta häntä ja harja. »Tämä on minun — Fairy.»

»Ah», sanoi Val, »kaunis ratsuhevonen. Mutta teidän pitäisi leikata sen häntä. Se näyttäisi paljon hienommalta.» Sitten hän kohtasi tytön ihmettelevän katseen ja ajatteli äkkiä: »Minä en tiedä — tehköön hän kuinka tahtoo!» Ja hän veti keuhkoihinsa syvän siemauksen talli-ilmaa. »Hevoset ovat ihania, eikö totta? Isäni —» hän vaikeni.

»Niin?» kysyi Holly.

Valin melkein valtasi halu keventää hänelle sydäntään — mutta ei kokonaan. »Niin, minä en tiedä — hän joutuu usein vaikeuksiin hevosten vuoksi. Minäkin harrastan niitä kovasti — ratsastusta ja metsästystä. Minä pidän kilpa-ajoista myös ja tahtoisin olla herrasmies-jockey.» ja unohtaen sen tosiseikan, että hän viipyisi enää päivän kaupungissa ja että hänellä oli jo kaksi sopimusta, hän puhkesi sanomaan:

»Kuulkaa, jos minä vuokraan hevosen huomiseksi, tuletteko ratsastamaan Richmond Parkiin?»

Holly taputti käsiään.

»Oi, kyllä! Minä suorastaan rakastan ratsastusta! Mutta tässähän on Jollyn hevonen, miksi ette ratsastaisi sillä? Tässä se on. Voimme lähteä teenjuonnin jälkeen.»

Val katseli epäillen housujaan. Hän oli kuvitellut esiintyvänsä Hollyn edessä virheettömänä ratsastajana, pitkät ruskeat saappaat ja bedfordkankaiset housut jalassa.

»En minä oikein tahtoisi ratsastaa tuolla hevosella», sanoi hän. »Ehkä veljenne ei pitäisi siitä. Sitäpaitsi Soames eno kai tahtoo palata kotiin. Eipä siltä, että minun mielestäni tarvitsisi välittää hänestä. Onko teillä enoa? Tämä on aika hyvä eläin», lisäsi hän tutkien Hollyn hevosta, tummaa ruskeata, joka näytteli silmänvalkuaistaan. »Ette kai voi metsästellä täällä, vai kuinka?»

»Ei, minä en oikein tiedä tahtoisinko metsästää. Se on varmaan kovin jännittävää, mutta julmaa, eikö olekin? June sanoo niin.»

»Julmaa!» huudahti Val. »Oi, se puhe on paljasta roskaa. Kuka on June?»

»Sisareni — sisarpuoleni, tiedättehän — paljon vanhempi kuin minä.» Hän oli pannut kätensä Jollyn hevosen molemmille poskille ja hankasi nenäänsä sen turpaan hiljaa hymisten, millä näytti olevan hypnoottinen vaikutus eläimeen. Val katseli hänen poskeaan, joka nojasi hevosen turpaa vastaan, ja hänen silmiään, jotka loistivat häntä itseään kohti. »Tyttö on todella suurenmoinen», ajatteli hän.

He palasivat taloon vähemmän puheliaina, ja tällä kertaa heitä seurasi koira Balthasar, joka käveli hitaammin kuin mikään muu maan päällä ja ilmeisesti odotti, että he eivät ylittäisi sen vauhtimäärää.

»Tämä on hieno paikka», sanoi Val tammipuun alta, jonne he pysähtyivät odottamaan Balthasar koiran kiipeämistä.

»On», sanoi Holly ja huokasi. »Tietysti tahtoisin päästä joka paikkaan. Soisin, että olisin mustalainen.»

»Niin, mustalaiset ovat hauskoja», vastasi Val vakaumuksella, jonka hän juuri sai, »tehän olettekin melkein kuin mustalainen, tiedättekö.»

Hollyn kasvot loistivat äkisti ja syvään, niinkuin tummat lehdet, joita aurinko kultaa.

»Saada harhailla kaikkialla ja nähdä kaikki, ja elää ulkoilmassa — oi, eikö se olisi hauskaa?»

»Lähdetään!» sanoi Val.

»Oi niin, lähdetään!»

»Siitä tulee mainio seikkailu — te ja minä vain!»

Sitten Holly huomasi asian tavattomuuden ja punastui.

»Niin, me teemme sen», sanoi Val itsepäisesti, mutta punastui hänkin. »Minä olen siinä uskossa, että ihmisen pitää tehdä mitä hän tahtoo. Mitä tuolla alhaalla on?»

»Keittiöpuutarha ja lammikko ja viidakko ja naapuritalo.» »Lähdemmekö katsomaan?»

Holly katsahti takaisin taloon.

»Minä luulen, että on teenjuontiaika, isä viittoilee tuolta.»

Val vähän napisi, mutta seurasi häntä taloon.

