10. FLEURIN VIHKIÄISET

Lokakuun sanomalehtipalstat, jotka kuvailivat Fleur Forsyten ja Michael Montin vihkiäisiä, tuskin tulkitsivat tapauksen symbolista merkitystä. »Dosset Forsyten» lapsenlapsen lapsen ja yhdeksännen paronin perijän liitto oli ulkonainen ja näkyvä merkki tuosta eri luokkain sekaantumisesta toisiinsa, joka on valtakunnan poliittisen tasapainon tukipylväs. Aika oli tullut, jolloin Forsytet voivat luopua luonnollisesta ennakkoluulostaan »pöyhkeilijää» kohtaan, joka ei syntyperältään kuulunut heihin ja hyväksyä hänet omistusvaistonsa vielä luonnollisempana saatavana. Sitäpaitsi heidän täytyi yletä arvossa valmistaakseen tilaa kaikille myöhemmin rikastuneille. Tuossa hiljaisessa, mutta aistikkaassa toimituksessa Hanover Squaren kirkossa ja sitten Green Streetin huonekalujen keskellä olisi asiaa tuntemattomien ollut mahdoton erottaa Forsytein joukkoa Montin heimosta — niin kaukana oli »Dosset Forsyte» nyt. Oliko — housujen prässäyksessä, viiksien suunnassa, puhetavassa tai silkkihatun kiillossa hiuskarvankaan verran eroa Soamesin ja itse yhdeksännen paronin välillä? Eikö Fleur ollut yhtä varma itsestään, yhtä nopea, kimalteleva, kaunis ja kova kuin paraskin läsnäoleva Muskham-, Mont- tai Charwell-sukuinen neito? Jos ketkään, olivat Forsytet edellä puvuissa, ulkonäössä ja tavoissa. Heistä oli tullut »yläluokkaa» ja nyt heidän nimensä liitettäisiin »Kantakirjaan», heidän omaisuutensa kiintyisi maahan. Oliko tämä vähän myöhäistä perheen historiassa ja olivatko nuo omistusvaiston palkinnot, tilukset ja raha, tarkoitetut demokratian sulatusuuniin — se oli vielä niin kysymyksenalaista, että sitä ei edes kysytty. Timothy ainakin oli sanonut, että valtiolainanosakkeet olivat nousussa. Timothy, viimeinen, puuttuva rengas, Timothy veti nyt viime hengenvetojaan Bayswater Roadilla — niin oli Francie kertonut. Kuiskailtiin myöskin, että tuo nuori Mont oli jonkinlainen sosialisti — omituisen viisasta häneltä, aivan takuun arvoista, kun otti huomioon ajan, jossa elettiin. Siltä taholta ei ollut syytä levottomuuteen. Maanomistajaluokat harrastivat ajoittain tuota rakastettavaa hulluutta, joka kääntyi varmaksi hyödyksi ja rajoittui teoriaan. Niinkuin George huomautti sisarelleen Francielle: »He saavat pian perillisiä — kyllä hän sitten rauhoittuu.»

Valkeilla kukilla koristettu kirkko, jonka itäisen ikkunan keskiosassa oli jotakin sinistä, näytti äärimmäisen siveältä, ikäänkuin koettaen olla vastapainona itse toimituksen hieman karkeille lausemuodoille, joiden tarkoituksena oli pysyttää kaikkien ajatukset juuri perillisissä. Forsytet, Haymanit, Tweetymanit istuivat vasemmalla puolella, Montit, Charwellit ja Muskhamit oikealla, kun taas molemmin puolin oli sinne tänne siroiteltu Fleurin kärsimystovereita koulusta ja Montin kärsimystovereita sodasta, ja kolme ikäneitoa, jotka olivat pistäytyneet kirkkoon matkallaan Skywardilta, muodosti jälkijoukon yhdessä Montin kahden palvelijan ja Fleurin vanhan hoitajan kanssa. Huone oli niin täysi kuin odottaa voi, ottaen huomioon maan epävakaisen tilan.

