11. VIIMEINEN VANHA FORSYTE

Kun he tulivat tekemään viimeistä palvelusta tuolle kaamealle symbolille Timothy Forsytelle — ainoalle puhtaalle individualistille, ainoalle miehelle, joka ei ollut kuullut maailmansodasta — löysivät he hänet ihmeen säilyneenä. Ei kuolemakaan ollut murtanut hänen terveyttään.

Smitherille ja keittäjälle tämä viimeinen palvelus tuli lopullisena todistuksena siitä, mitä he koskaan eivät olleet uskoneet mahdolliseksi — vanhan Forsyte-perheen katoamisesta maan päältä. Herra Timothy raukan piti nyt ottaa harppu ja laulaa neiti Forsyten, rouva Julian, neiti Hesterin kanssa. Samaan seuraan kuuluisivat herra Jolyon, herra Swithin, herra James, herra Roger ja herra Nicholas. Epäilyttävämpää oli, olisiko rouva Hayman siellä, hänet kun poltettiin. Salaisesti keittäjä arveli herra Timothyn olevan suunniltaan — hän ei ollut koskaan sietänyt posetiiveja. Kuinka monta kertaa hän olikaan sanonut »Hitto soikoon! Siellä se taas on! Smither, paras että juokset katsomaan, mitä voit tehdä.» Ja sydämessään hän olisi niin iloinnut posetiivista, jollei olisi tietänyt, että herra Timothy soittaisi kelloa seuraavana hetkenä ja sanoisi: »Kas tässä, viekää hänelle puoli penniä ja käskekää hänet pois.» Usein heidän oli ollut pakko lisätä kolme penniä omastaan ennenkuin mies lähti. Timothy oli aina aliarvioinut mielenliikutuksia. Onneksi hän viime aikoina oli luullut posetiivejä paarmoiksi, mikä oli ollut huojennus, ja he olivat saaneet nauttia sävelistä. Mutta harppu! Keittäjä ihmetteli. Tämä oli muutos! Eikä Timothy herra ollut koskaan pitänyt muutoksista. Mutta hän ei puhunut tästä Smitherille, jolla oli niin oma käsityksensä taivaasta, että toinen väliin vallan hermostui.

Keittäjä itki, kun Timothyä vaatetettiin, ja he kaikki saivat sitten sherryä vuotuisesta joulupullosta, jota nyt ei enää tarvittaisi. Ah, hyvät ihmiset! Hän oli ollut talossa neljäkymmentä viisi vuotta ja Smither neljäkymmentä kolme! Ja nyt he muuttaisivat tuohon pieneen taloon Tootingissa ja eläisivät säästöillään ja sillä mitä neiti Hester oli niin ystävällisesti jättänyt heille — sillä uuden palveluspaikan ottaminen näin kunniakkaan menneisyyden jälkeen — Ei! Mutta he tahtoisivat vielä joskus nähdä herra Soamesin ja rouva Dartien ja neiti Francien ja neiti Euphemian. Ja vaikka heidän itsensä pitäisi ottaa ajuri, he tunsivat, että heidän piti mennä hautajaisiin. Sillä Timothy herra oli kuusi vuotta ollut heidän pikkuvauvansa ja tullut nuoremmaksi päivä päivältä, kunnes hän lopulta oli liian nuori voidakseen elää.

He viettivät tavalliset palvelustunnit kiilloittaen ja siistien, ottivat kiinni viimeisen hiiren ja tappoivat viimeisen kovakuoriaisen, niin että kaikki jäisi hyvään kuntoon, ja puhelivat keskenään, mitä he ostaisivat huutokaupasta. Ann neidin ompelulippaan, Juley neidin (s.o. rouva Juleyn) meriheinäalbumin, Hester neidin kirjaileman tulenvarjostimen ja Timothy herran kiharan — pienen kultaisen kiharan, joka oli liimattu mustalle pohjalle. Oi, nämä heidän ainakin piti saada — hinnat vain olivat niin nousseet!

