5. JAMES NÄKEE NÄKYJÄ

Hovimestari itse avasi oven, sulki sen hiljaa ja pysäytti Soamesin sisemmälle matolle.

»Herra on huonossa kunnossa», kuiskasi hän. »Hän ei tahtonut mennä sänkyyn, ennenkuin te tulette. Hän on vielä ruokasalissa.»

Soames vastasi hillityllä äänellä, johon talo nyt oli tottunut:

»Mikä häntä vaivaa, Warmson?»

»Hermot kai, luulisin. Ehkä on syynä hautajaiset, ehkä rouva Dartien käynti iltapäivällä. Luulen, että hän kuuli jotakin. Vein hänelle viinitotia. Rouva meni juuri yläkertaan.»

Soames ripusti hattunsa mahonkiripustimeen.

»Hyvä on, Warmson, voitte mennä nukkumaan, saatan hänet ylös itse.» Ja hän meni ruokasaliin…

James istui tulen ääressä isossa nojatuolissa, iltapukuisilla harteillaan, joille pitkä, valkea poskiparta valahti, kameelinkarvainen huivi, hyvin kevyt ja lämmin. Hänen valkea tukkansa, joka vielä oli aika tiheä, välkkyi lampunvalossa, tuijottavista, vaaleanharmaista silmistä oli vuotanut vähän kosteutta poskille, joilla oli vielä aivan hyvä väri, ja noille pitkille, syville uurteille, jotka ulottuivat suupieliin saakka. Parrattomat huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi mutissut itsekseen ajatuksiaan. Hänen pitkät jalkansa, ohuet kuin variksen, olivat musta- ja valkoruutuisissa housuissaan koukistuneet muodostaen kulman, joka oli suoraa pienempi, ja hämähäkkimäinen käsi oli alituisessa liikkeessä toisella polvella, sormet harallaan, suipot kynnet kiiltävinä. Hänen vieressään matalalla tuolilla oli puoliksi tyhjennetty totilasi, jonka pinta oli huurussa. Siinä hän oli istunut kaiken päivää poistuen vain aterian ajoiksi. Kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden iässä hän oli elimellisesti terve, mutta kärsi kauheasti ajatuksesta, ettei kukaan koskaan kertonut hänelle mitään. On tosiaankin epätietoista, kuinka hän oli saanut tietoonsa, että Roger oli haudattu tänään, sillä Emily oli salannut sen häneltä. Aina Emily salasi häneltä kaikenlaista. Emily oli vain seitsemänkymmenen! James kantoi kaunaa vaimonsa nuoruutta kohtaan. Väliin hänestä tuntui, ettei hän koskaan olisi mennyt naimisiin Emilyn kanssa, jos olisi tietänyt, että tällä oli vielä niin monta vuotta edessään, kun hänellä oli niin harvoja. Se ei ollut luonnollista. Emily voisi elää vielä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hänen lähdettyään ja kuluttaa paljon rahaa, hänellä oli aina ollut taipumusta tuhlailemiseen. Mistä hän tiesi, vaikka Emily vielä tahtoisi ostaa tuollaisen automobiilin. Cicely ja Rachel ja Imogen ja kaikki nuo nuoret — he ajoivat nyt kaikki polkupyörää ja liehuivat taivas tiesi missä. Ja nyt oli Roger poissa. Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Perhe oli hajaantumassa. Soames kyllä tietäisi, paljonko sedältä jäi. Kummallista, hän ajatteli Rogeria Soamesin setänä eikä omana veljenään. Soames! Soames alkoi yhä enemmän olla ainoa kiinteä kohta katoavassa maailmassa. Soames oli varovainen, hän oli hyvissä varoissa, mutta hänellä ei ollut ketään, jolle jättää rahojaan. Siinä se oli! Hän ei tietänyt! Ja entä tuo Chamberlain sitten! Sillä Jamesin valtiolliset mielipiteet olivat vakiintuneet vuosina 1870—1885, jolloin tuo »radikaalinen roisto» oli ollut pahin pistin omaisuuden lihassa, ja hän epäili Chamberlainia yhä, tämän kääntymyksestä huolimatta. Se mies vielä saattaisi maan aika sekasotkuun ja alentaisi rahan arvoa, ennenkuin oli päättänyt työnsä. Sellainen myrskylintu! Missä Soames oli? Hän oli tietysti mennyt hautajaisiin, joita isältä oli koetettu pitää salassa. Hän tiesi kuitenkin erinomaisen hyvin, hän oli nähnyt poikansa