3. SOAMES VALMISTUU TOIMENPITEISIIN

Kun Soames astui sisarensa Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin, jossa aina kesäisin oli riippumassa kukkivia kurjenpolvia ja jossa nyt oli Lilium auratum-ruukkuja, hämmästyi hän inhimillisten seikkojen muuttumattomuutta. Salonki näytti aivan samanlaiselta kuin hänen käydessään vastanaineitten Dartien luona ensi vierailulla kaksikymmentä yksi vuotta sitten. Hän oli valinnut kaluston itse ja valinnutkin niin täydellisen, ettei mikään myöhäisempi ostos ollut voinut muuttaa huoneitten ilmakehää. Niin, hän oli pannut hyvän pohjan sisarensa elämälle, ja sitä tämä oli tarvinnutkin. Merkitsi totisesti sangen paljon Winifredille, että hän kaikkien näiden Dartien kanssa vietettyjen vuosien jälkeen edelleen eli hyvällä pohjalla. Alusta saakka oli Soames vainunnut Dartien todellisen luonteen tuon miellyttävyyden, hyvän käytöksen ja edullisen ulkomuodon alta, jotka olivat häikäisseet Winifredin, hänen äitinsä ja vieläpä Jamesin siinä määrin, että tämä oli sallinut tyttärensä mennä naimisiin tuon miehen kanssa, joka ei tuonut pesään mitään — kohtalokas juttu kylläkin!

Winifred, jonka läsnäolon Soames oli todennut lähinnä kaluston jälkeen, istui Buhl-kirjoituspöytänsä ääressä kädessään kirje. Hän nousi ja tuli veljeänsä kohti. Hän oli yhtä pitkä kuin tämäkin, poskipäistään lujaa tekoa, yllä hyvä puku, mutta jokin hänen kasvoissaan teki Soamesin levottomaksi. Hän rutisti kirjettä, joka oli hänen kädessään, mutta näytti muuttavan mieltä ja ojensi sen veljelleen. Soames oli sekä hänen lakimiehensä että veljensä.

Soames luki seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut Iseeum-klubin paperille:

»Sinä et enää saa tilaisuutta herjata minua omassa kodissani. Minä lähden maasta huomenna. Peli on päättynyt. Minä olen väsynyt sinun solvauksiisi. Se on oma syysi. Kukaan itseään kunnioittava mies ei voisi sietää sitä. Minä en pyydä sinulta enää mitään. Hyvästi. Otin tyttöjen valokuvan mukaani. Sano heille rakkaat terveiseni. En välitä hituistakaan siitä, mitä suku sanoo. Kaikki on heidän syytään. Aloitan uuden elämän.

M.D.»

Tässä iltapäiväkirjeessä oli tahra, joka ei ollut vielä ihan kuiva. Soames katsoi Winifrediä — tahra oli epäilemättä saanut alkunsa hänen silmistään, ja veli hillitsi sanansa: »Hyvä, että pääsit hänestä!» Sitten hänen mieleensä johtui, että tämän kirjeen saatuaan sisar astui samaan säätyyn, josta hän itse niin vakavasti halusi pois — avioerottoman Forsyten säätyyn.

Winifred oli kääntynyt pois ja veti sieraimiinsa pitkän henkäyksen pienen, kultakorkkisen pullon tuoksua. Kumea sääli, johon liittyi epämääräinen loukkaantumisen tunne, hiipi Soamesin sydämeen. Hän oli tullut tänne puhumaan omasta asemastaan ja saamaan myötätuntoa, ja täällä Winifred oli samassa asemassa tahtoen tietysti puhua ja saada myötätuntoa. Niin kävi aina! Kukaan ei koskaan näyttänyt ajattelevan, että hänellä voisi olla huolia ja omiakin harrastuksia. Hän taittoi kirjeen niin, että tahra jäi sisäpuolelle ja sanoi:

»Mitä tämä kaikki siis merkitsee?»

Winifred kertoi tyynesti helmijutun.