Rouva Val Dartie, joka istui miehensä kanssa kolmannella rivillä, nipisti tämän kättä useammin kuin kerran toimituksen aikana. Hänelle, joka tunsi koko tämän tragikomedian juonen, sen draamallisin momentti oli melkein kiusallinen. »Tahtoisin tietää, tunteeko Jon tämän kaiken vaistoissaan», ajatteli hän — Jon, joka oli brittiläisessä Kolumbiassa. Hän oli juuri samana aamuna saanut Jonilta kirjeen, joka oli saanut hänet hymyilemään ja sanomaan:

»Jon on brittiläisessä Kolumbiassa, Val, koska hän tahtoisi olla Kaliforniassa. Hänen mielestään siellä on liian kaunista.»

»Oh», sanoi Val, »hän alkaa siis tajuta huumoria taas.»

»Hän on ostanut maata ja kutsunut äitinsä sinne.»

»Mitä ihmettä äiti tekee siellä?»

»Eihän hän välitä muusta kuin Jonista. Vieläkö pidät tätä onnellisena ratkaisuna?»

Valin ovelat silmät kapenivat harmaiksi nuppineulanpäiksi tummien ripsien välissä.

»Fleur ei olisi sopinut hänelle vähääkään. Hän ei ole oikein kasvatettu.»

»Pieni Fleur parka!» huokasi Holly. Oi, tämä oli omituinen — tämä avioliitto. Tuo nuori mies, Mont, oli tietysti siepannut tytön kuin lennosta, kesken laivansa menettäneen levotonta mielialaa. Tuollainen sukellus ei tietenkään voinut olla — niinkuin Val sanoi — muuta kuin ulkopuolinen sattuma, Nuoren serkun hunnusta ei näin takaa katsoen ollut paljoakaan sanottavaa, ja Hollyn silmät tarkastelivat tämän kristillisen vihkimyksen yleistä näköä. Hän, joka oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja onnistunut, tunsi kauhua onnettomia avioliittoja kohtaan. Ehkä tästä loppujen lopulta ei tulisi onnetonta — mutta uhkapeliä se joka tapauksessa oli, ja uhkapelin pyhittäminen keinotekoisella hartaudella muodikkaitten vapaa-ajattelijain joukon edessä — sillä kuka ajatteli muuten kuin vapaasti tai ei ajatellut mitään ollessaan tuolla tavoin pyntättynä — oli Hollyn mielestä niin lähellä syntiä kuin ajatella saattoi aikana, joka oli pyyhkinyt pois synnin. Hänen katseensa vaelsi messupukuisesta prelaatista (hän oli Charwell — Forsytet eivät olleet vielä tuottaneet prelaattia) Valiin, joka istui hänen vieressään ja ajatteli — siitä Holly oli varma — Mayfly-varsaa, josta hän oli lyönyt vetoa viisitoista yhtä vastaan Cambridgeshiren kilpailuissa. Hänen katseensa vaelsi eteenpäin ja tajusi yhdeksännen paronin profiilin, kun tämä yritti polvistumistoimitusta. Holly saattoi juuri nähdä siistin laskoksen hänen polviensa yläpuolella siinä kohden, mistä hän oli vetänyt housunsa ylös, ja ajatteli: »Val on unohtanut vetää ylös omansa?» Hänen katseensa siirtyi penkkiin heidän edessään, missä oli Winifredin upea, intohimoisesti juhlapukuinen hahmo, sitten taas Soamesiin ja Annetteen, jotka polvistuivat vierekkäin. Pieni hymy tuli hänen huulilleen — Prosper Profond, joka oli palannut Etelämerenmatkaltaan Kanaalin takaa, polvistui kai myöskin, kuusi riviä taampana. Niin! Tämä oli lystikäs »pikku» juttu, kääntyi se sitten mihin suuntaan tahansa, mutta kunniallisessa kirkossa se kuitenkin tapahtui ja kerrottaisiin kunniallisissa lehdissä huomenna.

