3. IRENE

Rynnätessään pois kirje kädessä Jon juoksi terassia pitkin ja talon nurkkauksen ympäri peloissaan ja hämmentyneenä. Nojaten köynnösten peittämään seinään hän repi kirjeen auki. Se oli pitkä — hyvin pitkä! Hänen pelkonsa yltyi, ja hän alkoi lukea. Kun hän ehti sanoihin »hän meni naimisiin Fleurin isän kanssa», alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Hän oli lähellä ikkunaa ja meni sisään, kulki musiikkihuoneen ja hallin läpi ylös makuuhuoneeseensa. Hän kastoi kasvonsa kylmään veteen, istahti vuoteelleen ja jatkoi lukemistaan, pudottaen jokaisen luetun lehden vuoteelle viereensä. Isän käsialaa oli helppo lukea — hän tunsi sen niin hyvin, vaikka hän ei ollut koskaan saanut isältä neljänneksikään osaksi niin pitkää kirjettä. Hän luki tympeänä — mielikuvitus vain puoliksi työssä. Ensi lukemalla hän parhaiten tajusi, kuinka vaikeaa isän oli ollut kirjoittaa sellaista kirjettä. Hän antoi viimeisen lehden pudota ja jonkinlaisen sielullisen, moraalisen avuttomuuden vallassa alkoi lukea ensimmäistä uudelleen. Kaikki tuo tuntui hänestä vastenmieliseltä — kuolleelta ja vastenmieliseltä. Sitten äkkiä kuuma kauhun aalto värisytti häntä. Hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen äitinsä! Fleurin isä! Hän otti kirjeen ja jatkoi koneellisesti lukemistaan. Ja taaskin hänestä tuntui, että tuo kaikki oli kuollutta ja vastenmielistä, hänen oma rakkautensa niin erilaista! Tämä kirje sanoi, että hänen äitinsä — ja Fleurin isä! Kammottava kirje!

Omaisuutta! Voiko olla miehiä, jotka katsovat vaimojaan omaisuudekseen? Hänen eteensä tungeksi kasvoja, joita hän oli nähnyt kaduilla ja maaseudulla, punaisia, kalamaisia kasvoja, kovia, tympeitä kasvoja, teeskenteleviä, kuivia kasvoja, väkivaltaisia kasvoja, sadottain, tuhansittain! Kuinka hän saattoi tietää, mitä miehet, joilla oli tuollaiset kasvot, ajattelivat tai tekivät? Hän painoi päänsä käsiinsä ja ähkyi. Hänen äitinsä! Hän otti kirjeen taas käteensä ja luki uudelleen: »kauhu ja vastenmielisyys — elää hänessä vielä tänä päivänä … sinun lapsesi… sen miehen lapsenlapsia, joka kerran omisti äitisi niinkuin neekeriorja omistetaan…» Hän nousi vuoteeltaan. Tuo julma, pimeä menneisyys, joka väijyi uhaten murhata heidän rakkautensa, Fleurin ja hänen, oli totta, muuten ei isä olisi voinut sitä kirjoittaa. »Miksi he eivät sanoneet sitä minulle sinä päivänä», ajatteli hän, »kun näin Fleurin ensimmäistä kertaa? He tiesivät, että olin nähnyt hänet. He pelkäsivät, ja — nyt — tässä olen nyt!» Kärsimys, liian kipeä ajatukselle tai järjelle, valtasi hänet, hän hiipi huoneen pimeään nurkkaan ja istahti lattialle. Siinä hän istui kuin jokin onneton pieni eläin. Pimeys lohdutti, lattia samoin — ikäänkuin hän olisi joutunut takaisin siihen aikaan, jolloin hän makasi pitkin pituuttaan lattialla ja leikki siinä sotiaan. Hän istui kyyristyneenä, tukka pörröllään, kädet kiedottuina polvien ympäri — miten kauan, sitä hän ei tietänyt. Tästä tyhjästä epätoivosta hänet herätti äidin huoneen avautuvan oven ääni. Sälekaihtimet olivat lasketut alas hänen huoneensa ikkunoissa hänen poissaollessaan, ja siitä paikasta, missä hän istui, hän saattoi vain kuulla kahinaa, äidin askeleet, kunnes hän vuoteen takaa näki äidin seisovan hänen pukeutumispöytänsä edessä. Äidillä oli kädessä jotakin. Jon tuskin hengitti, hän toivoi, ettei äiti näkisi häntä ja menisi pois. Hän näki äidin koskettelevan esineitä pöydällä ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin taikaa, menevän sitten ikkunan eteen — harmaana kuin haamu kiireestä kantapäähän. Jos äiti vähänkin kääntäisi päätänsä, pitäisi hänen nähdä Jon! Hänen huulensa liikkuivat: »Oi, Jon!» Hän puhui itsekseen, hänen äänensä sävy liikutti Jonin sydäntä. Hän näki äidin kädessä pienen valokuvan. Äiti piti sitä valoa vastaan, katsoi sitä — se oli hyvin pieni. Jon tunsi sen — se oli kuva hänestä itsestään pienenä poikana, kuva, jota äiti aina piti laukussaan. Jonin sydän sykki kovasti. Ja äkkiä, ikäänkuin olisi kuullut, äiti käänsi katseensa ja näki hänet. Äidin voihkaisu, hänen kättensä liike, kun hän painoi valokuvaa rintaansa vastaan, sai Jonin sanomaan:

»Niin, se olen minä.»

Äiti tuli vuoteelle ja istahti sille, aivan Jonin viereen, kädet vieläkin painettuina sydäntä vastaan, jalat lattialle pudonneitten kirjeen lehtien keskellä. Hän näki ne, ja hänen kätensä tarrautuivat vuoteen laitoihin. Vihdoin hän puhui.

»No niin, Jon, minä näen, että sinä tiedät.»

»Tiedän.»

»Oletko nähnyt isän?»

»Olen.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes äiti sanoi:

»Voi, kultaseni!»

»Hyvä on.» Jonin mielenjärkytykset olivat niin väkivaltaiset ja niin sekavat, että hän ei uskaltanut liikahtaa — katkeruutta, epätoivoa, ja kuitenkin voimakas kaipuu tuntea äidin käden lohduttavana otsallaan.

»Mitä aiot tehdä?»

»En tiedä.»

Seurasi toinen pitkä hiljaisuus, sitten äiti nousi. Hän seisoi hetkisen hyvin hiljaa, teki pienen eleen kädellään ja sanoi: »Poikani, rakkahin poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi», ja kiertäen sängyn päädyn hän meni takaisin omaan huoneeseensa.

Jon kääntyi — hän oli kääriytynyt pyöreäksi kuin pallo, kuin siili — kääntyi kahden seinän väliseen nurkkaan.

Hänen oli täytynyt olla siinä parikymmentä minuuttia, ennenkuin muuan huuto nostatti hänet pystyyn. Se tuli terassilta. Hän nousi pelästyneenä. Taaskin kuului huuto: »Jon!» Äiti kutsui häntä! Hän juoksi portaita alas, tyhjän ruokasalin läpi työhuoneeseen. Äiti oli polvistunut vanhan nojatuolin viereen, ja tuolissa makasi isä aivan valkeana, pää painuneena rinnalle, toinen käsi avoimella kirjalla, puristaen lyijykynää — oudomman hiljaisena kuin mikään, mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti katseli hurjana ympärilleen ja sanoi:

»Oi, Jon — hän on kuollut — hän on kuollut!»

