2. KAUNIS FLEUR FORSYTE

Tullessaan konditoriasta kadulle Soames olisi ensi hetkessä tahtonut keventää hermojaan sanomalla tyttärelleen: »Kuka nyt sillä tavoin pudottaa nenäliinansa!» mihin Fleur olisi hyvin voinut vastata: »Minä seurasin vain sinun esimerkkiäsi!» Hänen toinen ajatuksensa oli siis antaa nukkuvien koirain maata rauhassa. Mutta Fleur varmaan tekisi kysymyksiä. Hän loi syrjäsilmäyksen tyttäreensä ja huomasi, että tämä loi häneen samanlaisen. Fleur sanoi pehmeästi:

»Miksi et pidä noista sukulaisista, isä?»

Soames kohotti suupieltään.

»Miksi ajattelet sellaista?»

»Cela se voit.»

»Se näkee itsensä!» Oli siinäkin sanantapa.

Vaikka olikin jo kaksikymmentä vuotta ollut naimisissa ranskalaisen naisen kanssa Soames vieläkään ei ollut juuri suopea hänen kielelleen. Se oli sellaista teatteria ja liittyi hänen mielessään kotoisen ivan kaikkiin hienouksiin.

»Kuinka niin?»

»Sinun täytyi tuntea heidät, etkä ollut tietääksesi. Minä näin heidän katsovan sinua.»

»Poikaa minä en ole nähnyt elämässäni», vastasi Soames täysin totuudenmukaisesti.

»Et, mutta sinä olet nähnyt nuo toiset, kultaseni.»

Soames katsoi häneen uudestaan. Mitä hän oli voinut saada selville? Olivatko Winifred täti tai Imogen tai Val Dartie ja hänen vaimonsa puhuneet jotakin? Pieninkin henkäys tuosta vanhasta skandaalijutusta oli huolellisesti salattu Fleuriltä kotona, ja Winifredille oli monet kerrat sanottu, että Soames ei mistään hinnasta tahtonut vähimmänkään kuiskauksen tulevan hänen ulottuvilleen. Mikäli Fleurin piti tietää, ei isä ollut koskaan aikaisemmin ollut naimisissa. Mutta tytön tummat silmät, joitten etelämainen välke ja kirkkaus usein melkein peloitti häntä, kohtasivat hänen katseensa täysin viattomina.

»No niin», sanoi Soames, »isoisälläsi ja hänen veljellään oli riitaa keskenään. Perheet eivät tunne toisiaan.»

»Kuinka romanttista!»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?» ajatteli Soames. Sana oli hänen korvissaan outo ja vaarallinen — aivan kuin hän olisi sanonut: »Kuinka hauskaa!»

»Ja he aikovat edelleen olla tuntematta toisiaan», lisäsi hän, mutta katui paikalla noiden sanojen sisältämää haastetta. Fleur hymyili. Tänä aikana, jolloin nuoret ihmiset pitivät kunnia-asianaan kulkea omia teitään ja olla kiinnittämättä mitään huomiota säädyllisiin ennakkoluuloihin, Soames oli sanonut juuri sen, joka eniten yllyttäisi Fleurin itsepäisyyttä. Sitten hän muisti ilmeen Irenen kasvoilla ja hengitti taas.

»Minkälainen riita?» hän kuuli Fleurin sanovan.

»Se koski erästä taloa. Se on vanha juttu sinulle. Isoisäsi kuoli samana päivänä, jolloin sinä synnyit. Hän oli yhdeksänkymmenen.»

»Yhdeksänkymmenen? Onko paljon muita Forsyteja kuin Punaisessa Kirjassa mainitut?»

»Minä en tiedä», sanoi Soames. »He ovat nyt kaikki hajallaan. Vanhukset ovat kuolleet, paitsi Timothy.»

Fleur taputti käsiään.

»Timothy? Eikö se ole herkullista?»

»Ei vähääkään», sanoi Soames. Häntä loukkasi ajatus, että Fleurin mielestä »Timothy» oli herkullinen se oli jonkinlainen solvaus hänen suvulleen. Tämä uusi sukupolvi pilkkasi kaikkea lujaa ja sitkeätä. »Käy tervehtimässä ukkelia. Hän ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Ah! Jos Timothy voisi nähdä veljen- ja sisarenlastensa lasten levottoman Englannin, hän varmaan saisi puhumisen lahjan. Ja vaistomaisesti hän vilkaisi Iseeumin ikkunaan. Aivan oikein — siellä George vielä istui, sama punainen paperi kädessään.

»Missä Robin Hill on, isä?»

Robin Hill! Robin Hill, johon koko tuo murhenäytelmä oli keskittynyt! Miksi Fleur tahtoi tietää?

»Surreyssä», mutisi hän, »ei kaukana Richmondista. Kuinka niin?»