Soamesin tehtäväksi jäi hautajaiskutsujen lähettäminen. Hän kirjoitutti ne Gradmanilla toimistossaan — sukulaisia vain, ei kukkia. Kuudet vaunut tilattiin. Testamentti luettaisiin kotona perästäpäin.

Hän tuli yhdeltätoista katsomaan, että kaikki oli valmiina. Neljännestä yli vanha Gradman saapui mustat hansikkaat kädessä, suruharsoa hatussa. Hän ja Soames seisoivat salissa odottamassa. Puoli kahdeltatoista vaunut ajoivat pitkässä rivissä talon eteen. Mutta ketään muuta ei näkynyt. Gradman sanoi:

»Se kummastuttaa minua, herra Soames. Minä itse panin kutsut postiin.»

»Minä en tiedä», sanoi Soames, »hän ei enää ollut kosketuksissa perheen kanssa.»

Soames oli vanhoina aikoina usein huomannut, kuinka paljon tuttavampi hänen perheensä oli vainajien kuin elävien kanssa. Mutta nyt heidän keräytymisensä Fleurin vihkiäisiin ja poissaolonsa Timothyn hautajaisista näytti merkitsevän jotakin oleellista muutosta. Voihan tietysti olla toinenkin syy, sillä Soames tiesi, että jos hän ei olisi tuntenut Timothyn testamentin sisällystä, hän olisi itse voinut hienotunteisuussyistä olla tulematta. Timothyltä oli jäänyt paljon rahaa, eikä hänellä ollut ketään erikoista, jolle jättää rahansa. Voisi näyttää siltä, että he odottivat jotakin.

Kahdeltatoista saattue lähti liikkeelle, Timothy ensimmäisissä vaunuissa lasin alla. Sitten Soames yksinään, sitten Gradman yksinään, sitten keittäjä ja Smither yhdessä. He lähtivät käymäjalkaa, mutta panivat pian juoksuksi loistavan taivaan alla. Highgaten kirkkomaalle tullessa heitä viivytti jumalanpalvelus kappelissa. Soames olisi tahtonut jäädä ulos auringonpaisteeseen. Hän ei uskonut sanaakaan siitä, mutta toisaalta se oli eräänlainen vakuutus, jota ei ollut hyvä laiminlyödä siltä varalta, että siinä sittenkin jotakin olisi.

He kulkivat kaksittain — hän ja Gradman, keittäjä ja Smither — perheholviin. Ei tämä ollut kovinkaan hienoa viimeisen vanhan Forsyten hautajaisiksi.

Hän otti Gradmanin vaunuihinsa paluumatkalla Bayswater Roadille, sydämessä eräänlaista lämpöä. Hänellä oli tiedossaan yllätys tuon ukkelin varalle, joka oli palvellut Forsyteja neljäkymmentä viisi vuotta — hyvitys, joka oli kokonaan hänen ansiotaan. Kuinka hyvin hän muistikaan sanoneensa Timothylle päivää jälkeen Hester tädin hautajaisten: »Ja sitten, Timothy setä, on tuo Gradman. Hän on nähnyt paljon vaivaa perheen hyväksi. Mitä setä sanoisi, jos hänelle määrättäisiin viisi tuhatta?» Ja hän oli hämmästynyt, kun Timothy oli nyökäyttänyt päätään — Timothya oli muuten ollut vaikea saada määräämään mitään kenellekään. Ja nyt ukkeli tulisi iloiseksi kuin lintunen, sillä Soames tiesi, että rouva Gradmanilla oli heikko sydän ja että heidän poikansa oli menettänyt jalkansa sodassa. Soamesille tuotti erinomaista tyydytystä saada annetuksi hänelle viisituhatta puntaa Timothyn rahoista. He istuutuivat yhdessä pieneen saliin, jonka seinät olivat kuin taivasnäky, heleänsinistä ja kultaa, taulujenkehykset loistivat luonnottoman kirkkaina ja jokainen tomuhiukkanen oli poistettu jokaiselta huonekalulta, istuutuivat lukemaan tuota pientä mestariteosta — Timothyn testamenttia. Soames istui Hester tädin tuolissa selkä valoa kohti vastapäätä Gradmania, joka istui kasvot kohti valoa Ann tädin sohvassa, pani polvensa ristiin ja alkoi:

»Tämä on viimeinen tahtoni ja testamenttini, minun Timothy Forsyten, Bower, Bayswater Road, Lontoo. Määrään veljenpojan Soames Forsyten, The Shelter, Mapledurham, ja Thomas Gradmanin, 159 Folly Road Highgate, uskotuiksi miehiksi ja testamenttini toimeenpanijoiksi. Mainitulle Soames Forsytelle jätän summan tuhannen puntaa perintöverosta vapaana ja mainitulle Thomas Gradmanille jätän summan viisituhatta puntaa vapaana perintöverosta.»

Soames pysähtyi. Vanha Gradman nojautui eteenpäin tarttuen suonenvedontapaisesti paksuun mustaan polveensa molemmilla lihavilla käsillään. Hänen suunsa oli auennut niin, että kolmen hampaan kultatäytteet näkyivät, hän räpytteli silmiään, kaksi kyyneltä vieri hitaasti niistä. Soames luki nopeasti eteenpäin:

»Kaiken muun omaisuuteni, oli se sitten mitä laatua tahansa, jätän uskottujen miesteni haltuun hoidettavaksi ja talletettavaksi seuraavien määräysten mukaan: Siitä on maksettava kaikki velkani, hautajaiskuluni sekä kaikenlaiset menot, joita tämä testamentti aiheuttaa, ja loput on talletettava sille isäni Jolyon Forsyten ja hänen vaimonsa Ann Piercen miespuoliselle jälkeläiselle suoraan alenevassa polvessa, joka, sitten kun kaikki ne sekä mies- että naispuoliset sanotun avioliiton jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, jotka ovat elossa minun kuollessani, ovat kuolleet, on viimeiseksi saavuttanut kahdenkymmenen yhden vuoden iän. Ehdoton toivomukseni on, että omaisuuttani koko laajuudessaan hoidetaan Englannin lakien mukaan edellämainitun miespuolisen jälkeläisen hyväksi.»

Soames luki sijoitusmääräykset ja todistuskaavakkeet ja katsoi lopetettuaan Gradmaniin. Vanhus kuivasi otsaansa suurella nenäliinalla, jonka kirkas väri antoi toimituksille äkillisen juhlaleiman.

»Kautta kunniani, herra Soames!» hän sanoi, ja oli selvää, että lakimies hänessä oli täydellisesti pyyhkinyt pois ihmisen. »Kautta kunniani! Mitä, nythän on kaksi pikkuvauvaa ja muutamia hyvin nuoria lapsia — jos joku heistä elää kahdeksankymmenen vuoden ikäiseksi — ei se ole mikään suuri ikä — ja lisäksi kaksikymmentä yksi vuotta — siitä tulee sata vuotta, ja herra Timothy on sadan viidenkymmenentuhannen punnan arvoinen, jos penninkään. Viisi prosenttia korkoa korolle tekee omaisuuden kaksinkertaiseksi neljässätoista vuodessa. Neljässätoista vuodessa kolmesataa tuhatta — kuusisataa tuhatta neljässäkymmenessä kahdessa — kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta viidessäkymmenessä kuudessa — neljä miljoonaa kahdeksansataa tuhatta seitsemässäkymmenessä — yhdeksän miljoonaa kuusisataa tuhatta kahdeksassakymmenessä neljässä — Mitä, sadassa vuodessa siitä tulee kaksikymmentä miljoonaa! Emmekä me saa olla näkemässä sitä! Se on testamentti!»

Soames sanoi kuivasti: »Jotakin voi tapahtua. Valtio voi ottaa kaiken, he kykenevät mihin tahansa näinä aikoina.»