»Luuletko, että hän todellakin on lähtenyt, Soames? Näethän, missä tilassa hän on kirjoittanut tämän.»

Kun Soames oikein toivoi jotakin, oli hänellä tapana lepytellä Sallimusta sanomalla, että hän ei pitänyt asiaa todennäköisenä. Hän vastasi:

»En luulisi. Voisin kai löytää hänet klubilta.»

»Jos George on siellä», sanoi Winifred, »tietää hän kyllä.» »George?» sanoi Soames. »Tapasin hänet isänsä hautajaisissa.» »Sitten hän on varmasti siellä nyt.»

Soames, jonka hyvä järki hyväksyi sisaren terävänäköisyyden, sanoi vastahakoisesti: »No niin, minä menen katsomaan. Oletko puhunut mitään Park Lanessa?»

»Minä kerroin Emilylle», vastasi Winifred, joka vielä puhui äidistään tuohon muodinmukaiseen tapaan. »Isä saisi halvauksen.»

Kaikki epäedullinen pidettiinkin nyt tarkasti salassa Jamesilta. Vilkaistuaan vielä kerran kalustoon ikäänkuin arvioidakseen sisaren todellisen aseman Soames lähti Piccadillyä kohti. Ilta oli tulossa, ja lokakuun usvassa oli hiven kylmyyttä. Soames käveli nopeasti, suljetun ja keskitetyn näköisenä kuten ainakin. Hänen piti suorittaa asiat joutuun, sillä hän aikoi syödä päivällistä Sohossa. Kuultuaan Iseeumin portinvartijalta, että herra Dartie ei ollut näyttäytynyt tänään, hän katsahti tuohon luotettavaan mieheen ja päätti vain kysyä, oliko herra George Forsyte klubilla. Hän oli. Soames, joka aina oli suhtautunut epäluuloisesti serkkuunsa Georgeen, kuin ihmiseen, joka haluaa laskea leikkiä hänen kustannuksellaan, seurasi tarjoilijaa lievästi rauhoittuneena siitä ajatuksesta, että George oli juuri kadottanut isänsä. Hän oli perinyt kai noin kolmekymmentätuhatta, lukuunottamatta osuuttaan tuohon Rogerin sijoitukseen, joka jäi kuolinpesän verotuksen ulkopuolelle. Hän löysi Georgen kaari-ikkunan äärestä, tuijottamasta puoliksisyötyyn teeleipälautaseen. Georgen kookas, jyhkeä, mustapukuinen hahmo näytti melkein uhkaavalta, vaikka siinä edelleen oli urheilijan melkein yliluonnollinen siisteys. Hän sanoi, lihakkailla kasvoillaan heikko hymy:

»Halloo, Soames! Ota teeleipä!»

»Ei, kiitos», mutisi Soames ja siveli hattuaan haluten sanoa jotakin sopivaa ja myötätuntoista. Sitten hän lisäsi:

»Kuinka voi äitisi?»

»Kiitos kysymästä», sanoi George. »Niin ja näin. En ole nähnyt sinua aikakausiin. Et koskaan käy kilpailuissa. Mitä Cityyn kuuluu?»

Soames, joka vainusi lähenevää pilapuhetta, meni umpeen ja vastasi:

»Minä tahtoisin kysyä sinulta Dartiesta. Kuulin, että hän on…»

»Livistänyt, karannut Buenos Airesiin kauniin Lolan kanssa. Sitä parempi Winifredille ja pikku Dartie-joukolle. Hän on aika risti.»

Soames nyökäytti päätään. Niin vihamieliset kuin nämä serkukset olivatkin toisilleen luonnostaan, yhdisti Dartie heitä.

»Setä James saa nyt nukkua rauhassa vuoteessaan», jatkoi George. »Arvaan, että hän on kyninyt sinuakin koko lailla.» Soames hymyili.

