14. SOAMES TIETÄÄ, MITÄ TAHTOO

On kovin paljon helpompi sanoa: »Sittenpä tiedämme, missä olemme» kuin tarkoittaa jotakin erikoista näillä sanoilla. Ja lausuessaan ne Soames vain purki vaistojensa jäytävää mustasukkaisuutta. Hän nousi vaunuista varovaisen kiukun vallassa — suuttuneena itselleen siitä, ettei ollut nähnyt Ireneä ja Jolyonille siitä, että tämä oli nähnyt sekä lopuksi omalle kyvyttömyydelleen tarkalleen sanoa, mitä hän tahtoi.

Hän oli lähtenyt vaunuista, koska ei voinut sietää serkkunsa vieressä istumista, ja kävellen ripein askelin itää kohti hän ajatteli: »Minä en luota tuohon Jolyoniin rahtuakaan. Joka kerran on ollut hylkiö, on aina hylkiö!» Sillä miehellä oli luontainen myötätunto — löyhyyttä kohtaan (hän karttoi sanaa synti, joka oli liian melodraamallinen Forsyten käytettäväksi).

Epävarmuus pyyteissä oli hänelle uusi tunne. Hän oli kuin lapsi uuden, luvatun leikkikalun ja vanhan menetetyn välillä, ja hän ihmetteli itseään. Vielä viime sunnuntain pyyde oli näyttänyt selvältä vapaus vain ja Annette. »Minäpä menen syömään päivällistä sinne», ajatteli hän. Annetten näkeminen voisi palauttaa hänen aikeittensa yksinkertaisuuden, tyynnyttää hänen kiihtymyksensä, selvittää hänen mielensä.

Ravintola oli aika täysi paljon ulkomaalaisia ja väkeä, jotka ulkonäöstään päättäen hänen silmissään olivat kirjailijoita tai taiteilijoita. Keskustelun katkelmia tuli hänen korviinsa lautasten ja lasien kilinän läpi. Hän kuuli selvästi myötätuntoa ilmaistavan buureja kohtaan, brittiläistä hallitusta moitittavan. »Ei minulla ole suuria ajatuksia heidän asiakaspiiristään», ajatteli hän. Hän söi päiväiksensä jämeänä ja joi erikoiskahvinsa ilmaisematta läsnäoloaan, ja vihdoin lopetettuaan piti varansa, ettei häntä nähty, kun hän kulki rouva Lamotten pyhäkköä kohti. Niinkuin hän otaksui, olivat he illallisella — tuo illallinen näytti niin paljon paremmalta kuin se päivällinen, jonka hän juuri oli nauttinut, että hän tunsi eräänlaista mielipahaa — ja he tervehtivät häntä niin näennäisen aidosti yllätettyinä, että hän ajatteli äkillisen epäluulon vallassa: »Luulenpa, että he tiesivät minun olleen täällä kaiken aikaa.» Hän loi Annetteen salaisen ja tutkivan katseen. Niin sievä, niin viattoman näköinen — voisiko hän pyydystellä miestä? Hän kääntyi rouva Lamotteen ja sanoi:

»Olen syönyt päivällistä täällä.»

Todellako! Jospa hän vain olisi tietänyt! Hän olisi voinut suositella erikoisia ruokalajeja; mikä vahinko! Soames vahvistui epäluulossaan. »Minun pitää katsoa, mitä teen», ajatteli hän yrmeästi.

»Vielä pieni kuppi hyvin erikoista kahvia, monsieur, likööriä, Grand Marnier?» Ja rouva Lamotte nousi hankkimaan noita herkkuja.

Jäätyään Annetten kanssa yksin Soames sanoi: »No niin, Annette?» huulillaan pieni, torjuva hymy.

Tyttö punastui. Tämä seikka, joka viime sunnuntaina olisi saanut hänen hermonsa värisemään, tuntui nyt jokseenkin samalta, kuin jos hänen omistamansa koira olisi heiluttanut häntäänsä ja katsonut häneen. Hänellä oli omituinen voiman tunne — oli kuin hänen olisi vain tarvinnut sanoa: »Tule suutelemaan minua», ja tyttö olisi tullut. Ja kuitenkin — se oli kummallista — toisetkin kasvot, toiset muodot tuntuivat olevan huoneessa, ja johtuiko hänen hermojensa kutkutus tästä — vai tuosta toisesta? Hän noikkasi ravintolaan päin ja sanoi: »Teillä on aika merkillisiäkin asiakkaita. Pidättekö tästä elämästä?»

Annette katsoi häneen hetkisen, katsoi alas ja leikki haarukallaan.

»En», sanoi hän, »en pidä.»