Oli aloitettu virsi, ja Holly saattoi kuulla yhdeksännen paronin kuorikäytävän toisella puolella laulavan Midianin sotajoukoista. Hollyn pikkusormi kosketti Valin peukaloa — he katsoivat samaa virsikirjaa — ja pieni värähdys kahdenkymmenen vuoden takaa tuntui hänen ruumiissaan. Val kumartui ja kuiskasi:

»Kuules, muistatko rottaa?» Rottaa, joka heidän vihkiäisissään Kapkaupungissa oli puhdistanut viiksiään toimitusmiehen pöydän takana! Ja Holly nipisti hänen peukaloaan kovasti pikkusormensa ja peukalonsa välissä.

Virsi oli ohi, prelaatti oli alkanut pitää puhetta. Hän sanoi heille, kuinka vaarallisia aikoja he elivät ja kuinka hirmuisesti Ylähuonekin oli käyttäytynyt avioeroasiassa. He olivat kaikki sotilaita — sanoi hän — juoksuhaudoissa alttiina Pimeyden Ruhtinaan myrkkykaasuille, ja heidän piti olla miehekkäitä. Avioliiton tarkoitus oli lapset, eikä pelkkä synnillinen onni.

Pieni paholainen tanssi Hollyn silmissä — Valin silmäripset olivat kohdanneet toisensa. Mitä ikinä tapahtuikin, Val ei saanut ruveta kuorsaamaan. Hollyn peukalo ja etusormi nipistivät hänen reittään kunnes hän liikahti levottomana.

Puhe päättyi, vaara oli ohi. He kirjoittivat nyt nimensä sakastissa, ja yleinen hajaantuminen alkoi.

Eräs ääni hänen takanaan sanoi:

»Jaksaako tyttö juosta loppuun asti?»

»Kuka se oli?» kysyi Holly.

»Vanha George Forsyte!»

Holly tutki vakavana miestä, josta hän usein oli kuullut puhuttavan. Tuoreeltaan palanneena Afrikasta ja suvulleen outona hän ei koskaan tavannut ketään ilman melkein lapsellista uteliaisuutta. George oli hyvin suuri ja hyvin vikkelä, ja hänen silmänsä herättivät Hollyssa sen omituisen tunteen, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavasti vaatteita yllään.

»Nyt on selvä!» hän kuuli Georgen sanovan.

Morsiuspari tuli sakastista. Holly katsoi ensin nuoren Montin kasvoja. Tämän huulet ja korvat värähtelivät, silmät, jotka katsoivat hänen omista jaloistaan käteen, joka oli hänen käsivarrellaan, tuijottivat äkkiä eteensä ikäänkuin kohdaten kuulasadetta. Holly sai hänestä vaikutelman, että hän oli henkisesti humalassa. Mutta Fleur! Ah! Se oli toista. Tyttö oli täysin tyven, kauniimpi kuin konsanaan valkeassa puvussaan, huntu tummalla kastanjanruskealla polkkatukallaan, silmäluomet vakavina viipyen tummanruskeitten silmien yllä. Ulkonaisesti hän näytti olevan kokonaan tässä. Mutta sisällisesti — missä hän oli? Kun nuo kaksi kulkivat ohi, kohotti Fleur silmäluomiaan — levoton välähdys noilla kirkkailla silmänvalkuaisilla jäi Hollyn mieleen kuin häkkilinnun siiven räpytys.

