1. SOAMES PARIISISSA
Tyyni Tuulio translation
Soames oli matkustanut vähän. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli isänsä, äitinsä ja Winifredin seurassa tehnyt »pienen kierroksen» — Bryssel, Rein, Sveitsi ja kotiin Pariisin kautta. Kahdenkymmenen seitsemän vuoden iässä, juuri kun hän oli alkanut harrastaa tauluja, hän oli viettänyt viisi kuumaa viikkoa Italiassa katsellen renessanssia — ei siinä niin paljoa ollut kuin hänet oli saatu odottamaan — ja kaksi viikkoa Pariisissa paluumatkalla katsellen itseään, niinkuin sopikin Forsytelle keskellä niin kummallisen itsekylläisiä ja »ulkomaalaisia» ihmisiä kuin nuo ranskalaiset ovat. Koska hänen ranskantaitonsa palautui vain kouluun, ei hän ymmärtänyt heidän puhettaan. Hiljaisuus oli hänen mielestään ollut kaikkien kannalta paras kuka olisi tahtonut ruveta narriksi! Hän ei ollut pitänyt miesten pukukuosista, ei umpivaunuista, ei teattereista, jotka olivat kuin mehiläispesiä, ei taidekokoelmista, jotka tuoksuivat mehiläisenvahalta. Hän oli liian varovainen ja arka tutkiakseen sitä puolta Pariisista, jota Forsytet sanovat sen salaiseksi viehätykseksi, ja mitä tulee kokeilijan kauppoihin — hän ei tehnyt ainoatakaan! Ahnasta joukkoa, olisi Nicholas sanonut. Hän tuli kotiin tyytymättömänä ja sanoi, että Pariisin merkitystä liioitellaan.
Kun hän siis kesäkuussa 1900 lähti Pariisiin, oli se vasta hänen kolmas yrityksensä lähestyä tätä sivistyksen keskusta. Tällä kertaa kuitenkin vuori oli menossa Muhammedin luo, sillä hän tunsi nyt olevansa sivistyneempi kuin Pariisi, ja kenties hän todella olikin. Sitäpaitsi hänellä oli nimenomainen päämäärä. Hän ei mennyt notkistamaan polviaan hyvän aistin ja siveettömyyden alttarin eteen, vaan hoitamaan omia laillisia asioitaan. Hän meni, koska leikki oli jo kaukana. Vakoilu jatkui ja jatkui, eikä mitään — ei mitään tapahtunut! Jolyon ei ollut palannut Pariisiin, eikä ketään muuta »epäiltyä» ilmaantunut. Saatuaan hoidettavakseen uusia ja erittäin yksityislaatuisia asioita Soames ymmärsi selvemmin kuin koskaan, kuinka oleellista asianajajalle on hyvä maine. Mutta öisin ja vapaahetkinä häntä jäyti ajatus, että aika kului ja kului ja rahaa virtasi sisään, mutta hänen oma tulevaisuutensa oli yhtä »kahlittua» kuin konsanaan. Mafekingin illan jälkeen hän oli huomannut, että eräs »nuori tohtorinulikka» parveili Annetten ympärillä. Soames oli yllättänyt hänet kahdesti — iloinen nuori narri, ei yli kolmenkymmenen. Mikään ei harmittanut Soamesia siinä määrin kuin iloisuus — säädytön, oikullinen ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin. Hänen halujensa ja toiveittensa sekavuus alkoi sanalla sanoen olla sietämätön, ja viime aikoina hän oli tullut ajatelleeksi, että Irene kenties tiesi olevansa vakoiltuna. Tämä aiheutti lopullisesti hänen päätöksensä mennä katsomaan omin silmin, yrittää vielä kerran voittaa Irenen vastahakoisuuden, suostuttaa hänet taas tekemään sekä omansa että miehensä polun suhteellisen tasaiseksi. Jos hän epäonnistuisi taas — no niin, hän saisi joka tapauksessa nähdä, mitä Irenellä oli tekeillä.
Hän asettui asumaan erääseen Rue Caumartinin hotelliin, joka oli Forsytein suuressa suosiossa ja jossa itse asiassa kukaan ei puhunut ranskaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa. Hän ei tahtonut säikyttää Ireneä, mutta hänen täytyi kuitenkin katsoa, ettei tällä olisi mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ja seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle kauniin sään vallitessa.