»Ja se on viiden prosentin mukaan», sanoi Gradman itsekseen. »Minä unohdin — herra Timothyn omaisuus on valtiolainaosakkeissa, siitä emme saa enempää kuin kaksi prosenttia tämän tuloveron aikana. Ollaksemme varmemmalla puolella sanokaamme kahdeksan miljoonaa. On sekin sievä raha.»

Soames nousi ja ojensi hänelle testamentin. »Tehän menette Cityyn. Ottakaa tämä ja tehkää, mitä tarvitaan. Pankaa ilmoitus, vaikka velkoja ei kyllä ole. Koska huutokauppa tulee?»

»Tiistaista viikko», sanoi Gradman. »Nyt elävät tai syntyvät ja kaksikymmentä yksi vuotta lisää — se on pitkä aika. Mutta olen iloinen, että hän jätti sen perheeseen…»

Huutokaupassa, jota ei pidetty Jobsonilla tavarain viktorialaisen laadun vuoksi, oli paljon runsaammin väkeä kuin hautajaisissa, vaikka keittäjä ja Smither eivät olleetkaan siellä, sillä Soames oli lupautunut täyttämään heidän sydämensä toiveet. Winifred oli läsnä, Euphemia ja Francie, ja Eustace oli tullut autossaan. Miniatyyrit, Barbizonit ja J.R. piirustukset osti Soames, ja myyntiarvoltaan vähäiset muistoesineet pantiin syrjään niitä perheen jäseniä varten, jotka välittivät muistosta. Nämä olivat ainoat rajoitukset myynnissä, jolle ominaista oli melkein traagillinen pitkäveteisyys. Ei yksikään huonekalu, ei taulu eikä posliiniesine miellyttänyt nykyistä makua. Laululinnut olivat pudonneet kuin syksyn lehdet, kun ne oli otettu pois siitä, missä ne olivat laulamatta viettäneet kuusikymmentä vuotta. Soamesin oli tuskallista nähdä, kuinka tuolit, joilla hänen tätinsä olivat istuneet, pieni soittokone, jota he tosiasiallisesti eivät olleet koskaan soittaneet, kirjat, joitten kansia he olivat katselleet, posliiniesineet joilta he olivat pyyhkineet pölyä, verhot, joita he olivat vedelleet, takkamatto, joka oli lämmittänyt heidän jalkojaan, ennen kaikkea sängyt, joissa he olivat maanneet ja joihin kuolleet — kaikki myytiin pienille välityskauppiaille ja Fulhamin perheenemännille. Ja kuitenkin — mitä saattoi tehdä? Ei, niiden piti mennä kaiken lihan ja kaikkien huonekalujen tietä ja kulua loppuun. Mutta kun Ann tädin sohva tuotiin esille ja aiottiin myydä kolmellakymmenellä shillingillä, silloin hän äkkiä huusi: »Viisi puntaa!» Hämmästys oli melkoinen, ja sohva hänen.

Kun pieni huutokauppa ummehtuneessa myyntihuoneistossa oli ohi ja nuo Viktorian ajan tuhat hajaantuneet, lähti hän ulos lokakuun sumuiseen auringonpaisteeseen, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki kodikkuus olisi kuollut maailmasta, ja ilmoitustaulu »Vuokrattavana» olisi pantu tilalle. Vallankumouksia näköpiirissä, Fleur Espanjassa, ei mitään iloa Annettesta, ei mitään Timothya Bayswater Roadilla. Tässä sielunsa ärtyneessä autiudessa hän meni Goupenor Galleryyn. Tuon miehen Jolyonin vesivärimaalaukset olivat vielä näytteillä siellä. Hän meni sisään katselemaan niitä nenänvartensa yli — ehkä se tuottaisi hänelle jotakin heikkoa tyydytystä. Uutinen oli vuotanut Junelta Valin vaimolle, tältä Valille, Valilta hänen äidilleen, tältä Soamesille, että talo — tuo kohtalokas Robin Hillin talo — oli myytävänä ja että Irene lähtisi poikansa luo brittiläiseen Kolumbiaan tai johonkin muuhun sellaiseen paikkaan. Pienen hetken ajaksi oli hurja ajatus tullut Soamesin mieleen: »Miksi en ostaisi sitä takaisin? Tarkoitin sen minun —!» Mutta ajatus oli jo samassa mennyt. Liian kolkko voitto, liian paljon nöyryyttäviä muistoja hänelle itselleen ja Fleurille. Fleur ei koskaan suostuisi asumaan siellä sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ei, talon piti mennä menojaan jollekin lordille tai nousukkaalle. Se oli alunpitäen ollut riitakapula, sukuvihan kuori, ja nyt, kun tuo nainen oli poissa, se oli vain tyhjä kuori. »Myytävänä tai vuokrattavana». Hän saattoi sielunsa silmillä nähdä nuo sanat korkealla tuon rakentamansa talon muratinpeittämällä seinällä.