»Onko talo siellä?»

»Mikä talo?»

»Se talo, josta he riitelivät.»

»On. Mutta mitä tuolla kaikella on tekemistä sinun kanssasi? Lähdemme kotiin huomenna — sinun on parempi ajatella pukujasi.»

»Siunatkoon! Kyllä niitä jo on ajateltu. Sukuriita? Sehän on kuin Raamatussa tai Mark Twainin kirjoissa — kauhean jännittävää. Mikä oli sinun osuutesi sukuriidassa, isä.»

»Älä sinä siitä välitä.»

»Mutta jos minun kerran pitää jatkaa riitaa?»

»Kuka on sanonut, että sinun pitää jatkaa riitaa?»

»Sinä, kultaseni.»

»Minä? Minähän sanoin, ettei sinulla ole mitään tekemistä sen kanssa.»

»Juuri niinhän minäkin ajattelen, niin että kaikki on siis hyvin.»

Hän oli liian terävä isän makuun, fine, niinkuin Annette väliin sanoi hänestä. Paras koettaa ohjata hänen huomionsa muualle.

»Täällä kaupassa on kappale vaaleanpunaista pitsiä, josta ajattelin sinun pitävän», sanoi hän ja pysähtyi erään myymälän eteen.

Kun hän oli maksanut ja he jatkoivat matkaansa, Fleur sanoi:

»Eikö sinusta tuon pojan äiti ole kaunein senikäinen nainen, mitä koskaan olet nähnyt?»

Soames värisi. Kuinka vaarallisesti tuo tyttö iski asiaan!

»En minä luule huomanneeni häntä.»

»Rakas, minä näin sinun silmäkulmasi.»

»Sinä näet kaiken — ja vielä paljon enemmän, niin minusta tuntuu.»

»Minkälainen hänen miehensä on? Hänen täytyy olla serkkusi, koska isänne olivat veljiä.»

»Kuollut, mikäli minä tiedän», vastasi Soames äkillisen kiivaasti. »Minä en ole nähnyt häntä kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Mikä hän oli?»

»Maalari.»

»Sepä hauskaa.»

Sanat: »Jos tahdot olla minulle mieliksi, karkoitat nuo ihmiset päästäsi», pyöri Soamesin kielellä, mutta hän pysähdytti ne siihen — hän ei saanut antaa Fleurin nähdä tunteitaan.

»Hän loukkasi minua kerran», sanoi Soames.

Fleurin nopeat silmät viipyivät hänen kasvoillaan.

»Minä ymmärrän! Sinä et kostanut, ja se kirvelee. Isä parka! Anna minun yrittää!»

Tämä oli tosiaankin kuin makaamista pimeydessä, moskiittihyttysen suristessa kasvojen yläpuolella. Tällainen itsepintaisuus Fleurissä oli uutta Soamesille, ja hotelliin tultua hän sanoi vihaisesti:

»Minä tein parhaani. Ja se riittäköön näistä ihmisistä. Minä menen syömään päivällistä.»

»Minä istun tässä.»

Soames loi katseen tuolissa lojuvaan Fleuriin — yrmeän, mutta samalla ihailevan katseen ja meni hissiin, joka vei hänet neljänteen kerrokseen, missä heidän huoneensa olivat. Hän seisoi oleskeluhuoneen ikkunan ääressä, josta oli näköala Hyde Parkiin, ja rummutti ruutua sormillaan. Hänen tunteensa olivat sekavat, ärtyiset, häiriytyneet. Vanhassa haavassa, jonka aika ja uudet harrastukset jo olivat arpeuttaneet, tuntui kipua, johon yhtyi harmistumista ja levottomuutta sekä pientä ruumiillista häiriötä siinä kohdassa, mihin tuo pähkinätorttu ei ollut oikein sopinut. Olikohan Annette sisällä? Eipä siltä, että hänestä olisi apua tällaisissa vaikeuksissa. Aina kun Annette oli kysynyt jotakin hänen ensimmäisestä avioliitostaan, Soames oli sulkeutunut kuoreensa. Annette ei tietänyt siitä mitään, paitsi että se oli ollut Soamesin elämän suuri intohimo ja että avioliitto hänen kanssaan oli vain kotoinen hätävara. Hän oli aina kantanut salaista kaunaa tämän johdosta ja suhtautunut avioliittoonsa kuin liikeasiaan. Soames kuunteli. Oven takaa kuului ääntä — naisen liikkeitten epämääräistä kahinaa. Annette oli kotona. Soames koputti.

»Kuka?»

»Minä», sanoi Soames.