Pariisi näytti hilpeältä, sen tähtimuodon yllä kimalteli ilo, joka melkein harmitti Soamesia. Hän asteli vakavana, nenä nostettuna vinosti ylöspäin, todellisen uteliaisuuden vallassa. Hän halusi nyt ymmärtää ranskalaisuutta. Olihan Annette ranskalainen. Tästä käynnistä oli saatavana irti paljonkin, jos hän vain osaisi. Tässä kiitettävässä mielentilassa hän oli kolmasti joutua auton alle Place de la Concordella. Hän tuli »Cours la Reineen», missä Irenen hotelli oli, melkein liian äkkiä, sillä hän ei ollut vielä tehnyt päätöstä menettelytavastaan. Hän meni rannan puolelle, pani merkille talon, joka oli valkoinen ja hilpeä, ikkunaluukut vihreät, ja näkyi vaahteran lehtien verhon lomasta. Soamesin mieleen tuli, että hänen oli paljon parempi kohdata Irene jollakin julkisella paikalla kuin uskaltautua hänen asuntoonsa, ja hän istahti penkille, mistä saattoi nähdä hotellin oven. Kello ei vielä ollut aivan yhtätoista — ei ollut luultavaa, että Irene jo olisi mennyt ulos. Pari kyyhkystä pöyhistelihe ja nyppi höyheniään auringonläikissä vaahterain varjojen lomassa. Sinimekkoinen työmies kulki ohi ja heitti niille murusia paperikääröstä, joka sisälsi hänen päivällisensä. Jokin »bonne», jolla oli pitkät nauhat päähineessään, paimensi kahta pikku tyttöä, joilla oli pienet lettisaparot ja pitsiröyhelöt housunlahkeissa. Ajurin vaunut ajoivat ohi ja kuskilla oli sininen takki ja kiiltävän musta hattu. Soamesin mielestä kaikessa oli jotakin teennäistä, maalauksellisuutta, joka jo oli poissa muodista. Teatraalista väkeä, nuo ranskalaiset. Hän sytytti harvinaisen savukkeen, katkerana siitä että kohtalo oli viskannut hänen elämänsä vieraille vesille Hän ei ihmettelisi, vaikka Irene suorastaan nauttisi tästä vierasmaalaisesta elämästä, hän ei ollut koskaan ollut oikein englantilainen, ei edes ulkomuodoltaan. Ja hän alkoi miettiä, mikähän noista ikkunoista tuolla vihreitten kaihtimien takana mahtoi olla hänen. Kuinka hän osaisi sanoa sanottavansa niin, että se voisi murtaa Irenen ylpeän itsepintaisuuden vastarinnan? Hän heitti savukkeensa jätteet kyyhkysille ja ajatteli: »Enhän voi ikuisesti istua tässä pyörittämässä peukaloitani. Parempi heittää sikseen ja käydä katsomassa häntä myöhemmin iltapäivällä.» Mutta siinä hän istui sittenkin, kuuli kellon lyövän kaksitoista ja puoli yksi. »Minä odotan yhteen», ajatteli hän, »kun kerran tässä olen.» Mutta juuri samassa hän hypähti pystyyn ja istahti säikähtäneenä takaisin. Eräs nainen kermanvärisessä puvussa oli tullut ulos ja käveli poispäin vaaleanruskean päivänvalon alla. Irene itse! Soames odotti, kunnes Irene oli ehtinyt siksi kauas, ettei voinut tuntea häntä, ja lähti sitten jäljissä. Irene kuljeskeli ikäänkuin hänellä ei olisi ollut erikoista päämäärää liikkuen, mikäli hän ymmärsi, Boulognen metsää kohti. Ainakin puolen tunnin ajan Soames pysytteli välimatkansa päässä toisella puolen katua, kunnes Irene oli tullut »metsään». Aikoiko hän sittenkin mennä tapaamaan jotakuta? Jotakin kirottua ranskalaista, ehkä tuollaista »Bel Ami»-tyyppiä, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin juosta naisten kintereillä. Hän oli lukenut kirjan vaivoin ja jonkinlaisen vastahakoisen lumouksen vallassa. Hän seurasi Ireneä itsepintaisesti varjoisaa käytävää pitkin kadottaen hänet näkyvistään aina silloin tällöin, kun polku teki mutkan. Ja hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kauan sitten oli Hyde Parkissa hiiviskellyt puulta puulle, tuolilta tuolille etsien sokeasti, naurettavasti, polttavan mustasukkaisuuden vallassa Ireneä ja nuorta Bosinneyta. Polku teki jyrkän käänteen, ja kiirehtivä Soames yllätti Irenen istumassa pienen suihkukaivon edessä — siinä oli pieni, vihreän pronssinen Niobe kietoutuneena hiuksiinsa, jotka ulottuivat hentoon lantioon saakka, katsellen kyyneltensä muodostamaa lammikkoa. Soames tuli niin äkisti, että oli ehtinyt jo Irenen ohitse ennenkuin saattoi kääntyä ja ottaa hatun päästään. Irene ei hätkähtänyt. Hänellä oli aina ollut suuri taito hillitä itseään eräs niitä seikkoja, joita Soames eniten ihaili hänessä, eräs niitä, joita hän eniten valitti, sillä hän ei koskaan ollut kyennyt saamaan selville, mitä Irene oikein ajatteli. Oliko hän jo huomannut, että Soames seurasi häntä? Hänen itsehillintänsä suututti Soamesia, ja viitsimättä selittää läsnäoloaan hän osoitti surevaa pientä Niobea ja sanoi:
»Aika hyvä.»