Green Streetillä Winifred seisoi ottamassa vastaan vieraita, vähän vähemmän rauhallisena kuin tavallisesti. Soamesin pyyntö saada käyttää hänen taloaan oli tullut syvästi psykologisena hetkenä. Erään Prosper Profondin huomautuksen johdosta hän oli alkanut vaihtaa empiirityyliään ekspressionistiseen. Täällä oli nyt mitä huvittavimpia yhdistelmiä, sinipunervia, vihreitä ja oranssinvärisiä läikkiä ja juovia, parasta, mitä Mealardilla oli saatavilla. Kuukausi lisää, ja muutos olisi täydellinen. Nyt juuri nuo jännittävimmät alokkaat, joita hän oli pestannut, eivät oikein sopineet yhteen vanhan kaartin kanssa. Oli kuin hänen huonekalurykmenttinsä olisi ollut puoleksi khakipuvussa, puoleksi purppurassa ja karhuntaljoissa. Mutta Winifredin vahva ja kodikas luonne pelasti tilanteen salissa, joka edusti kenties paremmin kuin hän kuvittelikaan hänen isänmaansa puoli-bolshevistista imperialismia. Olihan tämä joka tapauksessa sulautumisen päivä, eikä sitä koskaan voinut olla liikaa! Winifredin katse liukui hyväntahtoisena vierasten parvessa. Soames oli tarttunut vanhan nojatuolin selkänojaan, nuori Mont oli piiloutunut tuon »kauhean lystikkään» verhon taakse, jonka tarkoitusta kukaan ei vielä ollut kyennyt selittämään hänelle. Yhdeksäs paroni oli kiivaasti väistänyt pyöreätä tulipunaista pöytää, jonka levyssä lasin alla oli sinisiä australialaisia perhosen siipiä, ja tarrautui Winifredin Ludvig XV:n tyyliseen piironkiin, Francie Forsyte oli tarttunut uuteen kamiinihyllyyn, johon oli hienosti kaiverrettu pieniä purppuranpunaisia hirviöitä mustapuiselle pohjalle, George, joka nojautui vanhaan spinettiin, piti kädessään pientä taivaansinistä kirjaa ikäänkuin aikoen ryhtyä vedonlyönteihin, Prosper Profond hypisteli avonaisen oven kädensijaa, ja Annetten kädet, jotka olivat lähellä häntä, pitivät kiinni kauniin rouvan omista vyötäisistä, kaksi Muskhamia pysytteli parvekkeella kukkien keskellä ikäänkuin voiden pahoin, Lady Mont, laiha ja urhoollisen näköinen, oli ottanut pitkävartisen lornettinsa ja katseli kattolampun varjostinta, joka oli norsunluuta ja oranssia täplitettynä syvällä magentasinellä ikäänkuin taivaat olisivat auenneet. Jokainen näytti itse asiassa nojautuvan johonkin. Vain Fleur, joka vielä oli morsiuspuvussaan, oli kaikesta tuesta irrallaan ja sinkautteli sanojaan ja katseitaan oikealle ja vasemmalle.

Huone oli täynnä keskustelun poreilua ja kimeyttä. Kukaan ei voinut kuulla mitään kenenkään sanoista, mikä näytti merkitsevän vähän, koska kukaan ei odottanut mitään niin hidasta kuin vastausta. Moderni keskustelu tuntui Winifredistä niin erilaiselta kuin hänen nuoruutensa aikainen — silloin oli venyttely ollut korkeinta muotia. Tämä oli kuitenkin »huvittavaa», ja sehän tietysti oli pääasia. Forsytetkin puhuivat äärimmäisen nopeasti — Fleur ja Christopher ja Imogen ja nuoren Nicholasin nuorin, Patrick. Soames tietenkin oli vaiti, mutta George spinetin vieressä puhui lakkaamatta, samoin Francie kamiinihyllynsä luona. Winifred lähestyi yhdeksättä paronia. Tämä näytti lupaavan eräänlaista lepoa, hänen nenänsä oli hieno ja kaartui hiukan alaspäin, hänen harmaat viiksensä niinikään, ja Winifred sanoi venyttäen hymynsä läpi:

»Aika hauskaa, eikö totta?»

Vastaus laukesi paronin hymystä kuin näpäytetty leipäkuula:

»Muistatteko Frazerin kirjasta tuota heimoa, jonka keskuudessa morsian haudataan vyötäisiä myöten?»

Hän puhui yhtä nopeasti kuin kuka muu tahansa! Hänellä oli tummat, vilkkaat, pienet silmät, ympärillä ryppyjä kuin katolisella papilla. Winifred tunsi äkisti, että paroni voisi sanoa jotakin, josta hän olisi pahoillaan.