»Ah niin, sinä kehoitit häntä menemään muualle», sanoi George ystävällisesti. »Hän on oikein pääveijari. Nuori Val kaipaa hieman silmälläpitoa. Olen aina säälinyt Winifrediä. Hän on urhea nainen.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. »Minun täytyy mennä takaisin hänen luokseen nyt», sanoi hän. »Hän vain tahtoi saada varmuuden. Ehkä meidän on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ei kai tässä siis ole mitään erehdystä.»

»Se on aivan pikivarmaa», sanoi George — hän se keksi monet noista sukkelista sanantavoista, joitten on luultu palautuvan muihin lähteisiin. »Hän oli ruhtinaallisesti juovuksissa eilen illalla, mutta lähti kun lähtikin aamulla. Hänen laivansa on Tuscarora» Ja hän kaivoi esiin käyntikortin ja luki pilkallisesti:

»Herra Montague Dartie, Poste Restante, Buenos Aires. Minä kiirehtisin toimenpiteitä, jos olisin sinun sijassasi. Hän oikein inhoitti minua viime yönä.»

»Kyllä», sanoi Soames, »mutta se ei aina ole helppoa.» Sitten huomatessaan Georgen silmistä, että tämä oli herännyt muistelemaan hänen omaa asiaansa hän nousi ja ojensi kätensä. George nousi myös.

»Sano terveisiä Winifredille. Viet hänet suoraan avioero-oikeuteen, jos minun neuvoani seuraat.»

Soames kääntyi ovessa vilkaisemaan häneen syrjästä. George oli istuutunut taas ja tuijotti eteensä. Hän näytti suurelta ja yksinäiseltä noissa mustissa vaatteissa. Soames ei ollut koskaan nähnyt häntä noin säyseänä. »Kai se sentään häneen jollakin tavoin koskee», ajatteli hän. »He tulevat jokainen saamaan noin viisikymmentä tuhatta, kun kaikki lasketaan mukaan. Heidän pitäisi pysyttää omaisuus jakamattomana. Jos sota tulee, laskee kiinteimistöjen arvo. Setä Roger arvioi sentään asiansa hyvin.» Ja Annetten kasvot nousivat hänen eteensä pimenevällä kadulla, hänen ruskea tukkansa ja siniset silmänsä tummine ripsineen, hänen raikkaat huulensa ja poskensa, jotka olivat kasteiset ja tuoreet keskellä Lontoota, hänen virheetön ranskalainen vartalonsa. »Ryhtyä toimenpiteisiin», ajatteli hän. Palatessaan Winifredin taloon hän kohtasi Valin, ja he menivät sisään yhdessä. Eräs ajatus oli juolahtanut Soamesin mieleen. Hänen serkkunsa Jolyon oli Irenen holhooja, ja ensimmäinen toimenpide olisi mennä tapaamaan häntä Robin Hilliin. Robin Hill! Kummallinen — hyvin kummallinen oli tunne, jonka nuo sanat herättivät! Robin Hill — talo, jonka Bosinney oli rakentanut hänelle ja Irenelle — talo, jossa he eivät olleet koskaan asuneet — kohtalokas talo! Ja Jolyon asui siinä nyt! Hm! Ja äkkiä hän ajatteli: »Sanotaan, että hänellä on poika Oxfordissa! Miksi en ottaisi nuorta Valia mukaan ja esittäisi heitä toisilleen! Se on hyvä tekosyy. Vähemmän silmäänpistävää — paljon vähemmän silmäänpistävää!» Niinpä hän yläkertaan noustaessa sanoi Valille:

»Sinulla on serkku Oxfordissa, et ole koskaan tavannut häntä. Minua haluttaisi ottaa sinut mukaani huomenna hänen kotiinsa ja esittää teidät toisillenne. Sinulla tulee olemaan siitä hyötyä.»

Val suostui ajatukseen vain kohtalaisen innostuneena, ja Soames löi asian lukkoon.

»Tulen hakemaan sinua lounaan jälkeen. Se on maalla — ei kaukana, tulet nauttimaan retkestä.