Annette muutti pukua ja oli vielä puolipukimissa, seisoen peilin edessä häikäisevänä. Oli jotakin upeata hänen käsivarsissaan, olkapäissään, hiuksissaan, jotka olivat tummentuneet siitä ajasta, jolloin Soames oppi tuntemaan hänet, hänen kaulansa kaarroksessa, pukunsa kiiltävässä silkissä, tummaripsisissä, siniharmaissa silmissään — hän oli tosiaan nelikymmenvuotiaana yhtä kaunis kuin konsanaan. Kaunis omistettava, oivallinen perheenemäntä, järkevä ja kylläkin hellä äiti. Jospa hän vain ei aina olisi ollut niin peittelemättömän kyynillinen heidän keskinäisessä suhteessaan! Soames, joka itse teossa ei ollut sen kiintyneempi vaimoonsa kuin tämä häneen, kärsi johonkin englantilaiseen tapaan siitä, että vaimo ei koskaan ollut verhonnut heidän yhteiselämäänsä ohuimmallakaan tunteen verholla. Kuten useimmat hänen maansa miehet ja naiset hän oli sitä mieltä, että avioliiton piti perustua keskinäiseen rakkauteen, mutta että jos jostakin avioliitosta rakkaus oli kadonnut tai jos huomattiin, että sitä ei ollut siinä koskaan ollut kaan — niin että avioliitto ilmeisesti ei perustunut rakkauteen — ei sitä saanut myöntää! Avioliitto oli olemassa ja rakkautta ei ollut — mutta kun kerran olit siinä, oli pysyttäväkin siinä! Sillä tavoin ei tarvinnut luopua katsantokannastaan eikä takertua kyynillisyyteen, realismiin eikä moraalittomuuteen niinkuin ranskalaiset. Sitäpaitsi se oli välttämätöntä omaisuuden etujen kannalta. Soames tiesi että Annette tiesi heidän molempien tietävän, että rakkautta ei heidän välillään ollut, mutta hän odotti vieläkin, että Annette ei sanoissaan eikä käytöksessään ilmaisisi sellaista asiaa eikä koskaan voinut oikein ymmärtää, mitä Annette tarkoitti puhuessaan englantilaisesta tekopyhyydestä. Hän sanoi:

»Keitä olet kutsunut ensi viikoksi?»

Annette jatkoi huultensa hienoa hivelemistä voiteella — Soames aina toivoi, ettei hän olisi tehnyt sitä.

»Sisaresi Winifredin ja Car-r-diganit —» Annette otti pienen mustan puikon — »ja Prosper Profondin.»

»Tuon belgialaisenko? Miksi hänet?»

Annette käänsi kaulaansa laiskasti, kosketti toista silmäkulmaansa ja sanoi:

»Hän huvittaa Winifrediä.»

»Minä tahtoisin jonkun, joka huvittaisi Fleuriä, hän on niin rauhaton.»

»R-rauhaton?» toisti Annette. »Nytkö sinä sen ensi kerran huomaat, ystäväni? Hän on syntynyt r-rauhattomaksi, niinkuin sinä sanot.»

Eikö hän koskaan pääsisi tuosta teennäisestä pariisilaisesta r:stään?

Soames kosketti pukua, jonka Annette oli ottanut yltään, ja kysyi:

»Mitä olet tehnyt?»

Annette katsoi peilikuvaansa. Hänen vastamaalatut huulensa hymyilivät aika täyteläisinä, aika ivallisina.

»Huvitellut», sanoi hän.

»Ohoo», vastasi Soames jurosti. »Hepennyshommissa kai.»

Tällä sanalla hän tarkoitti tuota naisväen käsittämätöntä juoksemista kaupoissa. »Ovatko Fleurin kesäpuvut kunnossa?»

»Sinä et kysy, ovatko minun.»

»Sinä et välitä siitä, kysynkö minä vai en.»

»Aivan niin. Kyllä, hänen pukunsa ovat kunnossa ja minun myös — hirveän kallis juttu.»

»Hm!» sanoi Soames. »Mitä tuo Profond tekee Englannissa?»

Annette kohotti kulmakarvansa, jotka oli juuri saanut valmiiksi.

»Hän purjehtii.»

»Ahaa», sanoi Soames, »hän on veltto mies.»

»Joskus kyllä», vastasi Annette, ja hänen kasvoillaan tuikki hiljainen hilpeys. »Mutta väliin taas hän on hyvin huvittava.»

»Hänessä on pisara värillisen verta.»

Annette oikaisihe.

»Värillisen?» sanoi hän. »Mitä se on? Hänen äitinsä oli armenialainen.»

»Sitä se sitten on», mutisi Soames. »Ymmärtääkö hän mitään tauluista?»

»Hän ymmärtää kaikkea — maailmanmies.»

»No niin, hanki joku Fleurille. Minä tahdon huvittaa häntä. Hän lähtee lauantaina Val Dartien ja hänen vaimonsa luo. Minä en pidä siitä.»

»Miksi et?»