»Vihkiäiset ovat aina niin hauskat», mumisi hän ja siirtyi Soamesin luo. Tämä oli kumman hiljainen, ja Winifred näki heti, mikä oli syynä hänen liikkumattomuuteensa. Hänen oikealla puolellaan oli George Forsyte, vasemmalla Annette ja Prosper Profond. Hän ei voinut liikahtaa näkemättä joko noita kahta yhdessä tai heidän heijastustaan George Forsyten ilkamoivista silmistä. Soames oli aivan oikeassa, kun ei ollut huomaavinaan.

»Sanotaan että Timothy huononee», sanoi hän jurosti.

»Mihin aiot haudata hänet, Soames?»

»Highgateen.» Hän laski sormillaan. »Heitä on siellä sitten kaksitoista, vaimot mukaan luettuina. Miltä sinusta Fleur näyttää?»

»Hän on erittäin kaunis.»

Soames nyökäytti päätään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Fleuriä kauniimpana, eikä hän kuitenkaan voinut vapautua vaikutelmasta, että tämä koko asia oli luonnoton — hän muisti vielä tuon murtuneen olennon, joka oli kaivautunut sohvan nurkkaan. Siitä illasta tähän päivään saakka ei Fleur ollut uskonut hänelle mitään. Hän oli autonkuljettajaltaan kuullut, että Fleur oli vielä kerran yrittänyt käydä Robin Hillissä ja palannut tyhjin toimin — talo oli tyhjänä, ei ketään kotona. Hän tiesi, että Fleur oli saanut kirjeen, mutta ei tietänyt, mitä se sisälsi, paitsi että se oli pannut Fleurin piiloutumaan ja itkemään. Soames oli huomannut, että tyttö katseli häntä väliin, kun ei luullut hänen huomaavan, ikäänkuin vieläkin pohtien, mitä hän oli mahtanut tehdä — mukamas — kun nuo ihmiset vihasivat häntä niin. Niin, siinä sitä oltiin! Annette oli tullut takaisin, ja jotenkuten oli päästy kesän läpi, hyvin kurjasti kylläkin, kunnes Fleur äkkiä oli sanonut menevänsä naimisiin nuoren Montin kanssa. Hän oli osoittanut isälle vähän enemmän hellyyttä ilmoittaessaan tämän. Ja isä oli antautunut — mitä hyödytti vastustaa? Jumala tiesi, että hän ei koskaan ollut tahtonut vastustaa häntä missään! Ja nuori mies näytti olevan aivan hullaantunut tyttöön. Epäilemättä Fleur oli hui-hai-tuulella, ja nuori hän oli, mielettömän nuori. Mutta jos isä vastustaisi häntä, ei tietänyt, mitä hän olisi voinut tehdä, olisi vaikka voinut tulla sanomaan, että hän tahtoo toimialan, rupeaa lääkäriksi tai asianajajaksi, tiesi mitä hullutusta. Fleurillä ei ollut taipumusta maalaamiseen, kirjoitteluun eikä musiikkiin, mitkä Soamesin mielestä olivat naimattomien naisten lailliset askartelut, jos heidän tähän aikaan nyt kerran piti tehdä jotakin. Kaiken kaikkiaan hän oli paremmassa turvassa naituna, sillä isä näki liiankin hyvin, kuinka kuumeinen ja levoton hän oli kotona. Annette myöskin oli ollut asian puolesta — Annette, jonka omista edesottamuksista hän ei tahtonut tietää, mikäli niitä oli. Annette oli sanonut: »Anna hänen ottaa tuo nuori mies. Hän on mukava poika — ei niin höpelö kuin miltä hän näyttää.» Mistä Annette oli saanut tuonkin sanan, sitä ei Soames tietänyt — mutta mielipide itsessään rauhoitti häntä. Hänen vaimollaan, oli hänen käyttäytymisensä millaista tahansa, oli tarkat silmät ja melkein masentava annos tervettä järkeä. Soames oli määrännyt Fleurille viisikymmentä tuhatta ja järjestänyt sijoituksen niin, että mitään ei menetettäisi, jos avioliitto epäonnistuisi. Voisiko se onnistua? Fleur ei vielä ollut vapautunut tuosta toisesta pojasta — hän tiesi sen. He lähtisivät Espanjaan häämatkalle. Soames olisi entistä yksinäisempi, kun hän olisi poissa. Mutta myöhemmin Fleur ehkä unohtaisi ja palaisi takaisin isän luo!