Silloin hän huomasi, että Irenellä oli täysi työ pysyä tyvenenä. »En tahtonut peloittaa sinua. Onko tämä mielipaikkojasi?»
»On.»
»Vähän yksinäinen.» Hänen puhuessaan pysähtyi eräs ohikulkeva nainen katsomaan suihkukaivoa ja jatkoi matkaansa.
Irenen silmät seurasivat naista.
»Ei», sanoi hän kaivaen hiekkaa päivänvarjonsa kärjellä, »ei koskaan yksinäinen. Ihmisellä on aina varjonsa.»
Soames ymmärsi, katsoi häneen tiukasti ja huudahti:
»Niin no, se on oma syysi. Voit päästä vapaaksi minä hetkenä tahansa. Irene, tule takaisin luokseni ja ole vapaa.»
Irene nauroi.
»Et saa!» huusi Soames ja polki jalkaansa. »Se on epäinhimillistä. Kuule! Onko mitään ehtoja, joilla voin saada sinut palaamaan luokseni? Jos lupaan sinulle eri talon — kävisin katsomassa vain silloin tällöin?»
Irene nousi, hänen kasvoilleen ja olemukseensa oli äkkiä hullut jotakin hurjaa.
»Ei millään ehdolla! Ei millään! Ei millään! Vaikka ajaisit minua takaa hautaan asti! Minä en tule.»
Syvästi loukkaantuneena ja ärsytettynä Soames peräytyi.
»Älä pane toimeen kohtausta!» hän sanoi terävästi. Ja molemmat seisoivat liikkumattomina tuijottaen pientä Niobea, jonka vihertävää hipiää aurinko kultasi.
»Onko tämä siis viimeinen sanasi», mutisi Soames väännellen käsiään. »Sinä siis tuomitset meidät molemmat.»
Irene taivutti päätään. »Minä en voi tulla takaisin. Hyvästi.»
Soamesissa leimahti hirvittävän vääryyden tunne.
»Seis!» sanoi hän. »Kuuntele minua hetkinen. Sinä annoit minulle pyhän lupauksen — sinä tulit talooni ilman penniäkään. Sinulla oli kaikki, mitä minä voin antaa sinulle. Sinä rikoit tuon lupauksen syyttä, sinä teit minut naurunalaiseksi, sinä kielsit minulta lapsen, sinä jätit minut vankeuteen, sinä — sinä vaikutat minuun vieläkin niin, että tahtoisin sinut — minä tahtoisin sinut. No niin, mitä sinä arvelet itsestäsi?»
Irene kääntyi, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen silmänsä paloivat tummina.
»Jumala teki minut sellaiseksi kuin olen», sanoi hän, »olen huono jos niin haluat, mutta en niin huono, että uudelleen antautuisin miehelle, jota vihaan.»
Auringonvalo välkkyi hänen tukallaan, kun hän kulki pois, ja näytti hyväilevän hänen tiukkaa kermanväristä pukuaan ylhäältä alas asti.
Soames ei voinut puhua eikä liikkua. Sana »vihata» niin äärimmäinen, niin alkuaikainen — sai kaiken Forsyten hänessä vapisemaan. Hän syöksyi vahvasti kiroten siihen suuntaan, jonne Irene oli kadonnut, ja joutui melkein tuon taempana vetelehtivän naisen — tuon vakoilevan hupsun — syliin!
Hän syöksyi hiestä märkänä »metsän» syvyyksiin.
»No nyt», ajatteli hän, »minun ei tarvitse olla hivenen vertaa hienotunteinen häntä kohtaan — hän ei säästä minua vähääkään. Minä näytän hänelle tänä päivänä vielä, että hän on minun vaimoni.»