»Minä saan hänet», ajatteli Soames, »jos tahdon hänet. Mutta tahdonko hänet?» Annette oli viehättävä, hän oli kaunis — hyvin kaunis, hän oli raikas, hänellä oli eräänlaista makua. Soamesin silmät tarkastelivat tätä pientä huonetta, mutta hänen sielunsa silmät ehtivät muualle — puolihämärään huoneeseen, jossa oli hopeanharmaat seinät ja satiinipuinen piano, ja nainen seisomassa pianon ääressä peräytyen ikäänkuin tulijan tieltä — nainen, jolla oli valkeat, hänelle tutut olkapäät ja tummat silmät, joihin hän oli yrittänyt tutustua, ja tukka kuin tummaa, himmeätä ambraa. Ja niinkuin taiteilijassa, joka tavoittelee saavuttamatonta ja on aina janoinen, niin nousi hänessäkin tänä hetkenä tuon vanhan, ikuisesti tyydyttämättömän intohimon jano.

»No niin», sanoi hän levollisesti, »te olette nuori. Teillä on kaikki edessänne.»

Annette pudisti päätään.

»Minä luulen väliin, että minulla ei ole edessäni muuta kuin kovaa työtä. Minä en ole niin ihastunut työhön kuin äiti.»

»Äitinne on ihme», sanoi Soames hienon ivallisesti. »Hän ei koskaan päästä taloonsa mitään vikaa.»

Annette huokasi. »Mahtaa olla ihmeellistä olla rikas.»

»Oi, teistä kyllä tulee rikas jonakin päivänä», vastasi Soames yhä hienosti ivaten, »älkää pelätkö!»

Annette kohautti olkapäitään. Monsieur on hyvin ystävällinen.» Ja hän pisti nyrpistyneitten huultensa väliin suklaapalan.

»Niin, kultaseni», ajatteli Soames, »hyvin sievät huulet.»

Rouva Lamotte, joka toi kahvia ja likööriä, teki lopun tästä keskustelusta. Soames ei viipynyt kauan.

Päästyään ulos Sohon kaduille, jotka aina vaikuttivat häneen kuin epäasianmukaisesti omistettu omaisuus, hän mietti. Jos Irene vain olisi antanut hänelle pojan, ei hän nyt kiertelisi naisten jäljillä! Tuo ajatus hypähti esiin hänen sisemmän tajuntansa pimeästä vahtikopista. Poika — jotakin, jonka hän näkisi edessään, jotakin, joka tekisi jäljelläolevan elämän elämisen arvoiseksi, jotakin, jolle hän voisi jättäytyä, jokin oman itsen ikuistus. »Jos minulla olisi poika», ajatteli hän katkerana, »oikea laillinen poika, voisin suostua elämään niinkuin tähän asti. Nainen on melkein sama kuin toinenkin, loppujen lopulta.» Mutta kävellessään hän pudisti päätään. Ei! Nainen ei ollut sama kuin toinen nainen. Hän oli monesti koettanut vastahakoisen avioelämänsä aikana ajatella niin ja oli aina epäonnistunut. Hän epäonnistui nytkin. Hän koetti ajatella, että Annette oli sama kuin tuo toinen. Mutta hän ei ollut, hänessä ei ollut tuon vanhan intohimon tenhoa. »Ja Irene on vaimoni», ajatteli hän, »laillinen vaimoni. En ole tehnyt mitään, joka olisi voinut karkoittaa hänet luotani. Miksi hän ei voisi tulla takaisin? Se on oikein, lainmukaista? Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, ei mitään häiriötä. Jos se on epämiellyttävää hänelle — mutta miksi se olisi? Minä en ole spitaalitautinen, ja hän — hän ei enää ole rakastunut!» Miksi hänen tarvitsi paneutua alttiiksi avioero-oikeuden viekkaille juonille ja likaiselle häpeälle ja uhkaavalle tappiolle, kun Irene oli tuossa, valmiina kuin tyhjä talo, joka odotti vain, että laillinen omistaja ottaisi sen uudelleen käytäntöön? Niin salamyhkäiselle luonteelle kuin Soamesille ajatus, että hän hiljaisesti voisi taas ottaa haltuunsa omaisuutensa tarvitsematta luovuttaa maailmalle mitään, oli kiihkeän houkutteleva. »Ei», ajatteli hän, »olen iloinen, että kävin katsomassa tuota tyttöä. Nyt tiedän, mitä eniten tahdon. Jos Irene vain tahtoisi tulla takaisin, olisin niin hienotunteinen kuin hän ikinä tahtoo, hän saisi elää omaa elämäänsä, mutta ehkä — ehkä hän vielä voisi kiintyäkin minuun.» Hänellä oli pala kurkussaan. Ja hän kulki jurosti Green Parkin kaiteen sivua isänsä taloa kohti yrittäen astua varjolleen, joka kulki hänen edellään kirkkaassa kuunvalossa.