Winifredin ääni katkaisi hänen mietteensä.

»Mitä! Mitä ihmettä — June!»

Siinä hän tuli päällysmekossaan — minkälaisia vaatteita hän käytti! — tukka pyrkien pois verkon alta. Soames näki serkkunsa ja Fleurin, joka meni tervehtimään tulijaa. Nuo kaksi poistuivat hänen näkyvistään porraskäytävään.

»Tosiaankin», sanoi Winifred, »hän sitten osaa olla mahdoton! Ajatella, että hän tuli!»

»Miksi kutsuit hänet?» mutisi Soames.

»Siksi tietenkin, että en luullut hänen tulevan.»

Winifred oli unohtanut, että tekojen takana piilee luonteen pääsuunta, toisin sanoen hän ei ollut muistanut, että Fleur oli nyt »siipirikko».

Saadessaan kutsun June oli ensiksi ajatellut: »En mistään hinnasta tahdo mennä heidän lähelleen!» ja sitten, eräänä aamuna, hän oli herännyt unesta, jossa Fleur oli viittonut hänelle veneestä hurjin, epätoivoisin elein. Ja hän oli muuttanut mieltä.

Kun Fleur oli tullut sanomaan hänelle: »Tulkaa yläkertaan, kun muutan pukua», hän oli lähtenyt mukana portaita ylös. Tyttö johti hänet Imogenin vanhaan huoneeseen, joka oli valmiina hänen pukeutumistaan varten.

June istahti vuoteelle hentona ja suorana kuin pieni henkiolento syksynsä väriloistossa. Fleur sulki oven.

Tyttö seisoi hänen edessään riisuutuneena morsiuspuvustaan. Mikä kaunis olento hän oli!

»Luultavasti pidätte minua hulluna», sanoi hän värisevin huulin, »kun sen olisi pitänyt olla Jon. Mutta entä sitten? Michael tahtoo minut, ja minä en välitä. Pääsen ainakin pois kotoa.» Hän pisti kätensä povensa röyhelöihin ja veti esiin kirjeen. »Jon kirjoitti minulle tämän.»

June luki: »Lake Okanagen, Brittiläinen Kolumbia. Minä en tule takaisin Englantiin. Ole siunattu aina. — Jon.»

»Tuo nainen saa nyt olla rauhassa, ymmärrättekö?» sanoi Fleur.

June ojensi kirjeen takaisin.

»Se ei ole oikein Ireneä kohtaan», sanoi hän, »Irene aina sanoi, että Jon sai tehdä niinkuin tahtoi.»

Fleur hymyili katkerasti. »Sanokaa, eikö hän tärvellyt teidänkin elämäänne?»

June katsahti häneen. »Kukaan ei voi tärvellä elämää, rakkaani. Se on lorua. Yhtä ja toista tapahtuu, mutta me ponnahdamme pystyyn taas.»

Hieman kauhuissaan hän näki tytön vaipuvan polvilleen ja hautaavan kasvonsa päällysmekkoon. Tukahdutettu nyyhkytys kuului Junen korviin.

»Kas niin — kas niin», mutisi hän. »Älkää toki! Kaikki hyvin!»

Mutta tytön leuan kärki painui vielä lujemmin hänen reiteensä, ja nyyhkytyksen ääni oli hirmuinen.

»No niin, no niin!» Sen piti tulla. Hänen olisi parempi olla perästäpäin. June siveli tuon kaunismuotoisen pään ruskeata tukkaa, ja koko hänen pirstoutunut äidillisyytensä keskittyi hänen sormenpäihinsä ja siirtyi niistä tytön aivoihin.

»Älkää antako sen lannistaa itseänne, lapsikulta», sanoi hän vihdoin. »Me emme voi vallita elämää, mutta me voimme pitää puoliamme. Tehkää niin hyvää kuin voitte kaikesta. Niin minunkin on täytynyt. Minä pidin puoliani niinkuin tekin, ja minä itkin, niinkuin te itkette nyt. Ja katsokaa minua nyt!»