Jon heittäytyi alas, kurkotti yli tuolin käsinojan, jolla hän niin äsken oli istunut, ja painoi huulensa isän otsalle. Jääkylmä! Kuinka voi — kuinka voi isä olla kuollut, kun vasta tunti sitten —! Äidin käsivarret olivat kiedotut isän polvien ympäri, hän painoi rintaansa niihin. »Miksi — miksi en ollut hänen luonaan?» kuuli Jon äidin kuiskaavan. Sitten hän näki sanan »Irene», joka oli hatarasti riipustettu avoimelle sivulle, ja puhkesi itkuun. Tämä oli hänen ensimmäinen kokemuksensa ihmisen kuolemasta, ja sen kuvaamaton hiljaisuus haihdutti hänestä kaikki muut tunteet. Kaikki muu oli siis vain valmistusta tähän! Kaikki rakkaus ja elämä, ilo, jännitys ja suru, kaikki liike, valo ja kauneus oli vain alkua tähän kauheaan hiljaisuuteen. Se teki peloittavan vaikutuksen häneen, kaikki tuntui äkkiä pieneltä, turhalta, lyhyeltä. Hän hillitsi itsensä vihdoin, nousi ja nosti äitinsä pystyyn.

»Äiti, älä itke — äiti!»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun kaikki oli tehty, mikä piti tehtämän, ja äiti oli mennyt levolle, näki hän isänsä yksinään, makaamassa vuoteella valkean lakanan alla. Hän seisoi kauan katselemassa noita kasvoja, jotka eivät koskaan olleet näyttäneet suuttuneilta, oikullisen ironisilta vain ja ystävällisiltä aina. »Olla ystävällinen ja pitää ryhtinsä loppuun asti — siinä kaikki», oli hän kerran kuullut isänsä sanovan. Kuinka ihmeellisesti isä oli noudattanut tätä filosofiaansa! Jon ymmärsi nyt, että isä oli jo kauan tietänyt, että tämä tulisi äkkiä, tietänyt, eikä hiiskunut sanaakaan. Hän katseli isäänsä hartaana ja kiihkeän kunnioittavasti. Tuo yksinäisyys — jotta äiti ja hän itse säästyisivät! Hänen oma tuskansa näytti pieneltä, kun hän katseli noita kasvoja. Tuo sana, joka oli kirjoitettu kirjan sivulle! Jäähyväissana! Nyt ei äidillä ollut ketään muuta kuin hän itse! Hän meni kuolleen kasvojen viereen — ne olivat niin muuttumattomat, ja kuitenkin kokonaan muuttuneet. Hän oli kuullut isän kerran sanovan, että hän ei uskonut kuolemanjälkeiseen tietoisuuteen, tai jos sitä olisi, riittäisi sitä vain siihen asti kunnes ruumiin luonnollinen ikäraja oli saavutettu — sisäisen elinvoiman luonnollinen päätekohta, niin että jos ruumiin mursi tapaturma, liikarasitus, ankara tauti, saattoi minuus säilyä, kunnes se luonnon lakien mukaan, ilman mitään häiriötä, olisi rauennut. Sana oli jäänyt Jonin mieleen, koska hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään muun lausuvan tällaista ajatusta. Kun sydän petti tällä tavoin — ei se varmaankaan ollut oikein luonnollista! Ehkä isän minuus oli huoneessa hänen kanssaan. Vuoteen yläpuolella riippui kuva hänen isänsä isästä. Kenties hänenkin tietoisuutensa vielä oli elossa, ja hänen veljensä — velipuolensa, joka oli kuollut Transvaalissa. Olivatko he kaikki kokoontuneet tämän vuoteen ympärille? Jon suuteli isänsä otsaa ja hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Ovi hänen huoneensa ja äidin huoneen välillä oli raollaan, äiti oli ilmeisesti ollut täällä — kaikki oli valmiina häntä varten, oli pikkuleipiäkin ja kuumaa maitoa, eikä kirje enää ollut lattialla. Jon söi ja joi katsellen viimeisen valon sammumista. Hän ei koettanut katsella tulevaisuuteen — tuijotti vain tammen tummiin oksiin, jotka olivat ikkunan tasalla, ja hänestä tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Kerran yöllä, kääntyessään raskaassa unessaan, hän huomasi jotakin valkeata ja hiljaista vuoteensa vieressä ja hypähti pystyyn.

Hänen äitinsä ääni sanoi:

»Minä se vain olen, Jon rakas!» Äidin käsi painoi hänen otsaansa lempeästi takaisin, valkea olento poistui.

Yksinään! Hän vaipui raskaasti uneen taas ja näki unta, että äidin nimi kiemurteli vuoteella.