Hän kulki gallerian kahden ensimmäisen huoneen läpi. Olihan siinä koko tuotanto! Ja nyt kun mies oli kuollut, ei se näyttänytkään hänestä enää niin vähäpätöiseltä. Taulut olivat hyvinkin miellyttäviä, niissä oli ilman tuntua ja jotakin yksilöllistä siveltimenkäytössä. »Hänen isänsä ja minun isäni, hän ja minä, hänen lapsensa ja minun lapseni!» ajatteli Soames. Niin se oli jatkunut! Ja kaikki tuon naisen tähden! Edellisen viikon tapausten pehmentämänä, syyspäivän surumielisen kauneuden herkistämänä Soames pääsi lähemmäksi totuuden tajuamista kuin milloinkaan ennen — sen totuuden, joka käy yli puhtaan Forsyte-ymmärryksen — että Kauneuden ruumiilla on sielullinen olemus, jota ei tavoita muu kuin itsensä unohtava rakkaus. Rakkaudessaan tyttäreensä hän oli jo lähellä tätä totuutta, ehkä se sai hänet hiukan ymmärtämään, miksi hän ei ollut saavuttanut voittopalkintoa. Ja täällä, sukulaisensa piirustusten keskellä, tuon serkun, joka oli saavuttanut sen, mikä ei ollut tullut hänen ulottuvilleen, hän ajatteli sekä häntä että Ireneä niin suvaitsevasti, että se oli hänelle yllätys. Mutta hän ei ostanut taulua.

Juuri kulkiessaan myyntipöydän ohi matkallaan ulkoilmaan takaisin hänelle sattui jotakin, mikä ei ollut kokonaan ollut poissa hänen mielestään, kun hän tuli galleriaan — Irene itse tuli sisään. Hän ei siis ollut vielä lähtenyt ja tuli sanomaan hyvästit tuon miehen jäännöksille! Soames hillitsi alitajuntansa pienen tahattoman hypähdyksen, vaistojensa koneellisen värähdyksen tämän kerranomistetun naisen viehätyksen edessä, ja kulki ohi katsoen muualle. Mutta ohi päästyään hän ei mitenkään voinut olla katsomatta taakseen. Tämä siis oli loppu — hänen elämänsä kuumuus ja taistelu, hulluus ja kaipuu, ainoa tappio, minkä hän oli kärsinyt — kaikki olisi ohi, kun tuo nainen tällä kertaa haihtuisi hänen näkyvistään. Tällaisillakin muistoilla oli oma omituinen, kirvelevä arvonsa. Irenekin katsoi taakseen. Äkkiä hän nosti hansikoidun kätensä, hänen huulensa hymyilivät heikosti, hänen tummat silmänsä näyttivät puhuvan. Soamesin vuoro oli nyt olla vastaamatta tuohon hymyilyyn ja tuohon pieneen jäähyväiseleeseen. Hän astui ulos muodikkaalle kadulle vapisten kiireestä kantapäähän. Hän tiesi, mitä Irene oli tahtonut sanoa: »Nyt kun iäksi poistun sinun ja omiesi ulottuvilta — anna minulle anteeksi, minä toivon sinulle hyvää.» Sitä hän oli tarkoittanut, se oli viimeinen merkki tuosta kauheasta totuudesta — joka oli tuolla puolen moraalin, velvollisuuden, terveen järjen — Irenen vastenmielisyydestä häntä kohtaan, joka oli omistanut hänen ruumiinsa, mutta ei milloinkaan hipaissut hänen sieluaan eikä sydäntään. Se koski, niin, se koski enemmän kuin jos Irene olisi pitänyt naamionsa muuttumattomana, kätensä alhaalla.