Fleur nosti päätään, nyyhkytys muuttui äkkiä pieneksi tukahtuneeksi nauruksi. Itse asiassa hän näki edessään laihan ja aika hurjan ja kuluneen olennon, mutta sillä oli urheat silmät.

»Hyvä on!» sanoi hän. »Suokaa anteeksi. Minä kai unohdan hänet, jos lennän nopeasti ja kyllin kauas.»

Ja Fleur nousi ja meni pesutelineen ääreen.

June näki hänen huuhtelevan kylmällä vedellä itkun jäljet pois. Paitsi pientä pukevaa punerrusta ei mitään ollut jäljellä, kun hän seisoi peilinsä edessä. June nousi vuoteelta ja otti neulatyynyn käteensä. Hän ei voinut muulla tavoin ilmaista myötätuntoaan kuin että pani kaksi neulaa väärään paikkaan.

»Suudelkaa minua», sanoi hän, kun Fleur oli valmis, ja upotti leukansa tytön lämpimään poskeen.

»Minä tarvitsen savukkeen», sanoi Fleur, »älkää odottako.»

June jätti hänet istumaan vuoteelle savuke huulilla, silmät puoliksi kiinni, ja lähti alakertaan. Salin ovella seisoi Soames ikäänkuin levottomana tyttärensä viipymisestä. June pudisti päätään ja meni alemmalle pengermälle. Hänen serkkunsa Francie oli siellä.

»Katso!» sanoi June osoittaen leuallaan Soamesia. »Tuo mies on kohtalokas.»

»Mitä tarkoitat», sanoi Francie. »Kohtalokas?»

June ei vastannut. »Minä en jää katsomaan heidän lähtöään», sanoi hän. »Hyvästi!»

»Hyvästi», sanoi Francie, ja hänen kelttiläisen harmaat silmänsä olivat pystyssä. Tuo vanha riita! Tosiaankin, se oli vallan romanttista!

Soames siirtyi portaille, näki Junen lähtevän ja veti helpotuksesta henkeään. Miksi ei Fleur tullut? He myöhästyisivät junasta. Tuo juna veisi Fleurin pois hänen luotaan, eikä hän kuitenkaan voinut olla pelkäämättä, että he myöhästyisivät siitä. Ja sitten Fleur tuli, juoksi portaita alas ruskeassa puvussaan, musta samettilakki päässä, ja meni saliin. Soames näki hänen suutelevan äitiään, tätiään, Valin vaimoa, Imogenia ja sitten tulevan ulos, nopeana ja kauniina kuten aina. Kuinka hän kohtelisi isäänsä tänä tyttöytensä viimeisenä hetkenä? Paljon hän ei voinut odottaa!

Fleur painoi huulensa keskelle hänen poskeaan.

»Isi!» sanoi hän ja oli poissa ja mennyt. Isi! Niin ei Fleur ollut nimittänyt häntä vuosiin. Soames veti syvän hengähdyksen ja seurasi hitaasti alas. Siellä oli vielä kestettävänä koko tuo konfettihullutus ja kaikki muu. Mutta hän tahtoi tavoittaa Fleurin hymyn, jos tyttö nojautuisi autosta ulos, vaikka he silloin voisivatkin heittää kengän hänen silmäänsä, jos eivät pitäneet varaansa. Nuoren Montin ääni kuiskasi tulisesti hänen korvaansa:

»Hyvästi nyt ja kiitoksia! Minä olen niin kauhean onnellinen.»

»Hyvästi», sanoi Soames, »älkää myöhästykö junasta.»

Hän seisoi kolmannella portaalla, mistä hän saattoi nähdä heidän päittensä yli — noiden typeräin hattujen ja päitten. Nuori pari oli nyt autossa, ja konfetteja satoi ja kenkä viskattiin. Jokin virta tulvahti Soamesissa, ja — hän ei tietänyt — hän ei voinut nähdä!