housut. Roger! Roger arkussaan! Hän muisti, kuinka he yhdessä olivat tulleet kotiin länsienglantilaisesta koulustaan v. 1824 vanhojen neljän hevosen vedettävien vaunujen kuskinistuimella, ja Roger oli mennyt istuimen alle »laatikkoon» nukkumaan. Jamesilta pääsi ohut naurahdus. Lystikäs mies, tuo Roger — originaali. Hän ei tietänyt! Nuorempi kuin James itse, ja nyt arkussaan! Perhe oli hajaantumassa. Val siis oli lähdössä yliopistoon — hän ei enää koskaan tullut katsomaan isoisää. Hänen kouluttamisensa maksaisi sievoiset rahat. Aika oli tuhlailevaa. Ja kaikki ne sievoiset summat, joita James saisi maksaa neljän lapsenlapsensa vuoksi, tanssivat nyt hänen silmiensä edessä. Hän kyllä soi heille rahat, mutta häntä kauhistutti se vaara, johon tuon rahan kuluttaminen saattaisi heidät, hän murehti turvallisuuden vähenemistä. Ja nyt kun Cicelykin oli mennyt naimisiin, nyt voisi hänkin saada lapsia! Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Näihin aikoihin ei kukaan ajatellut muuta kuin rahan kuluttamista, matkustelua ja niin sanottua »lystinpitoa». Auto ajoi ikkunan ohi. Suuri, ruma, kömpelö laitos, josta lähti tuollainen meteli! Sillä tavoin juuri maa ajaa rämisti kohti perikatoaan! Ihmisillä sellainen kiire, että he eivät välittäneet edes tyylistä — sellaiset siistit ajoneuvot kuin hänen vaununsa ruskeine parihevosineen olivat yhtä hyvät kuin kaikki nuo uudenaikaiset vehkeet yhteensä. Ja valtiolainaosakkeiden arvo 116! Maassa täytyi olla paljon rahaa. Entäs sitten tuo vanha Krüger! He olivat koettaneet salata vanhan Krügerin häneltä. Mutta hän tiesi kyllä, siitäkin asiasta tulisi kaunis kalasoppa! Hän oli tietänyt silloinkin, kun tuo Gladstone — joka nyt Jumalan kiitos, oli kuollut! — niin perinpohjin sotki asiat tuon kauhean Majuban jutun jälkeen. Hän ei ihmettelisi, vaikka koko valtakunta hajoaisi ja menisi säpäleiksi. Ja tämä ajatus valtakunnan pirstaantumisesta täytti runsaan neljännestunnin niitä vakavimmilla huolilla. Hän oli syönyt kehnon lounaan niitten vuoksi. Mutta vasta lounaan jälkeen tapahtui todellinen tuho hänen hermoilleen. Hän oli torkahtanut, kun hän alkoi tajuta ääniä — matalia ääniä. Ah, he eivät koskaan sanoneet hänelle mitään! Ne olivat Winifredin ja hänen äitinsä äänet. »Monty!» Tuo Dartie, aina tuo Dartie! Äänet olivat vetäytyneet pois, ja James jäi yksin, korvat höröllä kuin jäniksen, pelko hiipimässä sisuksiin. Miksi he jättivät hänet yksin? Minkätähden he eivät tulleet kertomaan hänelle? Ja kaamea ajatus, joka oli vaivannut häntä monet pitkät vuodet, hahmottui taas nopeasti hänen aivoissaan. Dartie oli tehnyt vararikon — vilpillisen vararikon, Winifred ja lapset piti pelastaa, ja hän — James — saisi maksaa! Voisiko hän — voisiko Soames tehdä hänestä yhtiön rajoitetuin lisämaksuin? Ei, sitä hän ei voinut. Siinä sitä oltiin! Kummitus muuttui yhä peloittavammaksi hetki hetkeltä ennen Emilyn tuloa. Niin, voisihan olla kysymys kavalluksestakin! Silmät tuijottaen seinällä riippuvaan epävarmaan Turneriin James kärsi kidutusta. Hän näki Dartien syytettyjen penkillä, lapsenlapsensa katuojassa ja itsensä vuoteessa. Hän näki epävarman Turnerin myytävänä Jobsonilla ja varallisuuden koko majesteellisen rakennuksen raunioina. Hän näki mielikuvituksessaan Winifredin muodittomasti puettuna ja oli kuulevinaan Emilyn äänen sanovan: »Ala hätäile nyt, James!» Aina Emily sanoi: »Älä hätäile!» Emilyllä ei ollut hermoja ollenkaan, hänen ei ikinä olisi pitänyt mennä naimisiin naisen kanssa, joka oli kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin hän itse. Sitten Emilyn todellinen ääni sanoi:

»Oletko nukkunut makeasti, James?»

Nukkunut? Hän oli tuskan vallassa, ja Emily kysyi tällaista!

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» sanoi hän tuijottaen vaimoonsa.

Emilyn itsehillintä ei koskaan pettänyt.

»Mitä olet kuullut?» kysyi hän lempeästi.

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» kysyi James uudelleen. »Hän on tehnyt vararikon.»

»Kaikkea vielä!»

James teki suuren ponnistuksen ja nousi haikaramaisen vartalonsa koko pituuteen.

»Sinä et koskaan kerro minulle mitään», sanoi hän, »hän on tehnyt vararikon.»

Tämän päähänpiston hävittäminen näytti Emilystä ainoalta tärkeältä tällä hetkellä.

»Hän ei ole tehnyt vararikkoa», vastasi hän lujasti. »Hän on lähtenyt Buenos Airesiin.»

Jos hän olisi sanonut: »Hän on lähtenyt Marsiin», ei Jamesin saama isku olisi ollut huumaavampi. Hänen mielikuvituksensa, joka oli kokonaan kiinnitetty englantilaisiin arvopapereihin, kykeni yhtä vähän tajuamaan toista kuin toista paikkaa.

»Mitä varten hän on mennyt sinne?» kysyi hän. »Hänellä ei ole rahaa. Mitä hän otti mukaansa?»

Winifredin uutisen kiihdyttämättä ja tuskastuneena tähän alituiseen valitusvirteen Emily vastasi tyvenesti:

»Hän otti Winifredin helmet ja erään tanssijattaren.»

»Mitä?» sanoi James ja istahti.

Hänen äkillinen luhistumisensa teki Emilyn levottomaksi.

Hän silitti Jamesin otsaa ja sanoi:

»Älä hätäile nyt, James!»

Tumma puna levisi Jamesin poskille ja otsalle.

»Minä lunastin ne», sanoi hän väristen. »Hän on varas! Minä — minä tiesin, kuinka tulisi käymään. Se mies on minun kuolemani, hän —» sanat puuttuivat ja hän istui aivan hiljaa. Emily, joka luuli tuntevansa hänet niin hyvin, hälyttyi ja meni ruokakaapille, missä hänellä oli vähän hajusuoloja. Hän ei voinut nähdä sitkeän Forsyte-hengen tuossa laihassa, värisevässä olennossa taistelevan sitä suunnatonta mielenjärkytystä vastaan, minkä tämä Forsytein periaatteitten polkeminen oli aiheuttanut — hän ei nähnyt Forsyte-henkeä, joka syvällä Jamesin sisimmässä sanoi: »Sinun ei pidä saada hermokohtausta, se ei kelpaa. Ethän voisi sulattaa lounastasi. Tulisit sairaaksi!» Emilyn näkemättä teki tämä henki parempaa työtä Jamesissa kuin hajusuolat.

»Juo tämä», sanoi Emily.

James tyrkkäsi sen pois.

»Mitä Winifred ajatteli», sanoi hän, »kun antoi miehen ottaa helmet?» Emily totesi, että kohtauksen uhka oli ohi.