Kun he tulivat takaisin halliin, oli kahden keski-ikäisen Forsyten yhteisellä teenjuonnilla heihin lumoava vaikutus, ja he hiljenivät kokonaan. Näky olikin vaikuttava. Nuo kaksi istuivat vierekkäin eräänlaisella mosaiikkisohvalla, joka oli kuin kolme yhdistettyä hopeaista ja punaista tuolia, ja edessään heillä oli matala teepöytä. He näyttivät valinneen tämän paikan — istuen niin kaukana toisistaan kuin penkki vain myönsi — jotta heidän ei tarvitsisi katsella toisiaan liian paljon, ja he söivät ja joivat enemmän kuin puhuivat — Soames tapansa mukaan sen näköisenä kuin halveksuisi teekaakkua sen kadotessa, Jolyon taas ikäänkuin katsoen olevansa hieman naurettava. Satunnaisen katsojan mielestä kumpikaan ei olisi näyttänyt ahnaalta, mutta molemmat pistivät poskeensa kunnioitettavat määrät ravintoa. Kun nuori väki oli saanut osuutensa, jatkui toimitus hiljaisena ja huomiota kysyvänä, kunnes sikaareihin päästyä Jolyon sanoi Soamesille:

»Entä kuinka voi James setä?»

»Kiitos kysymystä, aika huonosti.»

»Me olemme ihmeellinen perhe, emmekö ole? Laskin tässä eräänä päivänä kymmenen vanhan Forsyten keski-iän isäni perhe-Raamatusta. Se oli jo kahdeksankymmentä neljä, ja viisi elää vielä. He aikovat saada rekordin.» Ja luoden omituisen katseen Soamesiin hän lisäsi:

»Me emme ole samanlaisia miehiä kuin he, tiedäthän.»

Soames hymyili. »Luuletko tosiaankin minun myöntävän, etten muka olisi heidän vertaisensa», näytti hän tahtovan sanoa, »tai että minä hellittäisin jostakin, kaikkein vähimmin elämästä?»

»Me voimme kenties päästä heidän ikäänsä», jatkoi Jolyon, »mutta itsetuntemus on kilpa-ajoa, niinkuin tiedät, ja siinä on ero välillämme. Me olemme kadottaneet vakaumuksemme. Kuinka ja koska itsetuntemus syntyi, sitä en ole koskaan voinut saada selville. Isälläni oli sitä vähän, mutta minä en usko, että kenelläkään muulla vanhalla Forsytella on ollut hiventäkään. Olla koskaan näkemättä itseään toisten silmillä, se on erinomainen varokeino. Koko viime vuosisadan historia kätkeytyy tuohon erotukseen meidän välillämme. Ja meidän ja teidän välillänne», lisäsi hän silmäillen savurenkaan välistä Valia ja Hollya, joita hänen kujeellinen katseensa vaivasi, »tulee olemaan — toinen erotus. Olisi hauska tietää mikä.»

Soames katsoi kelloaan.

»Meidän pitää lähteä», sanoi hän, »jos aiomme ehtiä junaan.»

»Soames eno ei koskaan myöhästy junasta», mutisi Val suu täynnä.

»Miksi myöhästyisin?» vastasi Soames yksinkertaisesti.

»Oi, en tiedä», nurkui Val. »Muut ihmiset myöhästyvät.»

Ulko-ovella hän antoi Hollyn kapealle, ruskealle kädelle pitkän ja salaisen puserruksen.

»Pitäkää minua silmällä huomenna», kuiskasi hän, »kello kolme. Minä odotan teitä tiellä, se säästää aikaa. Me saamme mainion hauskan ratsastusretken.» Hän katseli taakseen porttituvalta, ja jollei hänellä olisi ollut maailmanmiehen tavat, olisi hän vilkuttanut kädellään. Hän ei mitenkään tuntenut olevansa sillä tuulella, että olisi sietänyt enonsa keskustelua. Mutta siitä ei ollut pelkoa. Soames pysyi täysin mykkänä, ajatellen etäisiä asioita.

Keltaisia lehtiä putoili noiden kahden päälle, jotka kulkivat niitä puoltatoista mailia, jotka Soames oli niin usein astellut noina kaukaisina aikoina seuratessaan salaisen ylpeänä talon rakentamista — tuon talon, josta piti tulla koti hänelle ja sille toiselle, josta hän nyt aikoi pyrkiä vapautumaan. Hän kääntyi kerran katsomaan tuota loputonta syksyistä tietä kellastuvain pensasaitojen välissä. Kylläpä siitä oli jo pitkä! »Minä en tahdo nähdä häntä», oli hän sanonut Jolyonille. Oliko se totta? »Ehkä minun on pakko», ajatteli hän, ja hän vavahti tuollaisen omituisen puistatuksen vallassa, jonka sanotaan merkitsevän sitä, että kulkee jonkun haudalla. Kylmä maailma! Kumma maailma! Ja katsellen syrjästä sisarenpoikaansa hän ajatteli: »Olisinpa hänen iässään! Minkähänlainen Irene nyt on?»