Kolme päivää myöhemmin, nopeasti kellastuvassa lokakuussa, Soames lähti vuokra-autolla Highgaten hautausmaalle ja nousi sen valkean metsän läpi Forsytein holviin. Seetripuun vieressä, katakombien ja kolumbaarioitten yläpuolella se kohosi suurena, rumana ja yksilöllisenä ollen kuin kilpailusysteemin huippu. Soames muisti keskustelun, jossa Swithin oli puoltanut heraldisen fasaanin maalaamista päätyyn. Ehdotus oli hylätty ja tilalle hyväksytty kiviseppele noiden jäykkien sanojen: »Jolyon Forsyten perhehauta 1850» yläpuolelle. Hauta oli hyvässä järjestyksessä. Kaikki jäljet äskeisestä hautauksesta oli poistettu, ja holvin siisti harmaus jurotti rauhallisena auringonpaisteessa. Koko perhe lepäsi täällä nyt, paitsi vanhan Jolyonin vaimo, joka oli erityisen sopimuksen kautta joutunut oman perheensä hautaan Suffolkiin, vanha Jolyon itse, joka lepäsi Robin Hillissä ja Susan Hayman, joka oli poltettu, niin että kukaan ei voinut tietää, missä hän oli. Soames katseli hautaa tyytyväisenä — se oli jyhkeä ja kaipasi vähän hoitoa ja se olikin tärkeätä, sillä Soames tiesi hyvin, että hänen mentyään ei kukaan välittäisi siitä, ja hän saisi pian ruveta katselemaan sijaa itselleen. Hänellä voi vielä olla kaksikymmentä vuotta edessään, mutta kukaan ei tietänyt. Kaksikymmentä vuotta ilman tätiä tai setää, vaimo sellainen, josta oli parempi olla tietämättä mitään, tytär lähtenyt talosta. Soamesin mieli kallistui alakuloisuuteen ja muistoihin.

Tämän hautausmaan sanottiin olevan täynnä nimeltään erikoisia ihmisiä, jotka oli haudattu erikoisen aistikkaasti. Niinpä heillä olikin kaunis näköala täältä suoraan yli Lontoon. Annette oli kerran antanut hänen luettavakseen kirjan, jonka oli kirjoittanut tuo ranskalainen, Maupassant — hirveän kolkon jutun, jossa kaikki luurangot nousivat haudoistaan eräänä yönä ja kivien hurskaat kirjoitukset muuttuivat luetteloksi heidän synneistään. Ei vähääkään tosi kertomus. Soames ei tietänyt ranskalaisista, mutta englantilaisissa ei vain ollut paljonkaan todellista vikaa, ei muussa kuin hampaissa ja maussa, mitkä tosin olivat viheliäiset. »Jolyon Forsyten perhehauta 1850.» Paljon ihmisiä oli haudattu tänne tuon ajan jälkeen — paljon englantilaista elämää muuttunut tomuksi ja tuhaksi! Kultareunaisten pilvien alitse kulkevan lentokoneen ääni sai hänet nostamaan silmänsä. Hitonmoisesti oli maailma laajentunut. Mutta kaikki palasi takaisin hautausmaahan — oli jäljellä vain nimi ja vuosiluku kivessä. Ja hän ajatteli omituisen ylpeänä, että hän ja hänen perheensä olivat tehneet hyvin vähän tai ei mitään tämän kuumeisen laajentumisen hyväksi. Kunnollisina, lujina keskitason ihmisinä he olivat käyneet työhönsä, hoitaneet ja omistaneet arvokkaasti. »Dosset Forsyte» tosin oli rakentanut talojaan kauheana ja Jolyon maalannut taulujaan epäilyttävänä aikakautena, mutta niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa ei kukaan muu heistä kaikista ollut tahrinut käsiään luomalla mitään — jollei laskenut mukaan Val Dartiea ja hänen hevoshoitoaan. Kokeilijoita, asian ajajia, lakimiehiä, kauppiaita, kustantajia, kirjanpitäjiä, johtajia, maan välittäjiä, vieläpä sotilaita — sitä he olivat olleet! Laajentuminen oli tapahtunut ikäänkuin heistä huolimatta. He olivat ehkäisseet, säännöstäneet, puolustaneet ja hyötyneet asiain menosta — ja kun ajatteli, että »Dosset Forsyte» oli alkanut elämänsä melkein tyhjin käsin ja hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa jo omistivat vanhan Gradmanin arvioinnin mukaan miljoonan ja puolentoista väliltä, ei se ollut niinkään huonoa! Ja kuitenkin hänestä väliin tuntui, että perheliitokset olivat heltiämässä, omistuksen vaisto kuolemassa pois. He näyttivät kykenemättömiltä tekemään rahaa — nämä neljännen polven ihmiset, he antautuivat taiteelle, kirjallisuudelle, viljelivät maata, menivät armeijaan tai elivät vain sillä mitä heille oli jätetty — heillä ei ollut sisua eikä sitkeyttä. He kuolisivat sukupuuttoon, jolleivät olisi varuillaan.