Salongin kynnyksellä hän muisti vaivoin, että toimenpiteet, joihin tällä hetkellä oli ryhdyttävä, koskivat Winifrediä eivätkä häntä itseään.

Winifred istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä.

»Se on aivan totta», sanoi Soames, »hän on matkalla Buenos Airesiin — lähtenyt tänä aamuna. Paras, että käymme häneen käsiksi heti, kun hän astuu maihin. Minä sähkötän heti. Muuten voimme joutua suuriin kuluihin. Mitä pikemmin tällaiset asiat suoritetaan, sitä parempi. Minä olen aina katunut, että en…» Hän vaikeni ja katsoi syrjästä Winifrediin. »Voitko muuten», jatkoi hän, »vedota pahoinpitelyyn?»

Winifred vastasi kumealla äänellä:

»En tiedä. Mitä on pahoinpitely?»

»Onko hän lyönyt sinua tai muuta sellaista?»

Winifred ravisti päätään, ja hänen leukansa kävi nelikulmaiseksi.

»Hän väänsi käsivarttani. Tai otetaanko revolverilla uhkaaminen lukuun? Tai että hän on ollut niin juovuksissa, ettei ole kyennyt riisuutumaan, tai… Ei — minä en voi sekoittaa lapsia asiaan.»

»Ei», sanoi Soames, »ei. Kuinkahan vain? On tietenkin olemassa laillinen asunto- ja vuode-ero — sen voimme saada. Sen vain! Hm!»

»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Winifred toivottomana.

»Sitä, että hän ei voi koskea sinuun etkä sinä häneen, te molemmat sekä olette naimisissa että ette ole.» Ja taaskin hän oli vastahakoinen. Mikä se itse asiassa oli muu kuin hänen oma asemansa laillistettuna! Ei, siihen hän ei tahtonut panna sisartaan!

»Avioero siitä pitää tulla», sanoi hän päättävästi. »Jollei voi todistaa pahoinpitelyä, on ainakin karkaaminen. On eräs keino, jolla nyttemmin voidaan lyhentää tuota kahden vuoden aikaa. Voimme saada oikeuden haastamaan hänet takaisin. Jos hän silloin ei tottele, voimme järjestää eron kuudessa kuukaudessa. Tietysti et tahdo häntä takaisin. Mutta sitä oikeus ei tiedä. On tosin olemassa se vaara, että hän tulee takaisin. Minä yrittäisin mieluummin pahoinpitelyä.»

Winifred ravisti päätään. »Se on niin typerää.»

»No niin», mutisi Soames, »ehkei vaara ole niin suuri, niin kauan kuin hän vielä on hurmiossaan ja omistaa vähän rahaa. Älä sano mitään kenellekään äläkä maksa hänen velkojaan.»

Winifred huokasi. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli kokenut, painoi menetyksen tunne raskaana hänen mieltään. Ja tämän selvitti hänelle paremmin kuin vielä mikään muu se ajatus, että hän ei enää maksaisi miehensä velkoja. Jokin rikkaus näytti hävinneen elämästä. Ilman miestään, ilman helmiään, ilman tuota sisäistä tunnetta, että hän urheana kohtasi kotielämän pyörteitä — niin oli hänen nyt kohdattava maailmaa. Hän tunsi todella menettäneensä jotakin.

Ja Soames pani tavallista enemmän lämpöä siihen viileään suudelmaan, jonka hän painoi sisarensa otsalle.

»Minun pitää mennä Robin Hilliin huomenna», sanoi hän, »tapaamaan nuorta Jolyonia asioissa. Hänellä on poika Oxfordissa. Tahtoisin ottaa Valin mukaan ja esitellä hänet. Tule 'The Shelteriin' viikonloppua viettämään ja ota lapset mukaan. Oi niin, eihän se nyt sovikaan, olen kutsunut muita.» Näin sanoen hän jätti Winifredin ja kääntyi kohti Sohoa.