Koska syytä ei voinut selittää kajoamatta perhehistoriaan, vastasi Soames vain:

»Sellaista lentämistä. Sitä on jo liikaa.»

»Minä pidän pikku rouva Valista, hän on hyvin hiljainen ja viisas.»

»Minä en tiedä hänestä mitään paitsi — Tämä puku on uusi.» Ja Soames otti luomuksen, joka oli levitetty sängylle.

Annette otti sen hänen käsistään.

»Panetko hakaset kiinni?» sanoi hän.

Soames teki työtä käskettyä. Hän katseli Annetten olan yli peiliin ja näki hänen kasvojensa ilmeen, joka oli hieman huvitettu, hieman halveksiva, ikäänkuin Annette olisi sanonut: »Paljon kiitoksia. Sinä et sitten ikinä opi!» Ei, Jumalan kiitos, hän ei ollut ranskalainen! Hän lopetti pieneen sysäykseen ja sanoihin: »Liiaksi auki tästä.» Ja hän meni ovelle päästäkseen pois hänen luotaan ja takaisin Fleurin luo.

Annette pysäytti puuteriviuhkansa ja sanoi ällistyttävän äkisti:

»Que tu es grossier!»

Soames tunsi lausetavan — hänellä oli syytä siihen. Kun Annette ensimmäisen kerran oli käyttänyt sitä, oli hän luullut sen tarkoittavan »Mikä kauppias sinä olet!» [Engl. sana grocer = rihkamakauppias.] eikä ollut tietänyt, huojentuisiko vai ei saadessaan paremman tiedon asiasta. Hän vihasi tuota sanaa — hän ei ollut karkea! Jos hän oli karkea, mikä oli sitten tuo mies tuolla seinän takana, joka piti kauheata ääntä joka aamu selvitellessään kurkkuaan, tai nuo ihmiset tuolla seurusteluhuoneessa, joitten mielestä hyvään kasvatukseen kuului olla puhumatta mitään paitsi mitä koko maailma saattoi kuulla ja minkä he sanoivat kimeimmällä äänellään — senkin tyhjänpäiväiset kirkujat! Karkea, koska hän sanoi vaimonsa pukua liian avonaiseksi! Niin, niin se oli! Hän lähti ulos vastaamatta.

Tullessaan seurusteluhuoneeseen takaovesta hän heti huomasi Fleurin samassa paikassa mihin oli jättänyt hänet. Tyttö istui polvet ristissä, keinuttaen silkkisukkaan ja harmaaseen kenkään verhottua jalkaansa — varma merkki siitä, että hän unelmoi. Hänen silmistäänkin se näkyi — ne olivat väliin juuri tuolla tavoin etäällä. Ja sitten hän silmänräpäyksessä palaisi elämään ja olisi vilkas ja levoton kuin apina. Ja hän tiesi niin paljon, oli niin varma itsestään, eikä vielä yhdeksäätoista. Mikä tuo inhoittava sana olikaan? Jazztyttö! Kauhistuttavia nuoria otuksia, jotka kirkuivat ja räpättivät ja näyttelivät sääriään! Pahimmat heistä kuin pahoja unia, parhaat puuteroituja enkeleitä! Fleur ei ollut jazztyttö, ei tuollainen katukieltä puhuva, huonosti kasvatettu nuori nainen. Ja hän oli kuitenkin peloittavan omatahtoinen, täynnä elämää ja oli päättänyt nauttia elämästä. Nauttia! Nauttia! Sana ei herättänyt Soamesissa mitään puritaanista kauhua, mutta se herätti hänen temperamenttiinsa soveltuvaa kauhua. Hän ei ollut koskaan uskaltanut nauttia tänään siitä pelosta, että huomenna ei kykenisi nauttimaan yhtä paljon. Ja oli kauheata tuntea, että tuo turva puuttui hänen tyttäreltään. Sitä osoitti jo tuo hänen tapansa istua tuolissa — unelmiin vaipuneena. Soames ei itse ollut koskaan vaipunut unelmiin — eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä hän ymmärtänyt, mistä Fleur oli tuon perinyt. Ei ainakaan Annettelta! Ja kuitenkin Annettessa, silloin kun hän oli nuori tyttö ja Soames oleili hänen lähettyvillään, oli ollut jotakin kukkamaista. No niin, nyt ei ainakaan ollut!

Fleur nousi tuolistaan — nopeana, levottomana, ja heittäytyi kirjoituspöydän ääreen. Hän otti mustekynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa ikäänkuin hänellä ei olisi aikaa hengittää ennenkuin saisi kirjeensä kirjoitetuksi. Tuo toivoton poissaolon ilme katosi hän hymyili, heitti lentosuukon ja irvisti hieman ikäänkuin olisi vähän ihmeissään ja vähän kyllästynyt.

»Ah! Se tyttö oli »fine» — »fine!»