Soames kääntyi holvista pois ja käänsi kasvonsa tuulta kohti. Ilma täällä ylhäällä olisi ollut ihana, jos hän vain olisi voinut vapauttaa hermonsa siitä tunteesta, että siinä oli niin paljon kuolemaa. Hän katseli levottomana ristejä ja uurnia, enkeleitä, eternellejä, kukkia, jotka olivat liian koreita tai lakastuneita, ja äkkiä hän huomasi paikan, joka näytti niin erilaiselta kuin mikään muu täällä ylhäällä, että hänen oli pakko kävellä nuo muutamat tarvittavat kyynärät ja mennä katsomaan sitä. Siisti nurkkaus, raskas, omituisen muotoinen kivi karkeapintaista graniittia, vartijoina neljä tummaa marjakuusta. Tämä paikka oli vapaa muitten hautojen painostuksesta, sen takana kun oli pieni puksipuuaitainen puutarha ja edessä kellastuva koivu. Tämä keidas sovinnaisten hautojen erämaassa miellytti Soamesin esteettistä vaistoa, ja hän istahti tänne auringonpaisteeseen. Kultaisten, värisevien koivunlehtien läpi hän katsoi Lontoota ja antautui muistojen aalloille. Hän ajatteli Ireneä Montpellier Squarella, kun hänen hiuksensa olivat kuin ruosteista kultaa ja hänen valkeat olkapäänsä Soamesin omat — Ireneä, hänen intohimoisen rakkautensa palkintoa, joka kapinoi hänen omistustaan vastaan. Hän näki Bosinneyn ruumiin makaavan tuossa valkeassa ruumishuoneessa ja Irenen istuvan sohvassa katsoen eteensä kuolevan linnun silmin. Taaskin hän ajatteli Ireneä Bois de Boulognen pienen vihreän Nioben ääressä, vielä kerran torjumassa hänet. Mielikuvitus vei hänet virtaavan joen partaalle tuona marraskuun päivänä, jolloin Fleurin piti syntyä, näytti hänelle lakastuneet lehdet, jotka uiskentelivat vihreäpintaisessa vedessä, ja käärmemäiset kaislat, jotka huojuivat ja kärkkyivät alituiseen, mutkittelevina, sokeina, kahlittuina. Ja sitten taas ikkunan, joka avautui kylmään, tähtikirkkaaseen Hyde Parkin yöhön hänen isänsä maatessa kuolleena. Hänen mielikuvituksensa kiiti tuohon tauluun »Tulevaisuuden kaupunki», tuon pojan ja Fleurin ensimmäiseen kohtaukseen, Prosper Profondin sikarin sinertävään savuun ja Fleuriin, joka ikkunasta osoitti tuon miehen saalistamista. Ireneen ja tuohon vainajaan, jotka istuivat rinnan Lordin katsomolavalla. Ireneen ja tuohon poikaan Robin Hillissä. Sohvaan, jonka nurkassa Fleur murtuneena makasi, huuliin, jotka olivat painuneet hänen poskeensa ja jäähyväissanaan »isi». Ja äkkiä hän taas näki Irenen hansikoidun käden viittovan viimeistä vapautumisen elettään.