Mutta matkalla hotelliin hänen oli pakko myöntää, että hän ei tietänyt, mitä hän tarkoitti. Julkisia kohtauksia ei voinut panna toimeen ja mitä muutakaan hän olisi kyennyt tekemään? Hän melkein kirosi omaa hienotunteisuuttaan. Irene ei kenties ansainnut mitään säästämistä, mutta hän itse — voi, hän ansaitsi vähän armoa itseltään. Ja istuessaan lounasta vailla hotellinsa hallissa, matkustajien kulkiessa ohi joka hetki, Baedeker käsissään, hän joutui mustan masennuksen valtaan. Kahleissa! Hänen koko elämänsä, kaikkine luonnollisine vaistoineen ja luvallisine kaipuineen sidottuna ja kahlittuna, ja kaikki vain siksi, että Kohtalo seitsemäntoista vuotta sitten oli saanut hänet kiinnittämään sydämensä tähän naiseen — niin lopullisesti, ettei hän edes nytkään voinut tosissaan kiintyä toiseen naiseen! Kirottu oli päivä, jolloin hän oli kohdannut Irenen, kirotut hänen silmänsä, jotka olivat nähneet tuossa naisessa mitään muuta kuin sen julman Venuksen, mikä hän oli! Ja vieläkin, muistellessaan auringon kimallusta hänen pukunsa pehmeällä silkillä Soames voihkaisi vähän, niin että ohikulkeva turisti ajatteli: »Sairas mies! Niin, mitä minä söinkään lounaaksi?»
Myöhemmin, istuessaan eräässä kahvilassa lähellä oopperaa, edessään kylmää teetä ja sitruunaa ja olkiputki, hän teki pahanilkisen päätöksen mennä syömään päivällistä Irenen hotelliin. Jos hän olisi siellä, puhuisi Soames hänelle, jollei, hän jättäisi kirjelapun. Hän pukeutui huolellisesti ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
»Idyllisi tuon Jolyon Forsyten kanssa on kyllä tiedossani. Jos jatkat sitä, saat ymmärtää, että tulen tekemään kaikkeni, jotta hänen asemastaan tulisi sietämätön.»
S.F.»
Hän pani kirjeen kiinni, mutta ei kirjoittanut osoitetta, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa tuota tyttönimeä, jota Irene, hävytöntä kyllä, oli ruvennut käyttämään, eikä liioin panna Forsyten nimeä koteloon, ettei Irene repisi sitä lukemattomana. Sitten hän lähti ulos ja kulki pitkin hehkuvia katuja, jotka nyt olivat iltahuvituksiin lähtijäin hallussa. Tultuaan Irenen hotelliin hän istahti kaukaiseen ruokasalin nurkkaan, josta saattoi nähdä kaikki tulijat ja menijät. Irene ei ollut siellä. Hän söi vähän, nopeasti, valppaasti. Irene ei tullut. Hän viivytteli hallissa kahvinsa ääressä, joi kaksi lasia konjakkia. Mutta Irene ei tullut vieläkään. Hän meni avainpöydän luo ja tutki nimiä Numero kaksitoista, ensimmäinen kerros. Ja hän päätti viedä kirjeen itse. Hän nousi punamattoisia portaita, kulki ohi pienen salongin, kahdeksan — kymmenen — kaksitoista! Koputtaisiko hän ovelle, pistäisiko kirjeen oven alle, vai —? Hän vilkaisi salaa ympärilleen ja tarttui kädensijaan. Ovi aukeni, mutta vain pieneen eteiseen, jonka takana oli toinen ovi. Hän koputti tälle ovelle — ei vastausta. Ovi oli lukossa. Se ulottui hyvin tarkasti lattiaan asti. Kirjelippu ei tahtonut sopia menemään alitse. Hän pani sen takaisin taskuunsa ja seisoi hetkisen kuuntelemassa. Hänestä jotenkin tuntui varmalta, että Irene ei ollut siellä. Ja äkkiä hän lähti pois, kulkien pienen salongin ohi portaita alas. Hän poikkesi toimistoon ja sanoi:
»Oletteko ystävällinen ja annatte tämän kirjeen rouva Heronille.»
»Rouva Heron matkusti tänään, Monsieur — aivan äkkiä, noin kolmen aikaan. Hänen perheessään on joku sairaana.»
Soames pusersi huulensa yhteen. »Oh», sanoi hän, »tiedättekö hänen osoitettaan?»
»Non, Monsieur. Luultavasti Englanti.»
Soames pani kirjeen takaisin taskuunsa ja lähti. Hän pysäytti ohiajavan ajurin avovaunut.
»Viekää minut minne vain.»
Mies, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt, hymyili ja heilautti piiskaansa. Ja Soames ajeli noilla pienillä keltapyöräisillä vaunuilla ympäri tähdenmuotoista Pariisia. Silloin tällöin pysähdys ja kysymys. »C'est par ici, Monsieur?» »Ei, jatkakaa vain», kunnes mies epätoivoissaan luopui asiasta ja keltapyöräiset vaunut vyöryivät eteenpäin suurten, sileäpäätyisten, suljettujen talojen välistä — kuin pieni lentävä hollantilainen.
»Niinkuin elämäni», ajatteli Soames, »ilman päämäärää eteenpäin vain.»