»Hän voi saada minun helmeni», sanoi hän lohduttaen. »Minä en koskaan käytä niitä. Hänen on paras ottaa avioero.»

»Ei ikinä!» sanoi James. »Avioero! Ei meillä koskaan ole ollut, avioeroa perheessä. Missä Soames on?»

»Hän tulee kyllä kohta.»

»Eikä tule», sanoi James melkein vihaisesti. »Hän on hautajaisissa. Sinä luulet, että minä en tiedä mitään.»

»No niin», sanoi Emily tyvenesti, »sinun ei pitäisi niin hätääntyä, kun kerromme sinulle asioita.» Ja hän pöyhi tyynyt, pani hajusuolapullon hänen viereensä ja poistui huoneesta.

Mutta James istui nähden näkyjä edelleen — näki Winifredin avioero-oikeudessa ja perheen nimen sanomalehdissä, mullan kumahtavan Rogerin arkulle, Valin seuraavan isänsä jälkiä, helmet, jotka hän oli lunastanut ja joita hän ei enää tulisi näkemään, rahat, joista taas saatiin neljä prosenttia, maan, joka ajoi suoraan perikatoonsa, ja kun iltapäivä vaihtui illaksi ja teeaika oli ohi ja päivällisaika, nämä näyt tulivat yhä sekavammaksi ja uhkaavammiksi. Hänelle ei sanottu mitään, kunnes hänelle ei jäänyt yhtään mitään, eikä sitäkään sanottu. Missä oli Soames? Miksi hän ei tullut kotiin?… Hänen kätensä hapuili totilasia, hän nosti sen juodakseen ja näki poikansa seisovan vieressä katsellen häntä. Pieni helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltaan ja hän pani lasin pois sanoen:

»Siinä sinä olet! Dartie on lähtenyt Buenos Airesiin!»

Soames nyökäytti päätään. »Sitä parempi», sanoi hän. »Sittenpähän hänestä päästiin.»

Rauhoittava aalto tulvahti läpi Jamesin aivojen. Soames tiesi. Soames oli heistä kaikista ainoa, jolla oli järkeä päässä. Miksi hän ei voinut tulla asumaan kotiinsa? Hänellä ei ollut omaa poikaa. Ja James sanoi valittavalla äänellä:

»Minun iässäni hermostuu. Soisin, että olisit enemmän kotona, poikani.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään, hänen kasvojensa naamio ei ilmaissut mitään ymmärtämystä, mutta hän meni lähemmäksi ja kosketti isänsä olkapäätä kuin sattumalta.

»Timothylta lähetettiin terveisiä», sanoi hän. »Kaikki sujui hyvässä järjestyksessä. Kävin Winifredin luona. Aion ryhtyä toimenpiteisiin.» Ja hän ajatteli: »Niin, ja niistä sinä et saa tietää.»

James katsahti ylös, hänen pitkä, valkea poskipartansa värisi, ohut kaula kauluksen kärkien välissä näytti hyvin kuihtuneelta ja paljaalta.

»Minä olen ollut hyvin huono kaiken päivää», sanoi hän, »he eivät koskaan kerro minulle mitään.»

Soames tunsi piston sydämessään.

»Kaikkihan on hyvin. Ei ole mitään syytä murehtia. Tuletko yläkertaan nyt?» ja hän pani kätensä isän käsivarren alle.

James nousi tottelevaisena ja vapisten, ja yhdessä he hitaasti astuivat poikki huoneen, joka näytti rikkaalta tulen valossa, ja ulos portaille. He nousivat hyvin hitaasti.

»Hyvää yötä, poikani», sanoi James makuuhuoneensa ovella.

»Hyvää yötä, isä», vastasi Soames. Hänen kätensä hiveli isän hihaa villahuivin alta. Hiha näytti melkein tyhjältä, niin ohut oli käsivarsi. Ja kääntyen pois avautuvan oven valosta hän nousi ylimääräisiä portaita omaan makuuhuoneeseensa.

»Minä tahdon pojan», ajatteli hän, istahtaen sänkynsä laidalle. »Minä tahdon pojan.»