Hän istui siinä kauan miettien elämäänsä uskollisena omistusvaistolleen, lämmitellen pettymyksissäänkin.

»Vuokrattavana» — Forsytein aika ja elämäntapa, jolloin mies omisti sielunsa, sijoituksensa ja naisensa ilman estettä tai kysymyksiä. Ja nyt omisti valtio tai tahtoi omistaa hänen sijoituksensa, hänen naisensa omisti itse itsensä ja Jumala tiesi kuka omisti hänen oman sielunsa. »Vuokrattavana» — tuo terve ja yksinkertainen usko!

Muutoksen vedet tulvehtivat sisään tuoden mukanaan lupauksen uusista muodoista vasta silloin, kun tuhoava virta oli täyttänyt tehtävänsä. Hän istui siinä hämärästi tietoisena niistä, mutta ajatukset päättäväisesti menneisyyden puolella — niinkuin miehellä, joka ratsastaisi hurjassa yössä kasvot kääntyneinä laukkaavan hevosensa häntää kohti. Viktorialaisten sulkujen yli vyöryivät vedet peittäen omaisuudet, tavat ja siveyskäsitteet, melodiat ja vanhat taidemuodot — vedet, jotka toivat hänen suuhunsa suolaista veren makua, vedet, jotka huuhtoivat tätä vanhaa Highgaten kukkulaa, johon Viktorian aika oli haudattu. Ja istuessaan täällä, korkealla Highgaten yksilöllisimmällä paikalla, Soames — ikäänkuin sijoitusten henkilöitymä — kieltäytyi kuulemasta niitten levotonta ääntä. Vaistomaisesti hän ei tahtonut kamppailla niitä vastaan — hänessä oli liian paljon alkuaikaista viisautta, omistavan eläimen, Ihmisen viisautta. Ne kyllä asettuisivat täytettyään hajoittavan ja hävittävän vuoroveden tehtävänsä, kun toisten luomukset ja omaisuudet olisivat riittävästi tuhotut ja murskatut — ne vetäytyisivät luoteen lailla takaisin, ja uudet muodot nousisivat tilalle perustuen vaistoon, joka on vanhempi kuin muutosten kuume — kodin vaistoon.

»Je m'en fiche», sanoi Prosper Profond. Soames ei sanonut »Je m'en fiche» — se oli ranskaa, ja tuo mies oli pistin hänen lihassaan — mutta syvällä mielessään hän tunsi, että muutos oli vain kuoleman kausi kahden elämän muodon välillä, välttämätön hävitys, jotta saataisiin tilaa uudemmalle omaisuudelle. Entä sitten, vaikka ilmoitustaulu olikin naulattu ja kodikkuus vuokrattavana? Jonakin päivänä joku tulisi ja ottaisi talon taas haltuunsa.

Ja yksi asia vain todella suretti häntä, kun hän istui siinä — alakuloinen polte sydämessään, koska aurinko paistoi niin lumoavasti hänen kasvoilleen ja pilviin ja kultaisille koivunlehdille, ja tuulen suhina oli niin lempeätä, ja marjakuusen vihreys niin tummaa, ja kalpea kuunsirppi näkyi taivaalla.

Hän saisi toivoa ja toivoa eikä koskaan saavuttaisi sitä — maailman kauneutta ja rakkautta!